Laulaen kuolevat naiset
Ooppera on feministille vaikea pala, sillä valtavirran oopperaa vaivaavat vanhentuneet sukupuoliroolit ja valta-asetelmat niin lavalla kuin kulisseissa. Voiko ooppera korjata naisongelmansa ja uudistua?
Esityksen alkua merkitsevä viimeinen soitto kaikuu jo ilmassa, kun istun alas. Kurkin lavalle harmaiden päiden yli ja yritän löytää opiskelijahintaisella paikallani asennon, josta näkisin mahdollisimman suuren osan lavan tapahtumista. Vieressäni istuvan rouvan mekko kahisee samettipenkkiä vasten.
Minulla on sylissä suttuinen kangaskassi ja yllä bändipaita, vaimea puheensorina kiertää salia. Laitan puhelimen lentokonetilaan ja farkkujen taskuun.
Oboe antaa viritysäänen. Montusta kuuluu, kuinka orkesterin soittimet tarttuvat A-säveleen vuorollaan: ensin sellot ja kontrabassot, sitten viulut ja alttoviulut. Äänessä on jotain ikiaikaista. Se läpäisee tuttuna tilan ja ruumiin, kuljettaa salissa istuvat ihmiset ajassa satojen vuosien taakse ja takaisin, asettaa meidät osaksi vuosisatojen jatkumoa.
Millaista jatkumoa?
Carmen torjuu entisen rakastettunsa Don Josén ja Don José iskee tikarin naisen rintaan.
Tosca tappaa Scarpian, joka on juuri yrittänyt raiskata tämän, ja heittäytyy tornista kuolemaansa.
Aida uhraa elämänsä kuollakseen rakastettunsa rinnalla.
Violetta kuolee Alfredonsa käsivarsille sairauden uuvuttamana.
Ooppera kantaa mukanaan pitkää ja raskasta laahusta: yksipuolista naiskuvausta ja ulossulkevia toimintatapoja. Ooppera on ylempien yhteiskuntaluokkien poseerausta ja nationalistinen symboli, jonka kertomukset ovat pääasiassa valkoisten miesten tarinoita miehistä. Naisten paikka on kuolleena tai koristeena.
Silti minä istun täällä. Miksi? Mitä nuori ihminen ja feministi tekee oopperan yleisössä, osana kulttuuria, joka määrätietoisesti kieltäytyy uudistamasta seksistisiä ja rasistisia rakenteitaan?
Sitten ilmaan lyödään ensimmäinen sointu.
Giacomo Puccini Tosca. Ooppera kolmessa näytöksessä, 1900.
Kun musiikki valtaa alaa, kaikki muu pyyhkiytyy pois. Vain musiikki jää, ja niin kauan kuin Tosca laulaa, ei millään muulla ole merkitystä.
*
Nykymuotoinen oopperataide syntyi 1600-luvulla eurooppalaisen eliitin huviksi. Ajan kuluessa se löysi paikkansa keskiluokan viihteenä ja säilytti asemansa länsimaissa melko suosittuna taidemuotona pitkälle 1900-luvulle saakka.
2020-luvulla enää harva viettää vapaa-aikaansa oopperassa. Juuri oopperasta kiinnostuminen on nykymaailman lukemattomien viihdemahdollisuuksien sokkeloissa epätodennäköistä ja yhä harvinaisempaa. Oopperataloja ympäri maailman on kohdannut yleisökato. Syitä kiinnostuksen puutteelle ovat ainakin kalliit lippuhinnat sekä taiteenlajin vanhanaikaisuus.
Valtavirtaoopperaa ei ole yksinkertaista eikä kivutonta sovittaa yhteen nykyajan kanssa, feministisistä arvoista puhumattakaan.
Juonien ja ihmiskuvauksen tasolla ooppera on yksi misogyynisimmistä taidemuodoista. Kaudella 2021/2022 viisi kansainvälisesti esitetyintä oopperaa olivat Taikahuilu, La Traviata, Carmen, La Bohème ja Tosca. Jokaisen teoksen ensimmäisestä ensi-illasta on yli sata vuotta, ja teoksissa näkyvät sävellysajankohtien asenteet ja aatemaailmat. Ne tuottavat ja toistavat vanhentuneita, porvarillisia käsityksiä sukupuolesta, luokasta ja rodusta. Miehet ovat aktiivisia toimijoita, joille edullisia ominaisuuksia ovat voima, rohkeus ja ylpeys. Naisia määrittävä piirre on uskollisuus – tai uskottomuus – suhteessa mieheen.
Tilaa variaatiolle teoksissa on vähän, sillä oopperat ovat läpisävellettyjä ja libretot eli tekstit ovat vakiintuneet,
eikä niihin ole tapana tehdä muutoksia. Niin sanottu oopperakuvasto pysyy melko ennallaan vuodesta, vuosikymmenestä ja vuosisadasta toiseen.
Kun lukioikäisenä kiinnostuin oopperasta, kiinnostuin ensisijaisesti kauniista, virtuoosimaisesti laulavista naisista lavalla. Pian kuitenkin huomasin, että ooppera ei kohtele naisiaan erityisen kauniisti. Miesten naisiin käyttämä väkivalta on osa oopperan ihannoimaa dramatiikkaa, ja ooppera hyödyntää surutta sukupuolittuneen ja seksuaaliväkivallan sensaatiopotentiaalia. Melkein kaikessa oopperassa, jota näin, oli lopputulemana naisen kuolema, joka toimii usein joko rangaistuksena yhteiskunnan normeja haastavasta toiminnasta tai seurauksena epäitsekkäästä uhrautumisesta: Carmen kuolee, koska seuraa sydäntään, Aida ja Turandotin Liu uskollisuudesta, Rigoletton Gilda uhraa henkensä rakastetun puolesta.
Viidestä maailman esitetyimmästä oopperasta neljä – pois lukien Taikahuilu – ovat kertomuksia naisen tuhosta. Suurin osa naisille varatuista päärooleista oopperan kaanonissa on rooleja, joissa kuollaan, usein väkivaltaisesti ja upeiden aarioiden saattelemana.
* *
Naisten asema oopperassa ei ole loistava lavojen ulkopuolellakaan. Monissa taiteissa taiteilijoiden sukupuolijakauma on tasoittunut muutaman viime vuosikymmenen
aikana ainakin jonkin verran, mutta taidemusiikki on yhä miesten maailma, jossa säveltävä nainen on harvinaisuus.
Vuonna 2016 maailman suurimpiin oopperataloihin lukeutuva The Metropolitan Opera House New Yorkissa otti ohjelmistoonsa suomalaisen Kaija Saariahon (s. 1952) oopperan L’amour de loin. Tapahtuma ylitti uutiskynnyksen ympäri maailman: Saariahon teos oli nimittäin ensimmäinen ohjelmistoon valittu naisen säveltämä ooppera yli sataan vuoteen, ja toinen koko oopperatalon historiassa. Ensimmäinen oli säveltäjä ja suffragetti Ethel Smythin (1858–1944) yhden näytöksen ooppera Der Wald vuonna 1903. Vuonna 2019 Helsingin Sanomat kirjoitti, että naisten säveltämää musiikkia oli Suomessa järjestettyjen klassisen musiikin kesäfestivaalien ohjelmistoista viisi prosenttia. Suomen sinfoniaorkesterien ohjelmistossa naisten sävellyksiä oli vain kolme prosenttia. Tänä vuonna Suomessa julkaistiin yleistajuinen oopperahistoriikki, Minna Lindgrenin Minun oopperani, jossa säveltävien naisten koko olemassaolo kuitataan mainitsemalla Kaija Saariaho kerran. Epilogissa.
Musiikintutkija Milla Tiaisen mukaan yksi syy klassisen musiikin maailmassa vallitsevaan sukupuoliseen vääristymään löytyy taidemusiikin miehisestä historiasta, ja sen liki pakkomielteisestä suhtautumisesta perinteeseen. Muissa esitystaiteissa nykyteokset ovat olleet osa ohjelmistoa jo pitkään, mutta klassisen musiikin kulttuurissa uutta musiikkia esitetään vähän, jolloin miehisen ja misogyynisen tradition painolasti on poikkeuksellisen suuri. Jo ”säilyttämiseen” viittaava nimitys ”konservatorio”, jota klassisen musiikin oppilaitosten yhteydessä käytetään, kertoo paljon suhteesta, joka taidemusiikilla on historiaansa.
* * *
Oopperasta on yritetty tehdä nykyaikaisempaa ohjaamalla vanhoja teoksia moderniin tyyliin. Olen nähnyt Don Giovannin sijoitettuna 2000-luvulle, Madama Butterflyn nykyajassa sekä useita teoksia, joiden miljöö on jossain ajan ulkopuolella. Silloinkin, kun tuotantoja modernisoidaan, tulokset jäävät kuitenkin usein laihoiksi, sillä librettoa ja musiikkia ryhdytään venyttämään harvoin – en ole nähnyt yhtäkään tuotantoa, jossa musiikin puitteisiin olisi tehty merkittäviä uudistuksia. Kun esimerkiksi lavastus ja puvustus on nykyaikaista, mutta oopperan tarina ja sen toistamat käsitykset sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja niin kutsutusta rodusta ovat sadan vuoden takaisia, on lopputulos lähinnä irvokas. Satoja vuosia vanhat teokset yltävät vain harvoin sellaiseen kriittisyyteen, joka tekisi teoksista kiinnostavia.
Sitä paitsi ovatko Verdi, Puccini ja kumppanit todella ansainneet sen, että heidän teoksiaan vuosisadasta toiseen paikkaillaan ja parannellaan uusien teosten
kustannuksella, jotka saavat kerran toisensa jälkeen väistyä ohjelmistoista kanonisoitujen teosten tieltä?
Enpä usko.
On aina vain selvempää, että oopperan on luotava nahkansa. Uudistuminen vaatii sitä, että taidemuoto luopuu vuosisatoja vanhoista teoksista ehdottomina kulmakivinään. Oopperan tuottaminen on valtava investointi, ja siksi monet oopperatalot luottavat kestosuosikkeihin, joiden myynti on suhteellisen vakaata ja ennakoitavissa – oopperatalot yksinkertaisesti tuottavat sitä, mitä yleisöt haluavat nähdä. Yleisöt eivät kuitenkaan halua vain tätä, eivät enää. Oopperan – samoin kuin muunkin klassisen musiikin – vakiyleisöt ikääntyvät, eikä uusia tahdo löytyä. Mikäli oopperalla ei olisi mitään arvoa muuten kuin pölyttyneenä jäänteenä, niin mikäs siinä, kuolkoon taidemuoto viimeistään sitten, kun sen yleisöistä aika jättää. Mutta ooppera on liian kiinnostavaa kuolemaan omien instituutioittensa jähmeyteen.
Ooppera voi tarjota taidekokemuksia, jonka kaltaisia ei muualta löydy. Kun Tosca laulaa maailmankuulun aariansa rakkaudelle ja taiteelle, kun tenorit kajauttavat Nessun Dormansa toisen, sitten kolmannen kerran yleisön aplodeeratessa seisaaltaan, kun Violetta kuolee ja kaikki itkevät – niinä hetkinä muistan, miksi rakastan tätä. Oopperassa ei nimittäin ole kysymys poliittisista väitteistä, ei edes tarinasta, vaan ennen kaikkea tunteista.
Siinä on yksi avain sille, joka haluaa ymmärtää rakkauttani oopperaan: vaikka juuri mikään oopperan kerronnassa ei ole realistista, ovat sen äärellä koetut tunteet totta. Oopperan taika on siinä, kuinka taidokas musiikki, dramaattiset kertomukset ja muusikoiden ruumiillinen työ kutoutuvat yhteen, yhdeksi kokonaisvaltaiseksi ylistykseksi tunteelle. Rakkaus voi pysäyttää tapahtumat kymmeniksi minuuteiksi, ja me elämme mukana. Sydämet särkyvät uudestaan – joka ilta Violetta ja Tosca laulavat jossain kohti kuolemaa, ja yleisöt kautta maailman ja ajan osoittavat suosiotaan. Tristanin ja Isolden riitasointuiselle rakkaudelle ei tälläkään kertaa, tämänkään kolmen ja puolen tunnin kuluessa, löydy muuta ratkaisua kuin rakastavaisten kuolema, ja me tunnemme tragedian luissa ja ytimissämme.
Taidemuodolle erityislaatuinen palo on mahdollista säilyttää, vaikka ala aloittaisi määrätietoisen taistelun seksismiä ja rasismia vastaan. Emme ole vielä nähneet murto-osaakaan siitä, mitä kaikkea ooppera voi olla. Menetämme paljon, jos jätämme oopperan ikiaikaiseksi miesten leikkikentäksi.
* * * *
Tarvitsemme uutta oopperaa. Musiikintutkija Milla Tiaisen mukaan nykyoopperan radikaali lisääminen oopperatalojen ohjelmistoihin onkin ainoa realistinen vaihtoehto, mikäli oopperataide haluaa pysyä relevanttina ja houkuttaa yleisöjä vielä jatkossa. Nykyoopperat voivat tuoda mukanaan mahdollisuuksia, joita vanhojen teosten uudelleenesitykset eivät voi tarjota: uusia tarinoita, kuten naisten, sukupuolivähemmistöjen ja muiden kuin valkoisten ihmisten, jotka oopperan ainutlaatuinen muotokieli voi herättää eloon, ja joiden myötä se voi myös muovautua uudeksi. Oopperan ruumiillisuudella on paljon annettavaa valkoisen ja sukupuolibinääriin asettuvan ruumiillisuuden ulkopuolelta. Minä haluan saada selville, mitä.
Kiinnostavia taiteellisia hankkeita oopperan uudistamiseksi ovat olleet viime vuosina esimerkiksi Moya Hendersonin (s. 1941) sekä Outi Tarkiaisen (s. 1985) työt. Jälkimmäisen Virginia Woolfin feministiseen klassikkoon A Room of One’s Own perustuva saman niminen debyyttiooppera sai ensi-iltansa Saksan Hagenissa tänä keväänä. Kesällä 2023 Suomessa nähdään ensi-ilta Sampo Kasurisen ja Aina Bergrothin Verdin Madama Butterflyta kommentoivasta teoksesta Trapped Butterfly, jolle asetan suuria odotuksia.
Elävien taiteilijoiden oopperaa vakiintuu osaksi oopperatalojen ohjelmistoja kuitenkin vain harvoin, ja myös esitetyintä nykyoopperaa tarkastellessa ainakin tekijöiden moninaisuus jättää toivomisen varaa: vuosina 2009–2014 60 esitetyimmän elävän säveltäjän oopperan joukkoon mahtuu kolme naissäveltäjää, eikä 30 esitetyimmästä elävän säveltäjän oopperasta yksikään ole naisen käsialaa. Taidemusiikin kentän uudistamiseen tarvitaan instituutioiden, sekä koulujen että oopperatalojen, panosta. Tarvitsemme oopperataloilta ennennäkemätöntä halua sovittaa ja myös vakiinnuttaa ohjelmistoihin yhä enemmän ja moninaisempaa nykyoopperaa yhä moninaisemmilta tekijöiltä sekä musiikkia opettavilta laitoksilta taiteen opetusta, joka tuottaa monenlaisia taiteen ammattilaisia. Asia ei ole ratkaistu sillä, että Saariahon teokset alkavat olla osa jonkinlaista nykyoopperan kaanonia, vaan tarvitaan laajempaa muutosta.
Toscan väliajalla istun oopperatalon kattoterassilla. Kesäilta on kaunis, mutta katsoessani unten maille asettuvaa kaupunkia kuohuviinilasillinen kädessäni, ajattelen vain seuraavan näytöksen vääjäämätöntä tragediaa: Toscaa hyppäämässä muurilta kuolemaansa.
Minä odotan päivää, jona voin istua oopperan katsomoon ja todistaa suuren yleisön oopperaa, jossa kunnianhimoinen nykyaikainen sävellystyö tukee kertomusta ihmisestä, joka ei ole mies eikä välttämättä valkoinen, mutta kokonainen ihminen. Odotan päivää, jona seksismi ja rasismi eivät jännitä kehoani lukkoon oopperan katsomossa, vaan voin luottaa teokseen ja antaa sen viedä. Päivää, jona rakkaus ei johda kuolemaan, eikä miehen kunnia paina enempää kuin naisen henki.
Eläköön naiset oopperassa! Eläköön Tosca!