Etsimisen jännitys & löytämisen riemu

Homo- ja lesbotutkimuksen edelläkävijä Kati Mustola ja Mummolaakso ry:n varapuheenjohtaja Virva Hepolampi kertovat, millaista oli elää ja rakastaa 1980-luvun sateenkaarevassa Helsingissä.

Nykypäivänä sateenkaariyhteisöä juhlistetaan näkyvästi Suomen pääkaupungissa. Helsingissä nostetaan sateenkaariliput kaupungintalon salkoihin Pride-viikon kunniaksi kesä-heinäkuun taitteessa. Koronaa edeltävinä kesinä keskustan kadut täyttyivät ennätyksellisestä, liki 100 000 ihmisestä, jotka saapuivat juhlistamaan Helsinki Pride -tapahtumaa.

Toista oli 1980-luvulla. Vaikka homoseksuaaliset teot olivat olleet laillisia vuodesta 1971 ja homoseksuaalisuus poistettiin vihdoin virallisesta tautiluokituksesta vuonna 1981, vallitseva yhteiskunta näytti monesta sateenkaarevasta hyvin yksiväriseltä. Lesboyhteisön arki oli pelonsekainen, rakenteellisista muutoksista huolimatta.

”Yhteiskunnassa lesboutta pidettiin häpeällisenä. Sairausluokituksen poistuminen oli hirveän tärkeää, mutta ei sillä ollut vielä käytännön merkitystä”, kertoo homo- ja lesbotutkimuksen edelläkävijä Kati Mustola.

Kaapista ulos tulemiseen suhtauduttiin vaihtelevin asentein lesboyhteisössä. Monet välttelivät paljastumista ja olivat huolissaan siitä, miten se vaikeuttaisi työelämässä toimimista. Esimerkiksi opettajat pelkäsivät vanhempien ja kollegoiden reaktioita ja lääkärit maineen menettämistä potilaiden silmissä. Mustola kertoo, että jotkut turvautuivat kulissiavioliittoihin miehen kanssa arjen helpottamiseksi vielä 1980-luvulla.

Nuoremmassa polvessa omien värien liputtamiseen suhtauduttiin vapautuneemmin. Monet lesbot osallistuivat mielenosoituksiin lesbofeministisen liikkeen innoittamina. 

”Olin silloin optimistinen kaksikymppinen. Lesboyhteisön olemassaolosta sain selkänojaa siihen, että kehtasin olla julkisesti oman lesbouteni kanssa. Joitakin vannoutuneita lesboja taas ei olisi millään ilveelläkään saanut kadulle marssimaan”, muistelee Mummolaakso ry:n varapuheenjohtaja Virva Hepolampi.

Sormus pikkurillissä

Vaikka asenteet seksuaalivähemmistöjä kohtaan olivat yhteiskunnallisella tasolla vielä kalseita, Helsingin lesboyhteisö oli täynnä vilskettä niin nuorelle aktivismista kiinnostuneelle Hepolammelle kuin omien sanojensa mukaan vasta ”lesboksi ryhtyvälle” Mustolalle.

Mustola ja Hepolampi löysivät tiensä yhteisöön eri tavoin. Mustolalle se kävi sattumalta. Hän oli 1970-luvun lopulla mukana taistolaisnaisten feministisessä tiedostamisryhmässä. Ryhmä toimitti Eulaalia-nimisen pamfletin, johon Mustola kirjoitti arvion kahdesta lesbokirjasta. Pian Mustolaa pyydettiin mukaan Setan ja tutkija Olli Stålströmin kokoamaan tutkimusryhmään, joka työsti kirjaa Rakkauden monet kasvot – Homoseksuaalisesta rakkaudesta, ihmisoikeuksista ja vapautumisesta (Weilin + Göös 1984). 

Mustola lähti Helsingin sateenkaarevaan yöelämään tutkijan hattu päässä ystävänsä kanssa.

”Kunnon antropologilla pitää olla portinvartija. Halusin tehdä myös kvalitatiivista tutkimusta ja tutustua ’kenttään’. Ystäväni oli sinkku ja halusi jonkun, jonka kanssa mennä paikkoihin. Se oli meille molemmille win-win”, Mustola kertoo.

Oliko kruisailu eli homokulttuuriin kuuluva satunnaisen seksiseuran etsiminen etenkin julkisilla paikoilla yleistä lesbojen keskuudessa? ”Naku-uimala oli siinä maineessa, mutta ulkotilakulttuuria ei ollut samalla tavalla kuin homomiehillä. Lesbokulttuuri oli sisätilojen kulttuuria, pariskuntien ja pienten porukoiden ympärille keskittyvää”, Hepolampi avaa.

Virva Hepolampi (vasemmalla) Vapautuspäivillä vuonna 1983. Kuva: Eva Isaksson

Hepolammen debyytti yhteisöön tapahtui juuri Seurasaaren uimarannalta, mistä hän etsi naisseuraa 17-vuotiaana. Hänellä kävi hyvä tuuri. Siellä hän tutustui naisiin, jotka olivat jo lesbopiireissä. Lesboudessa hauskinta olivat Hepolammen mielestä juurikin etsimisen jännitys ja löytämisen riemu. 

Tapoja viestiä omasta suuntautumisesta oli 1980-luvulla useita. Pikkurillissä komeileva sormus, kauluspaidat, lyhyet hiukset sekä esimerkiksi pinssi, jossa komeili toisiaan syleilevät Venus-symbolit olivat kaikki arjen hienovaraisia keinoja, joilla ’meikäläiset’ kiinnittivät toistensa huomion.

Ruohonjuuritason politiikkaa

Hepolampi loksahti 80-luvun alussa luontevasti mukaan lesboryhmä Akanoiden menoon.

”Se oli sellasta ruohonjuuritason politiikkaa, joka resonoi mulla vahvasti”, Hepolampi muistelee Akanoiden poliittista tulokulmaa.

Helsingin ulkopuolella yhteisön löytäminen ei ollut yhtä helppoa. Järjestötoimintaa saati naisten erillistoimintaa ei ollut muualla Suomessa samassa mittakaavassa kuin pääkaupunkiseudulla. Sateenkaarevat lehdet olivat joillekin elintärkeä keino kokea yhteenkuuluvuutta.

”Lähetin 90-luvun alussa kokonaisen nipun Torajyvän uusintapainoksia muualla Suomessa asuvalle naiselle. Hän oli aivan yksin ja eksyksissä. Sain häneltä myöhemmin viestiä, että olin pelastanut hänen elämänsä”, kertoo Mustola.

Lehtien kirjeevaihtopalstat olivat myös näppärä keino löytää seuraa. Hepolampi vaihtoi kirjeitä kolmen kontakti-ilmoituksen jättäneen kanssa.

”Yhdestä tuli minun tyttöystäväni. Tapasimme ensi kertaa Helsingissä vuoden 1983 Vapautuspäivillä”, Hepolampi kertoo.

Yksi keino löytää sapfista seuraa oli kuitenkin ylitse muiden: diskot ja tanssit.

Kauluspaita ja lyhyt tukka oli 1980-luvulla tapa kiinnittää muiden lesbojen huomio.

Vihdoin omat juhlat

Bileet olivat ensisijainen reitti yhteisön, seuran ja kumppanin löytämiseen”, Suomen sateenkaaribaarien historiaa tutkinut Mustola painottaa.

”Ne olivat korvaamattomia tiloja oman seksuaalisen halun ja epänormatiivisuuden vapaalle ilmaisemiselle ja verkostojen luomiselle”, Hepolampi komppaa.

Lesbinen bilekulttuuri oli Hepolammen sanoin tilkkutäkki. Vuosien varrella niin järjestäjiä kuin juhlatilojakin oli lukuisia. Tieto bileistä kantautui muun muassa puskaradion kautta, ja ilmoituksia julkaistiin lehdissä. 

Kun Hepolampi ja Mustola saapuivat yhteisöön 80-luvun alussa, varsinaisia sateenkaarevia ravintolatiloja ei ollut. Säännöllisten diskojen ja tanssien järjestämisestä vastasivat sateenkaarijärjestöt Psyke ry ja Seta ry.

Niin Hepolampi kuin Mustolakin muistavat, kuinka keskeisessä asemassa osakuntien ja opiskelijajärjestöjen tilat olivat. Seta esimerkiksi veti viikoittaista homojen ja lesbojen sekadiskoa Vanhalla Polilla teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunnan omistamissa tiloissa.

Ensimmäiset naistenbileet, joihin Mustola osallistui, vietettiin Rautalammintien opiskelija-asuntolan takkahuoneessa nyyttäriperiaatteella. 

”Lesbobileet olivat pieniä. Siihen aikaan ei ollut mitään muuta paikkaa lesboille, paitsi Karhukabinetti.”

Suomen ensimmäisen epävirallisen homobaarin Vanhan Kellarin Karhukabinetista oli spontaanisti muodostunut lesbojen ensimmäinen kokoontumispaikka jo 70-luvulla. Kabinetti oli suljettava tila, jonka sai varata yksityistilaisuuksia varten. Sen ollessa vapaa ravintolan asiakkaat saivat käyttää sitä istuskeluun. 

Mustola kävi ensi kertaa kabinetissa 80-luvun Vapautuspäivien aikana. ”Karhukabinetti oli ainoa paikka, jonne lesbot pystyivät menemään tietäen, että siellä on muitakin lesboja. Tunnelma oli Vapautuspäivinä katossa. Kaikki keskustelivat keskenään”, hän muistelee.

Naistenbileitä oli järjestetty jo 1970-luvulla Psyke ry:n kerhotilassa. Setan säännölliset naistenbileet mahdollistuivat kuitenkin vasta vuonna 1984, kun ensimmäinen varsinainen homobaari perustettiin.

HIV-epidemian aiheuttaman hysterian myötä Vanha Poli irtisanoi sopimuksensa Setan kanssa, eikä diskoiltoja voitu enää järjestää. Hetken sateenkaareva bilekansa oli pulassa, kunnes Seta ja ravintola-alan ammattilainen löivät hynttyyt yhteen ja perustivat Gay Gambrinin Iso Roobertinkadulle. Näin lesboyhteisökin vihdoin sai säännölliset diskoillat – mutta eivät ilman vastarintaa ja kädenvääntöä Setan miesten kanssa.

”Siinä väännössä minäkin olin mukana. Aluksi saimme naistenillaksi maanantain, sillä Bottalla järjestettiin tällöin Club Triangle, jonne homomiehet voisivat mennä”, Mustola muistelee. Näin lesboyhteisö sai diskolleen hiljaisen arki-illan.

”Kaikkea naisten erillistoimintaa pidettiin todella ongelmallisena, koska se ei sopinut poliittiseen ideologiaan, jossa koko sateenkaariyhteisö edustaa yhtä rintamaa”, sanoo Hepolampi. 

Lesbojen erillistoiminta oli yhteisölle niin tärkeää, että jopa biseksuaalisuus oli aiheena tulenarka. Eräänä iltana Mustola käveli Punavuoren kaduilla miespuolisen ystävänsä kanssa, kun he törmäsivät hänelle ennestään tuttuun lesboporukkaan.

”He alkoivat huutamaan minulle, että olen heteropetturi. Biseksuaalisuus oli niin paha silloin. Sitä ei meinattu sietää mitenkään.”

Glamourbileistä etätapaamisiin

1980-luvun edetessä lesbisestä yhteisötoiminnasta tuli entistä monimuotoisempaa. Juhlia ja muuta menoa järjestivät myös yksityishenkilöt ja kaveriporukat. Hepolampi muutti Turkuun opiskelemaan vuonna 1986, mutta muistaa Helsingin eloisan lesboyhteisön hyvin.

”Oli monia eri kuppikuntia, kuten lesbofeminismistä kiinnostunutta porukkaa, anarkistinen ja proto-queer Extaasi-ryhmä sekä myös perus bilehilettä ja paljon urheilijoita”, hän muistelee.

Vuosikymmenen lopulla bileskene laajeni legendaarisilla glamour-bileillä. Juhlat saivat alkunsa ’pingviiniklubiksi’ itseään tituleeranneesta lesboporukasta, joka tykkäsi lähteä ravintoloihin frakit päällä. He saivat idean järjestää bileet, joissa kaikki pukeutuisivat hienosti. Ensimmäiset glamour-bileet järjestettiin vuonna 1989 Naisasialiitto Unionin tiloissa Bulevardilla. Ennen pitkää bileet paisuivat niin, että niitä järjestettiin Ravintola Kaisaniemessä.

”Glamour-bileet olivat hienoja. Ihmiset satsasivat niihin niin paljon, ettei tuttuja meinannut tunnistaa. Kaikilla oli iltapukutällinkiä ja erinäistä viritystä, jotta pääsivät sisään”, Hepolampi kertoo.

Alkoholitonta toimintaakin 80-luvulla oli. Esimerkiksi Setan toimistolla pidetyissä naistenilloissa keskusteltiin kahvikupposten äärellä. Silti ajalle ominaiseen tapaan yhdessäolo oli alkoholivetoista. 

Kaljalle mentiin jopa naisten lentopallomatsien jälkeen. Hepolampi muistelee: ”Alkoholi toimi vahvasti estojen poistajana.” 

”Se oli märkää aikaa. Hirveän monet hukuttivat ahdistusta viinaan, kun eivät saaneet olla oma itsensä”, kertoo Mustola.

Lesboyhteisön sisällä havahduttiin alkoholin suurkulutukseen ja mietittiin keinoja tukea toinen toisiaan. Akanat käynnistivät epävirallisen AA-ryhmän alkoholiongelmien purkamiseksi.

Neljän vuosikymmenen aikana paljon on muuttunut vanhenevan lesboyhteisön keskuudessa. Etenkin koronapandemian vuoksi on pidetty yhtä netin avulla. Hepolampi kertoo, että mummolaaksolaiset ovat kehittäneet enemmän verkkopohjaista aktiviteettia koronasta viisastuneina. 

”Kun yhteisö vanhenee eikä välttämättä enää pääse Mummolaakson rientoihin, on tärkeää, että saamme järjestettyä ikääntyville lesboille keinon, jolla he voivat yhdessä ilmaista, jakaa ja muistella omaa historiaansa.”

Vuosia ja paikkoja tarkistettu Gerry Ilvesheimon, Kati Mustolan ja Terhi Saarisen julkaisemattomasta artikkelista sekä Kati Mustolan työn alla olevasta artikkelista ”Tuhannen kapakan kautta – Sateenkaarevaa suomalaista ravintolahistoriaa”. Juttu on julkaistu Tulvan printtilehdessä keväällä 2022. Julkaisemme sen uudelleen verkossa pride-viikon kunniaksi.

LUE SEURAAVAKSI:

Petteri Orpo sai kuin saikin perjantaina hallituksen kasaan. Kahden ja puolensadan sivun mittainen hallitusohjelma on nimeltään Vahva ja välittävä Suomi. Kenestä oikeistohallituksen Suomi välittää, kysyy päätoimittaja Hanna Hantula kolumnissaan.

Piditkö lukemastasi?

Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä Tulva kertoo yhteiskunnan ja kulttuurin ilmiöistä ennen kuin muut ovat ehtineet niihin havahtua. Lue printtiä, tue laatujournalismia.