Lukuaika
8 min

Isät meidän – papit kertovat kirkon sukupuoliongelmista

2/2019
Artikkeli - 23.08.19
Teksti • Mertta Hätinen / Kuvat • Mikko Rikala

Naispappiviha ja homovihkimiset jakavat yhä luterilaisia.

Arkkipiispanvaalissa oli ehdol­la neljä miestä ja yksi nainen vuonna 2018. Sukupuolijakauma ei yllättänyt kirkkoa seuraavia. Mitä korkeampi virka, sitä todennäköi­semmin siinä toimii mies.

Yksi asia yllätti filosofian toh­torin ja papin Anni Tsokkisen.

”Olin täysin tyrmistynyt. Miten on mahdollista, että avoimesti naispappeutta vastustava henkilö voi asettua arkkipiispanvaalissa ehdolle?”

Tsokkinen viittaa lähetysjoh­taja Ville Auviseen, joka ei olisi vihkinyt naispappeja. Auvinen hä­visi vaalit Tapio Luomalle. Tasa-arvo ei silti voittanut. Kesäkuussa aloittanut uusi arkkipiispa Luoma pitää avioliittoa vain miehen ja nai­sen välisenä.

Luterilaisen maailmanliiton neuvosto hyväksyi vuonna 2013 linjauksen sukupuolten välisestä oikeudenmukaisuudesta, jota Suo­men evankelis­luterilainen kirkko on sitoutunut noudattamaan. Lin­jauksesta huolimatta seurakuntien sisällä toimii messuyhteisöjä, jotka järjestävät naispapitonta toimin­taa, vastustavat perhesuunnittelua ja aborttioikeutta. Jotkut yhteisöt syrjivät sukupuoli­- ja seksuaali­vähemmistöihin kuuluvia kirkon jäseniä.

Tsokkinen ei halua jatkaa ristiriitojen piilottelua. Hänen toimittamansa teos Taantuvan tasa­-arvon kirkko käsittelee useita kirkkoa nakertavia tasa­-arvo­on­gelmia. Kirjassa 13 kirjoittajaa ker­too oman näkemyksensä Suomen evankelis­luterilaisen kirkon tilanteesta.

Tsokkisen kirjoittajat eivät ole ainoat kirkon vaikuttajat, jotka haluavat kommentoida instituutio­taan. Alkuvuodesta ilmestyneessä teoksessa Talentin voimapapit Laura Arikka ja Stiven Naatus pohtivat kirkon uusia mahdolli­suuksia. Heistä kirkon pitäisi olla ”ulospäin suuntautuva, tarveläh­töinen, näkyvä, kutsuva ja vahvan identiteetin omaava”.

Taantuvan tasa­-arvon kirkon kriittiset kirjoittajat oli helppo löytää, Tsokkinen kertoo. Nuoren sukupolven mit­ta alkaa täyttyä.

”Tasa­-arvotyö on ottanut viime vuosina suuria harp­pauksia suomalaisessa yhteiskunnassa, mutta kirkossa pitää pintansa patriarkaalinen, omalakinen valta. Ja koska 70 prosenttia suomalaisista kuuluu yhä kirkkoon, kirkon tasa­-arvo­ongelmat ovat lähes koko yhteiskunnan ongel­mia”, Tsokkinen sanoo.

Käydään läpi kuusi pahinta ahdinkoa.

I Vaiettu keho 

Uskosta puhutaan ja lauletaan, mutta sitä ei koeta keholla. Keho on saastainen synninpesä, jonka halut pitää vaientaa ja jota tulee rangaista. Kirkon näkemyksen mukaan ruu­miin eritteet tekevät epäpuhtaaksi.

”Tällaisessa maailmassa menstruoiva, aviovelvolli­ suutensa täyttävä ja lapsia synnyttävä nainen on suu­ren osan elämästään epäpuhdas”, kirjoittaa pappi Päivi VähäkangasTaantuvan tasa­-arvon kirkossa.

Uskonteksteissä ei juuri puhuta kehosta, varsinkaan naisten. Lapsen syntymä on ihme, mutta raskaus sen si­jaan hävettävää.

Moni raskaana ollut pappi on saanut osansa vihaises­ta puheesta. Eräs kollega kehotti pappia peittämään ras­kausvatsansa alttarilla työskennellessä, ja toinen raskaana ollut pappi sai sähköpostiinsa viestin, jossa häntä syytet­tiin Jumalan pilkasta, koska hän on pappi ja raskaana.

Kirkolla ei ole sanoja lisääntymiselle. Virsikirjassa on lähes tuhat virttä, mutta niissä ei veisata raskaudesta.

”Yhtään synnytysvirttä ei ole. Yhtään imetysvirttä ei ole. Ei ole virsiä sille, miltä tuntuu, kun raskaus ei ala tai kun se menee kesken”, pappi Eeva-Kaisa Rossi kirjoittaa.

II Naispappiviha

Iso viha on yli kolmekymmenvuotinen. Naispappeus hyväksyttiin kirkolliskokouksessa 1986, ja Suomen ensimmäiset naispapit vihittiin virkaan maaliskuussa 1988. Kirkolliskokouksen päätöksestä huolimatta muun muassa Oulun hiippakunnan piispa Olavi Rimpiläinen kieltäytyi vihkimästä naisia papeiksi. Pohjoinen hiippa­ kunta ei ollut ainoa, jonka naisjäsenet joutuivat anomaan vihkimystä toisesta hiippakunnasta.

Naispappien määrä hätyyttelee jo miespappien mää­rää: vuonna 2017 papeista naisia oli 47 prosenttia. Syrjintä koskee koko ajan kasvavaa joukkoa työntekijöistä.

Naispappien ammattitaitoa vähätellään ja heitä ty­tötellään. Tiedetään tapauksia, joissa miespappi on kiel­täytynyt jakamasta ehtoollista naispapin kanssa. Jotkut miespapit ovat kieltäytyneet täysin yhteistyöstä naispap­pien kanssa.

Helsingin hiippakunta julkaisi ystävänpäivänä 2019 videon, jossa miespapit lukevat naispappien saamaa palautetta. Lukijoiden ilmeet ovat järkyttyneitä. ”Kiva kun saatiin sut tänne töihin, mut vielä kun saatais mies, niin sitten ois kyllä asiat oikein kunnossa.” ”Sinulla on pieniä lapsia, miten ajattelit selviytyä kirkkoherran työstä?”

Naispappeuden vastustajat väittävät, että tasa­arvoon kristinuskon ulkopuolelta tuleva arvo. Tasa­-arvo kumpuaa Raamatusta, sanoo pappi Päivi Vähäkangas.

III Lasikatto

Kirkon holvikatto lienee teräslasia. Tilastojen perusteella nainen kel­paa kirkkoon ahkeraksi puurtajak­si mutta ei johtajaksi.

Koko henkilöstöstä naisia oli pari vuotta sitten runsaat 70 pro­senttia, kirkkoherroista vain 20 prosenttia. Mitä korkeampi virka, sitä epätodennäköisemmin siinä toimii nainen. Tällä hetkellä kym­menestä piispasta ainoastaan yksi on nainen, Espoon hiippakunnan helmikuussa vihitty Kaisamari Hintikka. Hän on kautta aikojen toinen naispiispa.

Suomen ensimmäinen nais­piispa, Irja Askola, vihittiin vir­kaan vuonna 2010, jolloin naispap­peuden hyväksymisestä oli ehtinyt kulua jo 24 vuotta. Askola tunne­taan työstään vähemmistöjen puolustajana ja suvaitsevaisuuden sanansaattajana. Hän siunasi lä­hetystehtäviin lähtevän miesparin vuonna 2013. Vihapostia kertyi niin paljon, että siitä riitti Helsingin yliopistoon tehdyn pro gradun aineistoksi.

IV Sukupuoliroolit

”Nuoren sukupolven mitta alkaa täyttyä.”

Kristilliseen ydinperheeseen kuuluvat isä, äiti ja heidän lapsensa. Ulos ihanteesta jäävät kahden äidin tai kah­den isän perheet, uusperheet ja muunlaiset perhemallit.

Perinteisen kristillisen käsityksen mukaan miehen rooli on isän rooli, ja isän paikka on Jumalan ja vaimon välissä. Naisen rooli on vaimon rooli, ja naisen paikka on miehen ja hellan välissä. Tässä roolituksessa naisen tärkein tehtävä on äidiksi tuleminen.

Jos nainen ei saa tahtomattaan tai vapaaehtoisesti lapsia, hän on vaillinainen. Kirkon ylläpitämä konser­vatiivinen perhekäsitys sortaa myös miehiä, sillä se evää miehiltä ja isiltä oikeuden olla herkkiä ja haavoittuvia. Isän pitää kestää murtumatta.

Vaikka aborttioikeuksia on kansainvälisesti yritetty murtaa, se ei ole pappi Tsokkisen mukaan merkittävä kysymys Suomen kirkon piirissä.

Kirkko hyväksyi raskauden ehkäisyn vuonna 1952, ja tällä het­kellä suhtautuminen perhesuun­nitteluun on kirkon nettisivujen mukaan ”myönteinen”. Samalla kuitenkin kerrotaan, että: ”kristi­kunnassa ja myös omassa kirkos­samme tästä asiasta on tosin erilai­sia käsityksiä”.

V Sukupuolivähemmistöt

Kirkossa on vähän tilaa seksuaa­livähemmistöille. Sukupuolia on kaksi, molemmat heteroita.

Vanhaa käsitystä yritetään laajentaa. Esimerkiksi Helsingin Kallion seurakunnassa järjestetään Sateenkaarimessuja.

”Vanhan testamentin ja Uuden testamentin avioliittojen, perhei­den ja sukupuolikäsitysten säilyt­täminen on täysin absurdi projekti eikä siinä ole mitään kristillistä”, teologi Salla Ranta kirjoittaa.

Osa papeista kieltäytyy kasta­masta sateenkaariparien lapsia tai siunaamasta hautaan seksuaalivä­hemmistöön kuulunutta henkilöä.

Vähemmistöjen syrjintää vas­tustavia kirkon työntekijöitä aje­taan ahtaalle. Papeilta saattaa jää­dä pappisvihkimys saamatta, jos he vastaavat olevansa valmiita vihki­mään samaa sukupuolta olevia.

”Piispat ja kirkkoherrat pitä­vät puhutteluja papeille, jotka puolustavat kaikkien oikeutta kirkolliseen vihkimiseen. Johtaviin asemiin pyritään valitsemaan niitä, joiden mielestä avioliitto on vain miehen ja naisen välinen”, pappi Henna Salo kertoo.

Yli 80 prosenttia suoma­laisista nuorista käy rippi­koulun, suurin osa 15­-vuotiai­na. Kirkolla on vastuu myös nuorten seksuaalikasvattajana. Sukupuolisensitiivisyys tuli ensimmäistä kertaa osaksi rippikoulu­ suunnitelmaa kaksi vuotta sitten. Sitä ei täysin hyväksytty kirkon sisällä.

Mäntsäläläinen kuntapolitiik­ko Susanna Koivula kirjoitti Uusi Suomi -sivustolla helmikuussa 2019, että ”gender­ideologia” on karsittava kouluista ja itsemäärämisoikeudesta puhuminen on ”julmaa toimintaa”.

Näkemyksen voisi jättää omaan arvoonsa, ellei sitä olisi tehnyt Mäntsälän kasvatus­ ja sivistyslauta­ kunnanjäsen, joka on ammatiltaan kirkon nuorisotyön ohjaaja.

VI Homovihkiminen

Tasa­arvoinen avioliittolaki tuli voi­maan maaliskuussa 2017, mutta laki­ muutos ei ole merkittävästi helpotta­nut homoparien siunaamista.

Joissain kirkoissa papit siunaa­vat samaa sukupuolta olevia pareja. Toisissa heiltä taas evätään oikeus jo pelkästään avioliittoon kuuluttamiseen. Homoparin nimi saattaa ”unohtua” kuulutettavien listalta tai alueen kirkkoherra päättää jättää lukematta päivän kirkolliset ilmoitukset. Osa pareista siunataan alttarilla, osa joutuu tyytymään toimitukseen kirkon portailla.

Kirkkolain mukaan sukupuoli ei rajaa vihkioikeut­ta. Homopareja siunanneet papit ovat saaneet osakseen uhkauksia, kanteluja ja varoituksia.

Kirkossa vallitsee alueellinen epätasa­arvo. Sen nettisivujen mukaan maistraatissa vihityn homoparin puolesta voidaan rukoilla ”kunkin seurakunnan oman käytännön mukaan”. Pappi Henna Salo oli pyydetty toi­mittamaan homoparin vihkiminen kesällä 2017, hän ker­too kirjassa Taantuvan tasa­-arvon kirkko. Salo suostui tehtävään ilomielin.

”Juhlapäivä oli aivan upea. Minulle se oli kuin mikä tahansa vihkiminen tai avioliiton siunaaminen.”

Yllätyksekseen Salo sai kirjallisen varoituksen pap­pislupauksen rikkomisesta. Hän koki sisäistä ristiriitaa, sillä piispat määräsivät yhtä ja kirkkolaki toista.

”Minua satutti ja satuttaa kirkon jäsenten syrjiminen, joka on mielestäni Raamatun ja tunnustuksen vastaista.”

Salo teki saamastaan varoituksesta oikaisupyynnön tuomiokapituliin. Hylkäävä päätös tuli joulukuussa 2017.

Salo ei luovuttanut, vaan teki valituksen hallinto­-oikeu­teen tammikuussa 2018. Jos hallinto­-oikeus hyväksyy vali­tuksen, kirkko ei voi enää rangaista homopareja vihkinei­tä pappeja ilman kirkolliskokouksen uutta päätöstä.

KIRJOITTAJALTA: Minä naispapin kastama eroaja

Vuonna 2018 tuli kuluneeksi kolme­ kymmentä vuotta Suomen ensim­mäisten naispappien virkaan vihki­misestä ja minun syntymästäni.

Äitini oli eronnut kirkosta 1970­-luvulla ja isä hieman myöhem­min. 1980­-luvun loppupuolella ni­miäiset eivät olleet suuressa huudos­sa, joten isäni päätti liittyä takaisin kirkkoon. Äitini ryhtyi etsimään so­pivaa pappia toimittamaan kasteen. Papin oli oltava nainen.

Syksy ehti vaihtua talveksi ja talvi kevääksi ennen kuin sopiva pappi löytyi. Yksi Suomen ensim­mäisistä naispapeista Helena Heikkinen toimitti kasteen ja liit­ti minut seurakunnan jäseneksi. Ristiäiskuvissa huudan pää punai­sena koko toimituksen ajan. Liekö syynä vaistonvarainen vastalause patriarkaaliselle instituutiolle.

Naispapin vaatiminen ei välttä­mättä murtanut lasikattoa tai ylittä­ nyt uutiskynnystä, mutta se teki van­haan valtaan pienen ja tärkeän särön.

Heikkisen kasteesta huolimatta yhteinen tieni kirkon kanssa katkesi jo ennen rippikouluikää – tasa­-ar­vo­ongelmien vuoksi. En ymmärtä­ nyt silloin, enkä ymmärrä vieläkään, että jos Jumala on rakkaus, miksi se rakkaus koskee vain harvoja ja valittuja?

Olen sittemmin seurannut etääl­tä kirkon toimintaa, tarkemmin sa nottuna kirkon kohuja aiheuttanut­ta toimintaa. Viime vuosien ainoan myönteisen huomioni olen tehnyt pride­kulkueessa, jossa kirkolla on oma värikäs rekkansa.

Anni Tsokkisen toimittama Taantuvan tasa­-arvon kirkko valaisi minua, että kirkosta löytyy tasa­-arvon puolustajia enemmän kuin vain yhden rekallisen verran.

Ja kun säröjä on tarpeeksi, jopa ikivanhat, kantaviksi oletetut raken­teet saattavat murtua ja kadota pö­lynä ilmaan.