Essee: Synnytä kuin feministi?
Jos lapsi pitää jotenkin kantaa ja synnyttää, niin kai minä teen sen feministisesti, kirjoittaa Nelli Ruotsalainen.
KAIKKI ALKAA KLISEESTÄ: on muovinen tikku ja
tikussa kaksi sinistä viivaa.
RASKAUS JA SYNNYTYS eivät juuri koskaan kiinnostaneet minua, kunnes tulin itse raskaaksi.
Ennen omaa raskauttani olin kuunnellut synnytyskertomuksia naisten saunan lauteilla sekä sukulaisten ja uimahallimummojen anekdooteissa.
Huolettomasti lauteilla putoilevat kertomukset olivat kuin ruskeiksi rypistyneitä navantynkiä kokemuksista, joiden ymmärrän määrittäneen näiden tarinoitsijoiden elämiä vasta itse synnytettyäni.
Äitini nauroi omaa syntymääni Kaliforniassa 1980-luvun lopussa: ”Jenkeissä minun piti odottaa, että mieslääkäri astuu huoneeseen, ennen kuin sain luvan ponnistaa.”
TEINI-IKÄISENÄ ystäväni haaveili Playboy-puputatuoinnista alaselässä. ”Jos otat sinne tatskan, et voi ottaa epiduraalia”, muistan jonkun sanoneen. En usko, että kukaan meistä ymmärsi, mikä epiduraali on, mutta tiesimme sen liittyvän synnytykseen – ja vielä tarkemmin synnytyksessä koettavaan kipuun.
Lataan heti Audibleni kärkeen Milli Hillin Give Birth Like a Feminist -kirjan (2019). Jos lapsi pitää jotenkin kantaa ja synnyttää, niin kai minä teen sen feministisesti. Kirjan takakannessa isot kirjaimet mainostavat: BIRTH IS A FEMINIST ISSUE IT’S THE FEMINIST ISSUE NOBODY’S TALKING ABOUT.
#MINÄMYÖSSYNNYTTÄJÄNÄ-kampanja lanseerataan keväällä 2019. Kampanjan tavoite on vahvistaa synnyttäjien itsemääräämisoikeutta lisääntymisterveydessä, tehdä obstetrisesta väkivallasta näkyvää sekä vaatia päättäjiä ja sairaaloita reagoimaan synnyttäjien negatiivisiin kokemuksiin.
Kampanjan takana on verkosto, joka koostuu henkilöistä, jotka ajavat tasa-arvoa: doulista, kätilöistä ja synnyttäneistä.
CARA TERRERI kirjoittaa Lamaze International -blogissa, että obstetrinen väkivalta -termiä käytetään kuvaamaan synnytyksen aikana tapahtuvaa
väkivaltaa, joka voi olla fyysistä, seksuaalista ja/tai sanallista hyväksikäyttöä, kiusaamista, pakottamista, nöyryyttämistä ja/tai väkivaltaa, jota lääkintähenkilökunta sairaanhoitajat, lääkärit ja kätilöt mukaan lukien tekee synnyttävälle ihmiselle.
Venezuela on ensimmäinen maa, jossa obstetrinen väkivalta on virallisesti määritelty ja sisällytetty lainsäädäntöön:
(…) the appropriation of the body and reproductive processes of women by health personnel, which is expressed as dehumanized treatment, an abuse of medication, and to convert the natural processes into pathological ones, bringing with it loss of autonomy and the ability to decide freely about their bodies and sexuality, negatively impacting the quality of life of women.
MITÄ enemmän luen synnytyksestä, sitä tietoisemmaksi tulen tämänhetkistä synnytyskeskustelua määrittävistä normeista.
Applikaatiot, blogit, podcastit ja instatilit ryöpyttävät tsemppaavia, moralisoivia ja pelottavia viestejä siitä, miten raskaus ja synnytys tulisi hoitaa.
Usein nämä ohjeet ovat keskenään ristiriidassa: juo kahvia, älä juo kahvia, jumppaa lantionpohjaa mutta muista myös rentouttaa, ota epiduraali, synnytä kuin luolanainen, laula sikiölle ennen syntymää, laula kun synnytät, hengitä syvään, luota itseesi, synnytyskanavasta ulos pyrkivään vauvaan ja painovoimaan. Luota lääkäriin, kätilöön, länsimaiseen lääketieteeseen ja ennen kaikkea isänmaahan: kyllä Suomessa osataan hommat hoitaa paremmin kuin muualla.
Samalla informaatiotulvasta piirtyy esiin vastakkainasettelu, jossa niin sanotun ”luomusynnytyksen” edustajat nähdään kärjistäen äitijumala, pilluni on voimaa -hihhuleina, samalla kun toiset peräänkuuluttavat tätä normia vahingollisena ja ulossulkevana.
Tämä vastakkainasettelu on kuitenkin teennäinen ja edustaa parhaimmillaan ehkä synnytysaktivismin eri aikakausia.
Kun 1970-luvulla epiduraalin saamista vaadittiin tasa-arvon nimissä, 1980-luvulla aktiivinen synnytys nousi feministien vaatimukseksi. Tärkeintä olisi pitää keskiössä synnyttäjän itsemääräämisoikeus ja se, ettei synnyttäjiä tai synnytystapoja arvoteta suhteessa toisiinsa. Give Birth Like a Feminist -kirjasta selviää, että itsemääräämisoikeuden edellytys on synnyttäjän tietoon ja yhteisymmärrykseen perustuva suostumus läpi raskauden ja etenkin synnytyksessä.
I’M LOOKING forward to meeting my baby. I will greet my baby with gentle calmness. Hengitän syvään. YouTube-rentoutus kannustaa minua visualisoimaan supistukset aaltoina ja kohdunkaulan korkealle kohoavana ilmapallona. Toistan pesässä: I am relaxed, calm, and confident.
Käyn raskausjoogassa Zoomin kautta, koska koronarajoitukset ovat astuneet voimaan samaan aikaan, kun minulla alkoi raskauden viimeinen kolmannes.
KOKOAN synnytystoivelistaa. Kuten Venezuelan lainsäädännössä, toivon eniten, ettei luonnollisesta prosessista tehdä patologista.
Ensisynnyttäjänä pelkään käynnistystä, pitkittynyttä synnytystä, neuloja ja saksia.
Pelkään, että kätilöt ja lääkärit eivät suostu puhumaan puolisolleni englantia.
Pelkään, että astun sairaalaan ja jätän kynnykselle kyvyn ajaa omia oikeuksiani. Kaikesta pitkälle jalostetusta feministiuhostani huolimatta kiltiksi tytöksi ehdollistaminen on automaattivaihde, joka napsahtaa päälle, kun pelko astuu kehiin.
KÄTILÖOPISKELIJA on nuori ja ottaa työnsä alalle vasta tulleiden vakavuudella. Symppaan hänen työotettaan, vaikka hän on hetki sitten kutsunut minua ”rouvaksi”, (koronarajoituksien takia poissaolevaa) puolisoani ”mieheksi” ja sukupuolittanut vauvaani.
Kysyn häneltä, sisältyykö heidän koulutukseensa osio seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kohtaamisesta terveyspalveluissa. Hän vastaa kyllä, heillä on ollut tällaista koulutusta ja kyllä, se on todella tärkeää.
”Pelkään, että astun sairaalaan ja jätän kynnykselle kyvyn ajaa omia oikeuksiani. Kaikesta pitkälle jalostetusta feministiuhostani huolimatta kiltiksi tytöksi ehdollistaminen on automaattivaihde, joka napsahtaa päälle, kun pelko astuu kehiin.”
SYNNYTYKSENI KESTI kaksikymmentäviisi tuntia. Nyt kaksi päivää vanha lapseni makaa sinivalolampun alla. Hänen päähänsä on kuivunut veriklimppejä. Edellisvuoron kätilö on rullannut sairaalan rintapumpun sänkyni viereen. Yritän pumpata maitotippoja, sillä sinivalolamppu ”kuivattaa vauvaa” ja olen paniikissa siitä, ettei meitä kotiuteta, jos vauvan paino laskee.
Kätilöopiskelija kysyy: ”Asteikolla yhdestä kymmeneen, minkä arvosanan antaisitte synnytyksellenne?”
ANNANKO arvosanaksi kaksi sen takia, että minulta kiellettiin syöminen ja juominen koko synnytyksen ajaksi, koska hetkenä minä hyvänsä minut saatettaisiin kiirehtiä sektioon?
ANNANKO arvosanaksi yksi sen takia, että lopulta päivystävä kätilö käski minun olla paikoillani ja vaihtamatta asentoa, ettei sikiön sydänäänianturi tipu?
ANNANKO arvosanaksi kahdeksan, koska vaikean paikan edessä uskalsin poiketa synnytyssuunnitelmastani ja pyytää kipuihini lääketieteellistä lievitystä?
ANNANKO synnytyksen arvosanaksi täyden kymmenen, koska ponnistusvaihe oli yksi elämäni jännittävimmistä hetkistä ja koen käyneen, ja voittaneeni, kamppailun tuonpuoleisen kanssa?
KUN PÄÄSEN sairaalasta vastasyntyneeni kanssa, hakeudun vihdoin #MinäMyösSynnyttäjänä-kampanjan nettisivuille. Noteerasin kampanjan, kun se lanseerattiin, mutta en itse ollut silloin raskaana ja, hävettää myöntää, asia ei juuri kiinnostanut minua. Miksei?
ISTUN RUUDUN ääressä, vauva nukkuu vastasyntyneen hartaudella. Imen itseeni muiden synnyttäneiden traumaattisia kokemuksia. Koen valtavaa validaatiota, etten ole yksin kokemukseni kanssa. Saan itseni kiinni myös ajatuksesta, että onneksi minulle ei sentään käynyt noin huonosti.
Synnytyskokemukseni tuntuu pahalta ja ahdistavalta, mutta sitä oli aluksi vaikea nimetä asettamatta sitä muiden vastaavien kokemusten joukkoon. En myöskään halua revitellä kokemuksellani tässä vain lisätäkseni tekstin vetovoimaa tai uskottavuutta. Sillä todistusvoima on raskas taakka, etenkin informaatioympäristössä, jossa keskittymiskyky on kortilla. Mitä shokeeraavampi sisältö, sitä laajempi levikki.
”Asteikolla yhdestä kymmeneen, minkä arvosanan antaisitte synnytyksellenne?”
”Potilasta on hoidettava yhteisymmärryksessä hänen kanssaan. Jos potilas kieltäytyy tietystä hoidosta tai hoitotoimenpiteestä, häntä on mahdollisuuksien mukaan hoidettava yhteisymmärryksessä hänen kanssaan muulla lääketieteellisesti hyväksyttävällä tavalla.” – Laki potilaan asemasta ja oikeuksista: 6 § Potilaan itsemääräämisoikeus
#MINÄMYÖSSYNNYTTÄJÄNÄ-kampanjan nostama keskustelu tuo synnytyksen ja obstetrisen väkivallan osaksi laajempaa feminististä keskustelua itsemääräämisoikeudesta ja valtion harjoittamasta kehon kontrollista.
Obstetrisen väkivallan perusta on misogynia: naisen kehon kontrollointi ja naisen toimijuuden alistaminen. Vaikka kaikki synnyttäjät eivät ole naisia, synnytyksen aikana tapahtuvasta väkivallasta on keskusteltava rakenteiden mahdollistamana sukupuolistuneena väkivaltana. Näiden rakenteiden puitteissa synnytys naisvaltaisena, julkisena työalana on ajettu ahtaalle.
Katriina Bildjuschkin, Suomen Kätilöliiton puheenjohtaja, toteaa helmikuussa 2020 ilmestyneessä kannanotossa:
Kätilöt eivät jaksa tehdä työtään, jos sen joutuu kaiken aikaa tekemään epäeettisesti ja alle niiden vaateiden, jota tälle arvokkaalle työlle asetetaan. Kätilövalassa luvataan tehdä työ tarkasti ja huolellisesti, parhaan kyvyn ja taidon mukaan, sekä täyttää ne velvollisuudet, jotka lait ja asetukset kätilöille asettavat. Nykyisessä tilanteessa se ei ole aina mahdollista.
Nykyinen tilanne viittaa suurten keskitettyjen synnytyssairaaloiden yleistymiseen ja tehokkuusvaatimusten aiheuttamaan paineeseen. Näiden vaateiden myötä synnytys feministisenä aiheena on aina vain ajankohtaisempi.
VAUVAN RUSKEA navantynkä haisee pahalta. Se putoaa pois pian sen jälkeen, kun kotiudumme sairaalasta.
Kirjoittaja on tuore vanhempi ja runoilija.