Havainnekuvien valkaistu tulevaisuus
Kaupunkilaisten yhteiset olohuoneet ja talot syrjivät jo ennen valmistumistaan. Unelmien tulevaisuus on havainnekuvissa vaaleaa, hoikkaa ja keskiluokkaista.
Ihmisiä on vilinäksi asti. Kaikki ovat vaaleaihoisia, hoikkia, keskiluokkaisen siististi pukeutuneita. Aikuiset keskustelevat, katselevat tai ovat matkalla jonnekin. Lapset söpöilevät, vanhus seuraa sivummalta.
Kukaan ei katso suoraan kameraan. Ulkona sää on utuisen aurinkoinen, sisällä valaistus on kirkas. Seinät, lattiat, katto ja kalusteet hohtavat uutuutta ja puhtautta. Avara tila on rajattu kuvaan huolellisesti.
Rakennetun ympäristömme tulevaisuus on visualisoitu utopioiksi arkkitehtuurin havainnekuvissa. Niitä näkee rakennustyömaa-aidoissa, sanomalehtien paikallis- ja kulttuurijutuissa, asuntomainoksissa sekä kaupunkien ajankohtaistiedotteissa.
Havainnekuvat havainnollistavat, kommunikoivat ja markkinoivat. Ne ovat ikkuna tilojen tulevaisuuksiin niillekin, joille rakennetun ympäristön prosessit tuntuvat vierailta. Ehkä jo lähivuosina kehittyvät teknologiat mahdollistavat kaksiulotteisuuden rikkomisen yleistymisen ja virtuaaliset tilakokemukset, mutta toistaiseksi useimmat meistä joutuvat tyytymään kuvien katselemiseen.
Havainnekuvissa pääroolin saavat -luonnollisesti rakennukset ja tilat, ihmiset ovat statisteja. Mittakaava-ihmisiksi kutsutut hahmot havainnollistavat -kuvissa tilojen ja ympäristöjen tunnelmia, mittasuhteita ja käyttöä.
Onko mittakaavaihmiset copypastettu Stockmannin kuvastosta? Lähempää tarkasteltuna tyypillisen havainnekuvan joukkion homogeenisuus hätkähdyttää. Kuvissa esitetty käyttäjyys ei näytä olettavan kehojen ja identiteettien monimuotoisuutta. Vammaisia, ei-valkoisia, queer-väkeä tai asunnottomia ei havainnekuvissa näe.
Kuvien ehdottamat sosiaaliset maailmat mietityttävät. Ostoksien tekemistä varten ei ole pakko mennä Stockmannille, mutta rakennetun ympäristön, erityisesti julkisen tilan, tulisi olla yhdenvertaisesti saavutettavaa kaikille. Liikkumisen esteettömyyttä ohjataan ja syrjintää torjutaan aktiivisesti lainsäädännöllä, ja esimerkiksi esteettömyyspykälien soveltaminen on arkkitehdeille arkipäivää. Silti havainnekuvien utopiat jättävät syrjivällä tavalla ulkopuolelleen monenlaisten kehojen mahdollisuuden.
Muiden arkkitehtuurikuvien kuten pohjapiirrosten, rakennedetaljien ja julkisivukuvien kieli on vakiintunutta ja yhdenmukaista, mutta havainnekuvat ovat tyyliltään vapaampia ja ilmaisullisempia. Arkkitehtuurin lehtori Tuomas Siitonen muistuttaa (HS 28.2.2017), että historiallisesti havainnekuvat ilmensivät arkkitehdin taiteellista kädenjälkeä, eikä niiltä odotettu yksityiskohtaista realistisuutta. Käsin tehdyissä kuvissa ihmisiä merkkasivat tyylitellyt piirroshahmot tai abstrahoidut pläntit. 2010-luvulla kuvat laaditaan kehittyneillä tietokoneohjelmilla, joilla pintamateriaalit, rakenteet ja valaistus pystytään toteuttamaan hyvin realistisesti ja ihmishahmot asettelemaan suoraan valokuvatiedostoista. Realistinen esitystapa ohjaa katsomaan havainnekuvaa kuin oikeaa valokuvaa.
Yksinkertainen ratkaisu representaation ongelmaan olisi hylätä valokuvamaiset hahmot ja entisaikojen tapaan tuoda ihmishahmot kuviin tyyliteltyinä viittauksina. Tarpeellisempaa on kuitenkin pohtia, mitä kuvien takana on, miksi mittakaavaihmisten joukkiot ovat geneerisen homogeenisiä. Kertooko monimuotoisuuden puute suunnittelijoiden tiedostamattomista tai tietoisista arvovalinnoista, vai tuotetaanko kuvia välinpitämättömästi konservatiivisten markkinoiden ehdoilla? Ovatko arkkitehtuurin havainnekuvat taas yksi rakenteellisen syrjinnän muoto? Identiteettien ja kehojen julkinen monimuotoisuus on tulevaisuuden arvo, jota myös havainnekuvien tulisi ilmentää.
Havainnekuvia laativat suunnittelijat lataavat mittakaavaihmisiä netin kuvapankeista. Kenties ikonisin niistä on 2011 perustettu ruotsalainen Skalgubbar, josta olen itsekin hakenut skandinaaveja kuviini.
Kaikki mittakaavaihmiset eivät voi enää olla ruotsalaisia hengailijoita. Tarjonnan yksipuolisuuteen on herätty maailmalla, ja monet uudemmat kuvapankit keskittyvät aliedustettujen ryhmien esittämiseen. Nonscandinavia ja Cut Out Life tähtäävät monimuotoiseen globaaliin representaatioon. Just Nøt the Same on pohjoisamerikkalaisesti poc-painottunut, Skalgubbrasil ja Escalatina ammentavat Latinalaisesta Amerikasta. Kaleidoscopen kaltaisia ableismin ja rotu- sekä sukupuolinormatiivisuuden haastavia aloitteita voisi olla lisää.
Mittakaavaihmisten tarjonta on monimuotoinen; erilaisia kehoja ja identiteettejä edustavien hahmojen valikoima on kiitettävän laaja. On siis suunnittelijoiden vastuulla, että monenlaiset ihmiset esitetään havainnekuvien tiloissa ja heille annetaan rooli yhteiskunnan utopioissa.
Kirjoittaja Marja Rautaharju opiskelee Aalto-yliopistossa arkkitehtuuria ja on luennoinut FemF-tapahtumassa feministisestä arkkitehtuurista.