Näkymätön hyvinvointi
Lotta Närhi uupui laiminlyötyään liian pitkään hyvinvointinsa peruspilareita. Toipumisen myötä alkoi valjeta, että niin laiminlyö talousjärjestelmäkin. Närhi kysyy esseessään, miksi annamme vinksahtaneiden tulkintojen 1700-lukulaisen moraalifilosofin kirjoituksista määrittää, mikä on arvokasta. Valloillaan oleva talouskäsitys on elämälle vieras.
VALVOIN peiton alla ja mietin, miten aikaisin aamulla päivystyksen odotusaula ruuhkautuisi. Ajatus sakkasi. Sydän jyskytti, vaikka makasin. Väsytti, vaikka lepäsin.
Tiesin, etten ollut ainoa. Minulla oli uupumus, toisella oli masennus. Muilla ahdistus, anoreksia, paniikki, pakko-oireet. Toimistotuolin surkastuttamat tukielimet ja verenpainelääkkeet.
Mietin, mitä meille oli tapahtumassa.
Ei vain ihmisille, vaan kaikelle. Ajattelin sulavia jäätiköitä, palavia metsiä, ajattelin meriä, jotka happamoituvat ja hukkuvat muoviin. Jokainen katoava eliölaji oli yksi elonkirjosta pyyhitty juova. Me ja muu luonto kalpenimme näkymättömiin.
Miksi annoimme tämän jatkua?
Selitys keri itseään auki sitä mukaa, kun kääntelin taloustieteen oppikirjojen sivuja. Väsymyksen sumuverhon
takana häilyi kaavoja.
Ne sanoivat, että oikeastaan me olimme aina olleetkin näkymättömiä. Tai ainakin 1700-luvulta lähtien.
NÄKYMÄTÖN NYRKKI JA PATRIARKAALINEN PUTKINÄKÖ
VUONNA 1776 taloustieteilijä ja moraalifilosofi Adam Smith julkaisi kirjansa Kansojen varallisuus (The Wealth of Nations), joka sittemmin sementoi asemansa klassisen taloustieteen perusteoksena. Siinä hän esitti kielikuvan markkinoiden ”näkymättömästä kädestä”. Smith mainitsi käden vain kerran, mutta läntinen maailma otti sen syleillen omakseen.
Näkymätön käsi kuvaa vapaiden markkinoiden kykyä sovittaa yhteen yksityinen ja yhteinen etu. ”Emme odota, että saamme päivällistä teurastajan, leipurin tai oluenpanijan hyväntahtoisuuden ansiosta, vaan siksi, että he ajattelevat omaa etuaan”, Smith kirjoitti. Näkymättömän käden kosketuksesta oman edun tavoittelu muuntui koko yhteiskunnan hyväksi.
Kielikuva on ruokkinut viime vuosikymmenet vallalla olleen uusklassisen talousteorian uskoa itseohjautuvaan markkinatalouteen: kysynnän ja tarjonnan lait toimivat, valtion sekaantuminen markkinoihin häiritsee hintasignaalein navigoivan näkymättömän käden yleishyödyllistä projektia.
Tällä markkinauskolla on ollut kauaskantoiset seuraukset. Näkymätön käsi näkee vain sen, mistä markkinat maksavat hinnan. Minun jaksamisellani ei kuitenkaan käydä vaihdantaa. Työntekijöiden terveys ja elinvoimainen luonto – sen kyky uusia luonnonvaroja ja ylläpitää suotuisia olosuhteita, kuten ravinteikasta maaperää – toimivat peruskivenä, jonka varaan koko talous rakentuu, mutta niillä ei käydä vaihdantaa. Jos asioita ei vaihdeta, niillä ei ole markkina-arvoa. Ne ovat yritysten tuotantopäätöksissä yhtä näkymättömiä kuin se kuuluisa käsi, joka päätöksiä ohjailee.
Siksi minä uuvuin. Siksi ravinteet valuvat hakatusta suometsästä rehevöittämään vesistöjä ilman, että näkymätön käsi huomaa mitään. Talouden peruspilarit eivät ulotu sen putkinäön piiriin. Ne rapautuvat alta käden ohjatessa yrityksiä tuottamaan mitä tahansa sellaista, joka myy.
Pitkällä aikavälillä ongelma on yhteinen, mutta haitat eivät silti jakaudu tasaisesti. Yhteiskunnassa on valta- ja varallisuusrakenteita, joiden välityksellä lasku luhistuvasta taloudesta valuu tavalla tai toisella heikompiosaisten maksettavaksi. Vähävaraisilla ei ole rahaa suojautua ympäristömuutoksilta: ilmastoa kuumentava liiketoiminta heikentää hyvinvoinnin edellytyksiä suhteettomasti globaalissa etelässä, ja muutenkin ilmastoriskeille haavoittuvimpia ovat vähemmistöt. Syrjityillä ei ole mahdollisuuksia vaikuttaa kohtuuttomiin työehtoihin, eikä huono-osaisten ääni kuulu talouspolitiikassa.
Kun talouden peruspilarit rapautuvat, eriarvoisuus syvenee.
TUOTAN (RAHAA), SIIS OLEN
UUPUMUS nielaisi sisäänsä, kun olin sinnitellyt liian pitkään kohtuuttoman paineen alla. Venyin ja vanuin, huijasin kehoani kantamaan salakavalasti kasvavaa kuormaa. Lopulta keskushermosto alkoi elää omaa elämäänsä. Pulssi kiri maratonlukemiin, kun olisi pitänyt nukkua.
Pari vuotta burnout-episodini jälkeen hoitajat lähtivät työtaisteluun. Aivosumun tilalle hiipi suuttumus, kun kuuntelin uutisista tuttua nauhaa: liian pieni määrä ihmisiä kantoi liikaa vastuuta, voimavarat eivät
riittäneet.
Kuluneen vuoden aikana käyty keskustelu hoitajien palkkavaatimuksista on näyttänyt, miten näkymättömän käden logiikka läikkyy myös työhön. Markkinat eivät anna arvoa talouden peruspilareille, eli ihmisten ja muun luonnon hyvinvoinnille, joten lienee loogista, että arvoa ei ansaitse myöskään niitä ylläpitävä työ. Se
kun ei ole tuottavaa.
Smith kirjoitti, että tuottava työ aineellistuu markkinoilla vaihdettavaksi hyödykkeeksi ja edelleen kasaksi rahaa, jolla voi ostaa lisää työtä. Näin A-studion viisaimmat vielä 2020-luvullakin tuottavuudesta puhuvat. Ei ole väliä, koituuko työstä yhteiskunnalle hyötyä vai haittaa, kunhan tuotoksille on kysyntää (jos ei ole, sitäkin voi tuottaa).
Tuottavaksi ymmärretyllä työllä on toki se hyvä puoli, että tuotoista päästään rääppimään veroeuroja hyvinvointivaltion kassaan. Kun tuottavuus määrittelee myös työn yhteiskunnallista arvostusta, on vaikea ohittaa sitä tosiasiaa, että monet yhteiskunnallisesti tärkeät työn muodot jäävät Smithin määritelmän ulkopuolelle. Luonnon ennallistamisesta tai omien vaatteiden huoltamisesta ei makseta markkinoilla mitään. Kotona tehtävään hoivatyöhön saa parhaassakin tapauksessa vaatimatonta valtiontukea. ”Tarkasteli markkinoita sitten miten päin tahansa, ne ovat aina rakentuneet toisen talouden päälle”, kirjoittaa Katrine Marçal kirjassaan Kuka valmisti Adam Smithin päivällisen? (niin & näin, 2021). ”Tuottamattoman” työn arvo ei palaudu talouteen markkinoilla myytävän tuotteen muodossa, vaan mahdollistamalla taloudellista toimintaa ylipäätään. Arvo lisääntyy mutkan kautta. Virtaveden kunnostaminen talkoovoimin voi palauttaa jokeen siitä kadonneen kalakannan ja kalastuselinkeinon. Hoiva voi palauttaa sairaan ihmisen työkyvyn. Näkymätön käsi vain ei näe mutkan taakse.
Katsoin uupuneiden hoitajien silmäpusseja. Ne roikkuivat naisten kasvoilla. Muutkin matalapalkkaiset ja palkattomat työn muodot siivouksesta kotityöhön kasaantuvat systemaattisesti naisten ja muiden sorrettujen ihmisryhmien, kuten rodullistettujen harteille.
”Tuottamattomat” työt on niiden tärkeyteen nähden arvotettu alakanttiin, mutta ei pidä luulla, etteivätkö markkinat salaa tarvitsisi niitä. Markkinat vaan tietävät, että kun näkymättömät työt teettää ihmisillä, jotka ovat patriarkaatin silmissä itsekin näkymättömiä, ei töistä tarvitse turhia maksaa. Kuten Marçal huomauttaa: oman
edun tavoittelu on vain miehille varattu etuoikeus.
BRUTTOKANSANTAUTI
Kun hoitajat antoivat keväällä lakkovaroituksensa, hoitajien ammattijärjestöt painottivat työntekijäpulan olevan niin vakava, että sote-palveluiden tulevaisuus olisi vaakalaudalla. Valtiovarainministeriö keskittyi laskemaan, kuinka kalliiksi kävisi, jos hoitajien vaatima palkkaratkaisu leviäisi koko kuntasektorille.
Näkymättömän käden metafora viittaa vapaiden markkinoiden kykyyn säädellä itseään. Ministeriön huolten tärkeysjärjestys piirsi kuitenkin esiin sen, kuinka viisisorminen varjo kurottaa markkinoiden ulkopuolellekin: se on keplotellut yliotteen myös talouspolitiikasta. Väylän tähän sille on tarjonnut talouspolitiikan tärkein mittari, bruttokansantuote (BKT).
BKT mittaa markkinoilla tuotettujen hyödykkeiden ja palveluiden rahallista arvoa. Sen avulla kuvataan siis rahallistetun talouden kokoa – ja ennen kaikkea kasvua. Kansakunnan varallisuudesta ja hyvinvoinnista BKT antaa kuitenkin kapean kuvan. BKT nimittäin kasvaa, kun metsiä avohakataan puuntuotantoon, mutta lyhyellä aikavälillä se ei vähene, vaikka metsien elinvoimaa turvaava monimuotoisuus köyhtyy intensiivisten hakkuiden takia. Näkymätön työ lisää hyvinvointia, mutta bruttokansantuotetta se ei kasvata.
Mittarit muokkaavat käsitystämme tarkasteltavista ilmiöistä. BKT katselee maailmaa samasta vinkkelistä kuin näkymätön käsikin: rahamääräisten markkinoiden näkökulmasta. Kun poliitikot arvioivat talouden tilaa BKT:n avulla, alkavat näkymättömän käden arvostukset sanella politiikan päiväjärjestystä. Kaikki se tärkeä, mikä on näkymätöntä markkinoilla, jää unohduksiin myös talouspolitiikassa. Talous typistyy rahaksi. Tuotanto ylös, markkinattomista arvoista viis!
Hyvinvointia kaikille turvaavan talouden rakentaminen alkaa ymmärryksellä siitä, että taloutta ei olisi ilman elinvoimaista luontoa ja toimintakykyisiä ihmisiä. Juhlapuheiden sosiaalinen ja ekologinen kestävyys on otettava talouspolitiikan arkisiksi reunaehdoiksi.
Minä haluan, että päättäjät lakkaavat kyttäämästä pelkkää bruttokansantuotetta ja ryhtyvät seuraamaan feminististä varallisuuden kojelautaa. Siinä hyvinvointimittareiden lukemia pitää nostaa samalla, kun taloutta kannattelevien perustojen tilaa ei saa heikentää; ilmakehän kasvihuonekaasupitoisuutta, lajien ja luontotyyppien uhanalaisuutta, mielenterveyspalveluihin jonottavien määrää ja muita hyvinvoinnin edellytyksiä kuvaavat mittarit on aina pidettävä vihreinä.
Pohdin, olisinko välttynyt uupumasta, jos jaksamiseni arvo olisi ilmaistu kylmin numeroin. Valtiovarainministeriö laski hoitajien palkkaratkaisun pelätyt kustannukset julkiselle taloudelle. Miksei siis laskettaisi kustannuksia myös perusterveydenhuollon viivästyksille tai monimuotoisuudeltaan arvokkaan luontoalueen kaavoitukselle? Kenties talouden peruspilarien arvon osoittaminen laskelmin saisi päättäjät hahmottamaan, että niitä ylläpitävä työ voi olla kuluerän sijaan investointi.
Entä olisinko uupunut, jos maailma olisikin sellainen, jossa asioiden ei tarvitsisi olla taloudellisesti arvokkaita ollakseen tärkeitä?
NÄKYMÄTÖN KÄSI KURIIN, LUPIINIEN NIITTO KUNNIAAN
Uupumuksesta toipuminen oli pitkällinen prosessi, valonpilkahdusten ja kompastusten paritanssi. Kriiseilin ja tein asioita, jotka toivat hyvää oloa. Asetin rajoja.
Mitä vimmatummin lepäsin, sitä kirkkaammin valkeni, että self-help -rutiineihin nojaava elämä on yhtä lailla jatkuvaa selviytymistaistelua. Voin päättää olla sahaamatta omaa oksaani, mutta muut kyllä sahaavat sitä senkin edestä.
Markkinaliberaalit ovat nojautuneet Smithin kirjoituksiin ajaessaan markkinoiden sääntelyn purkamista (vaikka edes Smith ei kannattanut täysin sääntelemättömiä markkinoita). On ajateltu, että yhteistä hyvää maksimoidaan kasvattamalla bruttokansantuotetta ja antamalla markkinoiden tuottaa vapaasti sitä, mille on kysyntää.
Kun näkymätön käsi saa riehua vapaasti, se yllyttää yrityksiä tuottamaan halvalla ja tehokkaasti. Ilmastopäästöt, antibioottiresistenssi, köyhtynyt viljelymaa ja työvoiman burnout-epidemia syntyvät kuin vahingossa, tuotannon harmillisina sivutuotteina.
Minä en siedä enää sitä, että abstraktit markkinarakenteet viis veisaavat minun hyvinvoinnistani. Me tarvitsemme kipeästi (pun intended) politiikkaa, joka taltuttaa näkymättömän käden harharetkiä ja ohjaa taloutta varjelemaan omia perustojaan. Jollain tasolla tämä on jo ymmärretty hyvinvointivaltion mallissa. Meillä on veroja ja tukiaisia, on verrattain tiukkaa lainsäädäntöäkin. Liian usein sääntely kuitenkin palvelee hyvinvoinnin sijaan kilpailukykyä tai elvyttää yritystoimintaa, jonka ei pitäisi olla kannattavaa. Miksi verotuloilla tuetaan edelleen turkistuotantoa ja turhia kotimaanlentoja? Missä ovat kestävyyteen kannustavat maataloustuet, missä ilmastohaitoista sakottava lentovero? Mihin jäi tiukka kaivoslaki, yritysvastuulaki, entä korvaamattomien luonnonmetsien suojelu? Miksi fossiilituotteita saa edelleen mainostaa?
Jos lakkaisimme antamasta tilaa ympäristö- ja terveyshaittoja aiheuttavalle tuotannolle, aikaa vapautuisi talouden peruspilarien pystyssä pitämiseen. Nokoset, sairaiden kädestä pitäminen ja lupiinien maasta repiminen tarvitsevat profiilinnoston. Pelisäännöt on kirjoitettava uudelleen, sillä näkymättömän käden logiikalla toteutettu arvonpalautus vie ojasta allikkoon. Muutaman vuoden takainen Attendo-kohu oli hyvä esimerkki siitä, kuinka aliarvotetun hoivatyön ottaminen markkinoiden piiriin johti hoivakodin asiakkaiden laiminlyöntiin. Samalla raha valui hoitajien palkoista johtajien palkkioihin ja pörssiin. Kapitalistiset markkinat arvostavat omistamista, eivät työtä.
Usein julkisesti tuotetut palvelut ja yhteisölliset ratkaisut palvelevat tarkoitusperiä markkinoita paremmin. Jopa Smith painotti, että valtion tulisi vastata joidenkin yleishyödyllisten asioiden tuotannosta. Monia asioita kasvatuksesta hoivaan ja infrastruktuuriin tuotetaan joko julkisina palveluina tai siten, että valtio maksaa yksityisille ihmisille niiden tuotannosta. Vielä kun maksettaisiin riittävästi, jotta omaishoitajat, sairaanhoitajat ja muut yhteisen hyvän kannattelijat jaksaisivat työssään vastaisuudessakin.
Ekokriisin hillitseminen edellyttäisi työtunteja luonnon ennallistamisen, vieraslajien torjumisen ja kestävän infrastruktuurin rakentamisen parissa. Ilman riittävää rahoitusta markkinoilta tai valtiolta työt jäävät palkatta toimivien hyväntekijöiden harteille – tai kokonaan tekemättä. BIOS-tutkimusyksikkö on ehdottanut työpaikkatakuumallia, jonka avulla työvoimaa voisi siirtyä ympäristöä kuormittavilta aloilta kestävää yhteiskuntaa rakentamaan. Kenties myös perustulo takaisi jokaiselle mahdollisuuden pohtia, mihin aikaa kannattaa käyttää: onko mielekästä tehdä ilmastoa kuumentavaa työtä ja maksaa siitä veroja, joilla kustannetaan ilmastoa viilentäviä toimia? Jos ihmisarvomme ei olisi sidottu tuottavuuteen, voisimme lakata kiertämästä kehää.
SYKKIVÄ SYDÄN TARVITSEE TOISTA
Näkymätön käsi ei näe, että pakkomielteemme maksimoida tuottoa turmelee varallisuuttamme. Että eriarvoisuus lisääntyy toisten joutuessa kannattelemaan niitä talouden perustoja, joita rapauttamalla joku jossain muualla takoo voittoa. Koura ei huomaa juuri niitä asioita, joiden arvonpalautusta yhdenvertaisempi yhteiskunta edellyttää. Siksi feministinen talous ei luota vapaiden markkinoiden hoitavan hyvinvointia yhdenvertaisesti kaikille.
Hyvä uutinen on se, että näkymättömän käden myytillä on juuri niin paljon valtaa kuin sille päätetään antaa. Markkinat ovat vain tapa järjestää taloutta – eivät mikään luonnonvoima, joka suistuu raiteiltaan, kun sitä säännellään.
Keho muistaa uupumistrauman edelleen: nyt pienimmätkin huolet saavat sykkeen ponkaisemaan pilviin, väsymys valtaa vähemmästä kuin aiemmin. Pidän jäseniin hiipineistä voimista tiukemmin kiinni, katson hälvenneen sumun jälkiä tarkemmin.
En suostu enää uskomaan, kun näkymätön käsi väittää maailman olevan joukko yksittäisten ihmisten yksittäisiä tekoja markkinoiden yksittäisissä kilpailutilanteissa. Siltä on hukassa käsitys kokonaisuudesta. Siitä, miten keho ja mieli kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa. Miten muiden teot vaikuttavat minuun ja minä muihin. Miten me tarvitsemme maata, joka tarvitsee kasveja, jotka tarvitsevat sadetta, joka tarvitsee merta.
Me seisomme toistemme varassa: yhteyttämisen, aineiden kierron, hoivan ja huolenpidon. Ja se on oikeastaan aika kaunista.
Näkymättömästä tulee näkyvää, kun päättää katsoa kohti.