Elokuva-arvostelu: Fucking with Nobody – metatasojen mindfuck

Hannaleena Haurun ohjaama Fucking with Nobody on tarinankerronnan rajoja koetteleva riemastuttavan omaehtoinen ihmissuhdedraama, kirjoittaa Piia Lempiäinen.
Fucking with Nobody -elokuvan juliste

Elokuva
Fucking with Nobody
Ohjaus: Hannaleena Hauru
B-Plan Distribution, 2020

HANNALEENA HAURU on varmasti tämän hetken kurittomimpia ja kiinnostavimpia suomalaisia elokuvantekijöitä. Ohjaajan uutuuselokuva Fucking with Nobody, joka sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla, kuvattiin kokonaan koronakevään aikana, mutta pandemia ei Haurua hidastanut. Lopputulos on nupit kaakossa tarinankerronnan rajoja koetteleva riemastuttavan omaehtoinen ihmissuhdedraama.

Fucking with Nobodyssa kovasti Haurua muistuttava elokuvaohjaaja Hanna aloittaa kännissä ja läpällä kulissisuhteen nuoremman näyttelijän Ekun (Samuel Kujala) kanssa. Tarkoitus on dekonstruoida rakkauden performatiivisuutta sokerisissa somepostauksissa, ja tähän ”yhteiskunnalliseen ja anarkistiseen taideprojektiin” lähtee mukaan koko ystäväporukka, mukaan lukien Hannan eksä Lasse (elokuvan toinen käsikirjoittaja Lasse Poser). Inspiraatiota haetaan Hannan ja Lassen päättyneestä suhteesta, joka on ehkä ollut jollain tasolla totta – tai sitten ei. Seuraajamäärien kasvaessa tunteetkin intensiivistyvät.

Punapaitainen henkilö valokuvaa mustiin pukeutunutta pariskuntaa, joilla on molemmilla punaista huulipunaa ja kynsilakkaa.

Elokuvassa todellisuus on suhteellista ja tavallaan jopa epäkiinnostavaa. Katsoja saa päänsäryn, jos alkaa pohtia liikaa sitä, mikä on totta tarinan eri metatasojen kontekstissa ja mikä on oikeasti totta. Oikeastaan sillä ei ole lainkaan väliä, sillä jokainen uusi metataso ja näennäisesti irrallinen kohtaus kuljettaa elokuvaa eteenpäin juuri siihen suuntaan, mihin Hauru sitä haluaa viedä. Absurdi ja karnevalistinen juoni kuvaa viiltävän tarkasti tarinannälkäistä kulttuuriamme ja kuvastaa raikkaalla tavalla ihmissuhteiden kompleksisuutta.

Fucking with Nobody saa ensi-iltansa 11.6.2021. Arvostelu on julkaistu Tulvassa 4/2020.

LUE SEURAAVAKSI:

Suvi Westin ohjaama Eatnameamet – Hiljainen taistelumme on ajanmukainen dokumenttielokuva, joka tuntuu viimeiseltä avunhuudolta, kirjoittaa Arda Yildirim.

Piditkö lukemastasi?

Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä Tulva kertoo yhteiskunnan ja kulttuurin ilmiöistä ennen kuin muut ovat ehtineet niihin havahtua. Lue printtiä, tue laatujournalismia.