Elokuva-arvostelu: Lupaava nuori nainen haastaa koston käsitteen
Emerald Fennellin Lupaava nuori nainen on taitavasti väkivaltatraumaa käsittelevä, epämukavuusalueelle heittävä ja sisukset solmuun kuristava tunteiden vuoristorata, kirjoittaa Elina Nikulainen.
Elokuva
Lupaava nuori nainen (Promising Young Woman)
Ohjaus: Emerald Fennell
Finnkino Oy, 2020
Lupaavan nuoren naisen traileri on minusta täydellinen. Katsoin sen jo vuonna 2019 ja sittemmin 2020 lukemattomia kertoja ja olen odottanut elokuvan ensi-iltaa kuin kuuta nousevaa. Pystyisikö Lupaava nuori nainen siihen, mihin monet vahvalla sanomalla varustetut teokset kompastuvat: pitämään tarinan kasassa ja hahmot aidon moniulotteisina, vai tehtäisiinkö viestin takia liikaa kompromisseja?
Suomessakin monille tutun Killing Eve -sarjan kakkoskauden showrunnerina toimineen Emerald Fennellin käsikirjoittaman ja ohjaaman Lupaavan nuoren naisen lähtöasetelman keskiössä on Cassie (Carey Mulligan), joka teeskentelee yökerhoissa olevansa niin humalassa, ettei pysy tolpillaan, ja odottaa hyväksikäyttäjämiesten tarttuvan syöttiin. Elokuva sai viisi Oscar-ehdokkuutta paras elokuva ja paras ohjaaja mukaan luettuina. Pysti tuli parhaasta alkuperäisestä käsikirjoituksesta.
Lupaava nuori nainen kuvaa monin eri tavoin, miten maailma viimeiseen asti säälii ja tukee lupaavia nuoria miehiä, joiden elämän ”20 minuuttia toimintaa”, kuten Brock Turnerin isä poikansa tekemää raiskausta nimitti, voisi pilata. Tai miten miesten menneisyyttä ei tulisi enää kaivaa esille, ”koska oltiin nuoria ja aika oli erilainen”, kuten Brett Kavanaugh’ta Yhdysvaltain Korkeimman oikeuden tuomarin virkaan nimitettäessä keskusteltiin. Nämä tapaukset olivat isoja kehyksiä naisiin kohdistuvalle seksuaalisuutta loukkaavalle väkivallalle Yhdysvalloissa 2010-luvun loppupuolella ja osoittivat, että raiskauskulttuuriin kuuluu paljon enemmän kuin vain se väkivallan teko. Tapaukset herättivät myös valtavaa raivoa: mutta entä uhrit? Tämän yhteiskunnallisen keskustelun aikaan syntyneen elokuvan nimikin käskee kääntämään huomion naisiin, joiden elämän väkivalta pilasi – niihin lupaaviin nuoriin naisiin.
Ei ole sattumaa, että Carey Mulliganin taidokkaasti esittämän hahmon nimi on Cassie eli Cassandra. Hän kertoo totuuksia, joita kukaan ei halua kuulla, ja penää vastuuta, jota harva suostuu kantamaan. Ihmiset haluavat pitää illuusionsa. On helpompi elää ja menestyä, jos uskoo, ettei väkivaltaa tapahtunut, tai hautaa sen kokonaan muistinsa sopukoihin. Tällaisessa maailmassa traumatisoitunut totuudenpuhuja on ”epävakaa” tai ”hullu”. Tarina on tuttu, mutta samalla elokuva pelaa katsojan odotuksilla häpeilemättä ja nokkelasti valkoiselle paidalle roiskunutta mansikkahilloa myöten.
Teos kysyy, mitä mahdollisuuksia naisilla – erityisesti nuorilla naisilla – on hakea oikeutta ja tulla kuulluiksi saati uskotuiksi järjestelmässä, joka on viritetty kaikin tavoin heitä vastaan ja jossa he ovat alakynnessä niin monella tavalla, eivätkä vähiten fyysisesti. Onko oikeudenmukaisuuden hakeminen aina kostoa? ”Brains never did a girl any good”, sanoo Cassie, mutta toteutuuko oikeudenmukaisuus hahmon älykkyyden avulla?
Cassie on täydellinen #MeToo-ajan sankari. Trauma vaikuttaa hänen elämäänsä ja toimintaansa, eikä sitä voimaannuttamisen nimissä häivytetä pois niin kuin esimerkiksi Mad Max: Fury Road -elokuvan seksiorjuudesta vapautuneilla naisilla, jotka toistuvien raiskauksien jälkeen ovat saman tien vapauduttuaan – hey presto! – traumattomia vahvoja naisia, joiden kehot eivät tärise.
”Käsikirjoitus heijastaa traumatisoituneen ihmisen epävarmuutta tai yleisestikin naisen elämää patriarkaatissa: välillä on vaikea tunnistaa, ovatko meneillään romanttisen komedian vai kauhuelokuvan alkuhetket.”
Lupaavassa nuoressa naisessa Cassie on traumastaan huolimatta cool. Sekä katsojalle että tarinan miespäähenkilölle Ryanille (Bo Burnham) Cassien coolius on päivänselvää. Mielestäni tämä – päinvastoin kuin trauman täysi ohittaminen – on voimaannuttavaa. Käsikirjoitus heijastaa traumatisoituneen ihmisen epävarmuutta tai yleisestikin naisen elämää patriarkaatissa: välillä on vaikea tunnistaa, ovatko meneillään romanttisen komedian vai kauhuelokuvan alkuhetket.
Sivurooleissa ilahduttavat monille tutut Clancy Brown (Highlander – kuolematon), Jennifer Coolidge (mm. Blondin kosto ja 2 Broke Girls) ja Laverne Cox (Orange is the New Black). Ja tietysti ex-OC Adam Brody muka-mukavana jäbänä – mikä roolitus! Musiikki onnistuu ansiokkaasti tunnelmien luomisessa, vaikka esimerkiksi trauman aktivoitumista ei olisi tarvinnut ihan niin voimakkaasti äänimaailman kautta alleviivata. Visuaalisesti elokuva on hemaiseva pastissi erilaisia tyylejä ja viittauksia.
Pelkoni ei käy toteen: vahvasta viestistä huolimatta tarina pysyy kasassa ja hahmot moniulotteisina ihmisinä, pieniä loppupuolen yskähdyksiä lukuun ottamatta. Lupaava nuori nainen on mehevä, koston käsitettä haastava, taitavasti väkivaltatraumaa käsittelevä, epämukavuusalueelle heittävä, ääneen naurattava, surullinen ja sisukset solmuun kuristava tunteiden vuoristorata.
”Onko se täydellinen?” fellow feministini kysyvät kieli pitkänä samaisen täydellisen trailerin katsottuaan. Ei, ei se ole täydellinen. Eikä sen tarvitse olla. Mikään yksittäinen tarina ei voi koskaan kertoa kaikkea, vaikka tätä niin usein sekä feministisiltä että vähemmistöihin keskittyviltä teoksilta odotetaankin. Kokonaisuus on mainio, Mulliganin näyttelijänsuoritus on mieleenpainuva, käsikirjoitus toimii erinomaisesti monella tasolla ja katsottavaa riittää varmasti moneen kertaan. Itse ainakin aion katsoa elokuvan uudelleen ja uudelleen.
Maailmassa, jossa hyvin harva elokuva koskettaa feministisiä teemoja sekä asiantuntevasti että tyylikkäästi, Lupaava nuori nainen on harvinainen aarre.
Elokuva saa ensi-iltansa 7.5.2021.