Lukuaika
10 min

Ja taas säädetään

4/2023tulva.fi
Artikkeli - 07.12.23
Solmussa oleva lankakerä violetilla pohjalla.
Teksti • Lotta Lautala / Kuvat • OLLI KORPELA

Poliitikot, kansalaisjärjestöt ja yli 60 000 suomalaista ovat sitä mieltä, että silpominen on törkeä ihmisoikeusloukkaus. Silti emme ole päässeet yksimielisyyteen siitä, miten tämän pitäisi näkyä lainsäädännössä.

Vuonna 2019 eduskunta antoi yksimielisesti siunauk­sensa kansalaisaloitteelle, jolla vaadittiin silpomisen kieltämistä nykyistä vahvemmin. Sen myötä lakivalio­kunta vaati ripeitä toimia rangaistavuuden selkeyttä­miseksi. Asialle laitettiin työryhmä, jonka tehtävänä oli tuoda silpomisen kieltävät lakiehdotukset eduskunnan käsiteltäviksi saman vaalikauden aikana.

Aloitteen laatijat ja 61 266 allekirjoittanutta saat­toivat jo ajatella, että torilla tavataan. Moni kuitenkin yllättyi, kun työryhmä lopulta päätyi helmikuussa 2023 toimeksiannon vastaisesti siihen, ettei se ehdota muutoksia rikoslakiin.

Muutama kuukausi myöhemmin Petteri Orpon tuore hallitus sisällytti silpomisen kiellon hallitusohjelmaan.

Selvästi kiellettyä vai selkeämpää kieltoa?

Suomi on ainoa Pohjoismaa, jossa silpomista ei ole kielletty erillislailla. Esimerkiksi Ruotsissa erillislaki on ollut voimassa vuodesta 1982. Sellaista ei Suomessa ole nähty tarpeellisena, sillä pahoinpitelysäännösten nojalla tyttöjen ja naisten sukuelinten silpominen on jo nyt rangaistava teko. Erillinen kielto olisi siis ensi­sijaisesti poliittinen kannanotto.

Kansalaisaloite vakuutti lakivaliokunnan sii­tä, että nykytilaa on syytä arvioida uudelleen. Syy: ajat ovat muuttuneet. Kansainväliset sopimukset sitovat Suomea edistämään yhä vahvemmin ihmis-oikeuksia, ja maahanmuutto Suomeen on lisään­tynyt alueilta, joissa silpomisperinteellä on pitkät juuret. Tällaisesta maasta Suomeen muutti 7-vuoti­aana Aja Daffeh. Hänet oli silvottu neljän vanhana Gambiassa.

Suomeen tullessaan hän tiesi, että se mitä hänelle oli tehty oli väärin. Meni kuitenkin pitkään, että hän ymmärsi, mistä oli kyse. Vastauksen hän sai aikuisiäl­lä Googlen hakukoneesta, ei esimerkiksi joltain niistä lukuisista gynekologeista, joiden luona oli käynyt.

Daffeh on vahvasti sitä mieltä, että tietoisuutta silpomisesta on lisättävä myös lain avulla. Suomessa asuu arviolta 650–3 100 tyttöä, jotka ovat vaarassa jou­tua silvotuksi.

Daffeh tietää ihmisiä, jotka ovat vieneet lapsiaan silvottavaksi ulkomaille. Hän ei usko ihmisten tekevän näin pahuuttaan, vaan tietämättömyyttään. Silpomista pidetään kauniina ja tarpeellisena – ei lapsiin kohdis­tuvana väkivaltana.

Kun Daffeh on yhteisössään puhunut silpomises­ta, on hän kiitoksen sijaan saanut kritiikkiä. Hän kui­tenkin tietää, että hänen ansiostaan tyttöjä on jätetty silpomatta, ja se merkitsee enemmän kuin mikään muu.

Daffeh kertoo esimerkin naisesta, joka oli nähnyt hänet silpomisen vastaisessa kampanjassa. Nainen päät­ti olla viemättä hiljattain syntynyttä lastaan silvottavak­si. Kaksi ensimmäistä lastaan hän oli jo ehtinyt viedä.

Daffehin mukaan silpomisen ajatellaan usein tapahtuvan jossain muualla, joten se ole ”meidän ongelmamme”.

”Valitettavasti näyttää siltä, että suomalaisia kiin­nostaa kunnolla vasta, kun oma lapsenlapsi on vaarassa joutua silvotuksi.”

Toisin sanoen maahanmuuttajataustaisten tyttöjen ja naisten kohtaamasta väkivallasta harvem­min nousee iso haloo. Yksi aloitetta ajaneista akti­visteista, ihmisoikeusvaikuttaja Ujuni Ahmed, on todennut, että vähemmistöyhteisöjen ongelmista puhuvat julkisesti suurimmalla äänellä rasistit.

Silpomislain säätäminen olisi Suomessa ensim­mäinen lakimuutos, joka koskisi erityisesti maahan­muuttajataustaisia tyttöjä ja naisia.

Sukupuolineutraaliuden ihanne elää vahvana

Silpomislain muutosta selvittämään perustettu työ­ryhmä oli kaikkea muuta kuin yksimielinen siitä, miten tyttöjen ja naisten silpomisen rangaistavuutta tulisi selventää – vai pitäisikö ollenkaan.

Ihmisoikeusliitossa sukupuolistuneen väki­vallan vastaisen työn asiantuntijana työskentelevä Johanna Latvala oli mukana oikeusministeriön työ­ryhmässä. Ihmisoikeusliitto jätti eriävän mielipiteen sen päätöksestä. Mietintöön tehtiin myös useita muita eriäviä mielipiteitä ja täydentäviä lausuntoja.

Jos Latvala olisi saanut valita, olisi muutoksia rikoslakiin tehty. Enemmistö ryhmästä kuitenkin oli sitä mieltä, että jokaiseen selvitettyyn vaihtoehtoon liittyi niin suuria ongelmia, että oli parempi jättää asia nykyisten pahoinpitelysäädösten varaan.

Työryhmän mukaan sukuelinten silpomiselle ei ole olemassa tarpeeksi selkeää lainopillista määritel­mää, jotta se voitaisiin erikseen kieltää. Muualla maa­ilmassa tämä ei ole kuitenkaan muodostunut esteeksi lakia säätäessä.

”Kaikkia silpomisen uhreja tulee suojella riippumatta siitä, minkä asteista väkivaltaa heille on tehty.”

Työryhmä puhui paljon sukupuolten yhdenvertai­suudesta. Suomessa rikoslain lähtökohtana on pidetty sukupuolineutraaliutta, josta ryhmä halusi pitää tiu­kasti kiinni. Siitäkin huolimatta, että tyttöjen ja nais­ten sukuelinten silpominen kohdistuu kirjaimellisesti heidän sukuelimiinsä.

Latvala vahvistaa monen ajatelleen, ettei vain yhtä sukupuolta koskevaa säännöstä voi tehdä. Siitäkin huolimatta, että työryhmän asettanut lakivaliokunta oli jo aiemmin todennut näin: ”Sukupuolineutraalia kirjoitustapaa tulisi pitää lainsäädännössä selkeänä pääsääntönä, mutta valiokunnan saaman selvityksen mukaan sitä ei voida pitää ehdottomana vaatimuksena rikoslainsäädännössäkään, jos on olemassa erityisiä, hyväksyttäviä syitä suojata nimenomaan jompaakum­paa sukupuolta pelkästään tähän sukupuoleen sään­nönmukaisesti kohdistuvilta oikeudenloukkauksilta.”

Työryhmän ensisijainen mandaatti oli selvittää nimenomaan tyttöjen ja naisten sukuelinten silpomis­ta, mutta poikien ympärileikkaus oli tiiviisti mukana keskusteluissa. Itseasissa niin paljon, että esimerkiksi sosiaali- ja terveysministeriön mukaan juuri se vesitti tehokkaan työskentelyn.

Yksi esillä ollut vaihtoehto oli kieltää silpo­misen vakavimmat muodot sukupuolesta riippu­matta. Tällöin vähemmän fyysistä vahinkoa aiheut­tavat silpomisen muodot olisivat jääneet yleisten pahoinpitelysäännösten piirin.

Latvala kuulostaa helpottuneelta siitä, ettei täl­laista päädytty esittämään.

”On ehkä väärä ymmärrys siitä, että silpominen olisi aina Maailman terveysjärjestön WHO:n luokittelun tyyppi kolmosta eli infibulaatiota, missä häpyhuulet ommellaan yhteen. Kaikkia silpomisen uhreja tulee suojella riippumatta siitä, minkä asteista väkivaltaa heille on tehty. Ei voi antaa sellaista viestiä, etteivät silpomisen kaikki muodot olisi yhtä rangaistavia.”

Latvala pani merkille, että silpomista käsiteltiin pitkälti teknisenä kysymyksenä, eikä sen luonnetta eri­tyisesti alaikäisiin tyttöihin kohdistuvana ihmisoikeus­kysymyksenä kunnolla tunnistettu.

”Jos tämä olisi ymmärretty, niin hyvin paljon vä­hemmälle olisi voinut jäädä keskustelu suostumuksella tehtävien kosmeettisista sukuelinkirurgian toimen-piteistä ja poikien ympärileikkauksista.”

Tyttöjen sukuelinten silpomisen osalta Suomea sitovat monet eri kansainväliset sopimukset. Poikia

kohtaan vastaavia velvoitteita ei ole. Työryhmän mie­tinnössä Suomen katsotaan täyttävän kansainväliset sopimukset. Latvalan mukaan tätä ei voi pitää täysin selvänä, sillä yhtään tuomiota ei ole annettu.

Suomen ratifioima Istanbulin sopimus ei varsi­naisesti velvoita erilliskriminalisoitiin, vaan ainoastaan siihen, että silpominen on rangaistavaa. Se, mikä on riittävää jää kansallisen arvioinnin harteille.

Eri kansainväliset instituutiot ovat suositta­neet, että Suomi vahvistaa silpomista koskevaa sään­telyä. Paineen odotetaan kasvavan, sillä Euroopan Unionissa on käyty neuvotteluja naisiin kohdistuvan väkivallan direktiivistä, jossa on oma suosituksensa silpomisen kriminalisoimiseksi.

Tarvitaan muutakin kuin laki

Petteri Orpon hallituksen ohjelmassa kuuluu lain ja järjestyksen ääni. Siinä rikosoikeudellisia kohtia on poikkeuksellisen paljon ja niiden joukossa on myös silpomisen kriminalisointi.

Oikeusministeri, viime hallituskaudella lakivalio­kunnan puheenjohtajana toiminut Leena Meri, kertoo luottavansa, että tällä kaudella asia saadaan maaliin. ”Lainsäädäntö pannaan nyt ajan tasalle”, hän toteaa.

Valmistelu on käynnissä, ja Meren mukaan on mahdollista, että asia etenisi käsiteltäväksi jo ensi ke­vätkaudella. On vielä epäselvää, missä muodossa asia tuodaan eduskunnan käsittelyyn.

”Tahtotilasta ei ole puutetta. Kaikkeen on ratkai­sut tähänkin mennessä löydetty lainsäädännöstä, ja kyllä ne löydetään nytkin – on löydettävä.”

Kaikki tietävät, ettei rikoksia lopullisesti estä mikään, ei edes laki. Meri puhuu haastattelun aika­na paljon yhteisöjen vastuusta. Hän painottaa myös kyselyiden, koulujen ja terveydenhuollon merkitystä tietoisuuden lisäämisessä.

Myös Daffeh toivoo, että viestiä välitetään kaikilla yhteiskunnan alueilla.

Korjausleikkauksen sijaan tarjotaan kipugeeliä, mikä kertoo lääkäreiden ymmärtämättömyydestä.

Hänen kouluaikanaan asiaa ei koskaan sivut­tu. Jos hän olisi silloin kuullut asiasta, olisi se voinut muuttaa paljon.

”Mikäli olisin paremmin ymmärtänyt, mitä mi­nulle tehtiin, niin olisin todennäköisesti uskaltanut hakea apua.”

Puhetta tarvitaan peruskouluihin, mutta sitä olisi lisättävä myös ammattilaisten koulutuksessa.

”Tutkimus tutkimuksen jälkeen käy ilmi, että so­siaalialalla työskentelevät eivät kysy ihmisiltä siitä, että

ovatko he kohdanneet väkivaltaa. Silpominen on ehkä vielä vaikeampi asia ammattilaisille ottaa puheeksi”, sanoo Johanna Latvala.

Daffeh kertoo, että on lukuisat kerrat ihmetellyt haarat levällään gynekologin edessä, miksei lääkäri sano mitään, vaikka ilmeestä näkee, että hän tietää katsovansa silvottua naista.

”Aina on jäänyt olo, että taas yksi kerta, kun en uskaltanut ottaa asiaa puheeksi, eikä uskaltanut toinenkaan.”

Puhumattomuus johtaa siihen, ettei silpomisen aiheuttamista terveyshaitoista tai tarjolla olevasta avustakaan puhuta.

”Periaatteessa Suomessa tarjotaan avausleik­kauksia, mutta korjausleikkauksia, jossa pyritään pa­lauttamaan sukuelimiä alkuperäisen muotoon tavalla tai toisella, ei niinkään”, sanoo Latvala.

Tällaisten leikkausten merkitys on suuri, sillä ne muun muassa tukevat seksuaalista hyvin-vointia ja itseluottamusta.

Latvala kertoo jatkuvasti kuulevansa eri henkilöil­tä, etteivät he ole saaneet lääkäriltä lähetettä korjaus-leikkaukseen. Sen sijaan heille tarjotaan kipugeeliä, mikä kertoo lääkäreiden ymmärtämättömyydestä.

Suomessa on arviolta 10 000 silvottua tyttöä ja naista. Korjausleikkauksia tehdään keskimäärin yksi kuukaudessa, kertoo erityisasiantuntija Mimmi Koukkula Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta.

Sellaisesta 30-vuotias Daffeh kuuli ensimmäistä kertaa viime vuonna – muualta kuin terveydenhuol­losta. Lähetteen hän sanoo saaneensa pienen taistelun jälkeen. Leikkaus kuitenkin ahdisti, minkä vuoksi hän jätti prosessin kesken. ”Yksi vaikeimmista asioista lap­sena silpomisen jälkeen oli vessassa käynti. Aloin pelätä sitä samaa kipua. Samalla pelkäsin, että leikkaus avaa myös muita traumoja.”

Vasta asiaan perehtynyt ystävä sai hänet myö­hemmin ymmärtämään, ettei kipua tunne ja että leik­kauksen jälkeen saa katetrin.

Kun Daffeh puhuu leikkauksesta, hänen äänensä murtuu.

”Tiesin, että tulen näkemään joitakin muutok­sia, mutta en ymmärtänyt, kuinka paljon leikkaus tulee henkisesti vaikuttamaan minuun. Pitkään olen ollut kateissa, mutta nyt tunnen, että olen upea nainen.”

Henkisiä traumojaan Daffeh hoitaa terapiassa. Si­täkään ei ole liiaksi vuosien varrella tyrkytetty. ”Tarvit­seeko minun kaltaiseni tyttö terapiaa? Tarvitsee. Kyse ei ole vain fyysisestä kivusta”, sanoo Daffeh.

Traumat voivat herätä pitkänkin ajan kuluttua eri tilanteissa. Yksilöterapian lisäksi pariskunnat tarvitsevat seksuaaliterapiaa. ”Nämä asiat ovat täällä ihan lapsenkengissä”, toteaa Latvala.

Vaikka muutosta edelleen tarvitaan, on asioita myös mennyt hitaasti eteenpäin. ”Ihmiset ovat nykyään paljon avoimempia ja valmiimpia puhumaan kuin 20 vuotta sitten. Tämä toki vaihtelee eri yhteisöjen välillä. Kuitenkin juuri pitkäjänteisessä asennetyössä Suomi on monia muita maita edellä.”

Työ on kuitenkin sen luontoista, ettei se tule täy­sin valmiiksi niin kauan kuin tyttöjä silvotaan. Suomeen saapuu jatkuvasti uusia tulijoita, jotka eivät välttämättä tiedä asiasta.

Tällä hetkellä näyttää siltä, ettei kansalaisaloit­teessa vaadittua erillislakia ole Suomeen tulossa. Sel­väksi on kuitenkin tullut, että nykyistä lainsäädäntöä on täydennettävä, sillä tytöt tarvitsevat vahvempaa suojelua.

Tätä kaipaa myös Daffeh.

”Minä ja kaltaiseni tytöt tarvitsemme suojelua. Jos Suomi välittää ihmisoikeuksista, on tämä asia, jonka pitää mennä eteenpäin. Me voidaan estää tämä vielä monen tytön kohdalla, mutta sen onnistumiseen tarvitaan myös valtio.”

Juttua varten on haastateltu myös oikeusministeri­össä työskentelevää rikosoikeuden yksikönpäällikköä Jussi Mattilaa, THL:n erityisasiantuntija Mimmi Koukkulaa ja World Vision Suomen toiminnanjohtaja Annette Gothónia. Taustalukemistona on käytetty Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen kirjaa Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin.

FAKTALAATIKKO: Silpominen

Tyttöjen ja naisten sukuelinten silpominen on sukupuolistuneen väkivallan muoto. Silpomista harjoitetaan ympäri maailmaa ja syyt sille vaihtelevat. Niitä voivat olla muun muassa seksuaalisuuden kontrollointi, taloudellinen paine ja uskomukset terveyshyödyistä.

Maailman terveysjärjestö WHO luokittelee silpomiset neljään pääryhmään. Niissä sukuelimet poistetaan joko kokonaan tai osittain tai niitä vahingoitetaan muilla tavoin. Silpominen aiheuttaa monia jopa elinikäisiä psyykkisiä sekä fyysisiä seurauksia ja voi pahimmillaan johtaa kuolemaan.

Suomessa silpominen on rangaistava rikos, josta voidaan tuomita joko pahoinpitelystä tai törkeästä pahoinpitelystä. Suomessa ei ole
annettu yhtään tuomiota silpomisesta.

Maailmassa on arviolta noin 200 miljoonaa silvottua tyttöä ja naista, Suomessa arvion mukaan 10 000.


Tämäkin juttu on parempi paperilla. 

Valtaosa sisällöistämme on maksutta luettavissa verkossa. Ne kuitenkin tuntuvat ja näyttävät paremmilta printtilehdessä. Tilaajana teet arvokasta työtä tukemalla suomalaista feminististä journalismia. Tervetuloa ostoksille verkkokauppaamme!

Etkö halua sitoutua lehtitilaukseen tai ostaa irtonumeroa? Voit myös kiittää verkkosisällöistämme MobilePay-lahjoituksella numeroon 71312. Pienestäkin summasta on apua!