Normien kätkemä

Homoilla on kerhonsa ja lesboilla yhteisönsä, mutta biseksuaaleilla ei ole omaa vahvaa kulttuuria. Moni bi tulee kohdelluksi heterona tai lesbona mielitiettynsä sukupuolen perusteella. Ihmisillä kuitenkin on tarve tulla kohdatuksi omana itsenään. Miksi me janoamme nähdyksi tulemista?
Bi-lipun väreissä oleva kuvituskuva, jossa henkilö pohtii seksuaalista suuntautumistaan.

Kun tutustuin nykyiseen kumppaniini, vei aikaa antaa hänelle anteeksi, että hän on mies. Ensitreffeillä sönkötin epämääräisesti halujani tapailla naisia ja epämääräistä haluttomuuttani ryhtyä parisuhteeseen yhden ihmisen, varsinkaan miehen, kanssa. Hän hymyili ja äänteli hyväntahtoisesti. Puheissani ei ollut hänelle mitään outoa tai erityisen uutta, päinvastoin, kokemuksessani oli meille jotain yhteistä. Ehkä juuri ymmärrys ja hyväksyntä sulattivat viikkojen kuluessa varaukseni – koin tulevani nähdyksi.

Muiden silmissä olemme perustylsä heteropari. Ympäröivä maailma kuvittelee valtaosan ihmisistä olevan heteroita, eikä mikään meissä näkyvästi haasta sitä. Pukeutumistyylimme on melko tavanomainen, vaikka suhtaudumme sukupuolen perinteiseen ilmaisuun välinpitämättömästi: esimerkiksi vaatekaappimme on sopivilta osin jaettu. Jaamme arjen kahdestaan, käymme töissä ja harrastuksissa, suunnittelemme asunnon ostoa. Teemme asioita, joita tavalliset parit tekevät. Kaikki on hyvin, mutta minua vaivaa epämääräinen tunne siitä, että olen näkymätön.

To bi or not to bi

BI- tai panseksuaali on ihminen, joka on romanttisesti tai seksuaalisesti kiinnostunut useammasta kuin yhdestä sukupuolesta. Englanninkielisessä kirjallisuudessa sanapari bisexual erasure, kirjaimellisesti biseksuaalisuuden poispyyhintä, viittaa näiden identiteettien olemassaolon kyseenalaistamiseen. Biseksuaalisuuden olemassaoloa on kyseenalaistettu koko käsitteen historian ajan eri tavoin: bit on ajateltu esimerkiksi seksuaalisesti keskenkasvuisina (kiitos Freud ja kumppanit) tai poliittisina opportunisteina (päivisin hetero, öisin homo) sekä vaarallisina AIDSin levittäjinä (uhka puhtoisille heteroille). Kiinnostus useampaan kuin yhteen sukupuoleen on näyttäytynyt epäilyttävänä niin sateenkaariyhteisöissä kuin niiden ulkopuolellakin.

Nykypäivänä ihmisen seksuaali-identiteetti tyypillisesti päätellään hänen kumppaninsa sukupuolen perusteella, mikäli kumppaneita on yksi: mies plus nainen on yhtä kuin hetero, naispari luokitellaan kahdeksi lesboksi, ja miespari on sataprosenttisen homo. Muunsukupuolisuudesta ei sovi edes puhua, sillä siitä heteromatematiikka sekoaa.

Todellisuudessa kaikkiin näihin yhtälöihin voi kuulua yksi tai useampi bi- tai panseksuaali, mutta yhteiskunnan oletusten takia identiteetti jää herkästi näkymättömiin.

Jotten tuntisi itseäni ainoaksi maailmassa, ryhdyn etsimään lukuja bi- ja panseksuaalisuuden yleisyydestä. Se osoittautuu kuitenkin vaikeaksi. Identiteetin yleisyys vaikuttaa vaihtelevan ajasta, paikasta sekä vastaajan sukupuolesta ja iästä riippuen. Nuorten vaikuttaa olevan helpompaa identifioitua bi- tai panseksuaaliksi kuin vanhempien sukupolvien. Erityisen epäilyttävää on miesten aliedustus bi- ja panseksuaalien joukossa. Vaihtelua numeroihin tuottaa myös se, kysytäänkö ihmisiltä, kuinka he identifioituvat vai miten he käyttäytyvät: moni heteroksi itseään nimittävä saattaa kertoa harrastaneensa tai haluavansa harrastaa seksiä samaa sukupuolta olevan ihmisen kanssa.

Vuonna 2021 Nature-lehdessä julkaistussa tutkimuksessa tutkijat Morandini ja kumppanit vertailivat, miten heteroina itseään pitäville ihmisille tarjottu lukemisto vaikutti heidän arvioihinsa omasta seksuaalisuudestaan. Tutustuttuaan tietoon seksuaalisuuden moninaisuudesta ja kategorioiden häilyvyydestä ihmiset todennäköisesti määrittelivät omaa suuntautumistaan aiempaa joustavammin.

Vedenpitävää tilastoa on vaikeaa löytää. Ja vaikka löytäisin, epäilisin sitä ainakin kahdesta syystä: Luvut perustuvat ihmisten omiin arvioihin, jolloin vastaamiseen vaikuttavat luultavasti paitsi ympäröivän kulttuurin suhtautuminen, myös ihmiselle tarjolla oleva tieto. Toiseksi, tarkka tilastointi usein edellyttää, että jonkinlaiset kategoriat luodaan etukäteen, eivätkä ne aina vastaa täydellisesti ihmisten kokemusten kirjoa.

Tilastojen etsiminen ainoastaan lisää kysymyksiä

Mistä on identiteetit tehty

Kulttuuriantropologi ja kirjailija Jenny Kangasvuo on tutkinut biseksuaalisuutta Suomen kontekstissa, kirjoittanut aiheesta romaanin sekä yleistajuisen tietokirjan.

Kirjassaan Bi- ja panseksuaalisuus Kangasvuo kirjoittaa, että vielä 1970-luvulla psykiatrian piirissä ajateltiin, että samansukupuolinen halu on läsnä kaikissa ihmisissä jonkinlaisena seksuaalisuuden perusasetuksena. Tälle loogiseksi seuraukseksi toki myös ajateltiin, että samansukupuolinen halu ihmisen kehittyessä joko häipyy tai tukahdutetaan.

Ovatko kaikki ihmiset siis pohjimmiltaan biseksuaalisia?

”Seksuaalisuuden tutkimuksessa on aika laajalti hyväksytty, että ihminen on seksuaalisesti hyvin joustava”, muotoilee Kangasvuo. Hän ei kutsuisi kaikkia ihmisiä biseksuaalisiksi, sillä sanalla on kulttuurista merkitystä. ”Mutta on selvää, että ihmislajin yksilöt haluavat seksuaalisesti toisiaan, ja sukupuoli ei ole lopulta sitä hirveästi määrittävä tekijä.”

Kulttuuri tarjoaa identiteetin rakennusaineet, ja jos niitä ei ole, on identiteettiä vaikeaa muodostaa. ”Jos ihminen on homoseksuaalisesti suuntautunut, hän voi määritellä itsensä homoksi ja hänellä on homoyhteisö mihin mennä: homobaarit ja homomatkakohteet, homositä, homotätä. Mutta biseksuaali ei voi mennä bi-bileisiin tai bi-parturiin.” Vastaavaa vahvaa kulttuuria bi- tai pan-identiteetin tueksi ei ole.

Erityisesti tämä vaikuttaa miehiin. Olen käyttänyt erilaisia deittisovelluksia melkein vuosikymmenen ja vasta aivan viime vuosina olen huomannut miesten profiileissa toisinaan jotakin ei-heterouteen viittaavaa, kuten sateenkaariemojin. Ilmiö saattaa olla uusikin, mutta nolo ja todennäköinen vaihtoehto on, että en ole nähnyt bi-miehiä, koska en ole itsekään tajunnut heitä olevan. Bi- ja panmiesten kulttuurisia malleja on vähemmän.

Kun otan asian puheeksi, Kangasvuo vahvistaa epäilyni: bi- tai pan-identiteetti on naisille kulttuurisesti sallitumpi, ja siksi miehet ovat näkymättömämpiä. ”Se johtuu selkeästi siitä, että maskuliinisuuden malli on todella kapea.” Kunnollinen mies on tässä mallissa hetero, eikä hetero voi haluta toista miestä. Homomiehen on pakko rakentaa vahva identiteetti ja kenties kyseenalaistaa heteromiehen mallia, mutta bi-miehenä on mahdollista sivuuttaa toisiin miehiin kohdistuva halu ja rakentaa identiteettiä kuin olisi hetero. ”Mutta sitten on tilanteita, että nelikymppisenä hoksaa, että hetkinen, en muuten ehkä olekaan täysin hetero”, kuvaa Kangasvuo.

Sitkeät ennakkoluulot

Seinäjokelainen Mari Kela on 47-vuotias polyamorinen panseksuaali. Hän tajusi vasta parikymppisenä, että ihminen voi olla muutakin kuin lesbo tai hetero. ”En tiennyt, että on ylipäätään vaihtoehto, että tykkää molemmista. Ajattelin, että täytyy tehdä ratkaisu siitä, mihin suuntaan lähden.” Kela on kuitenkin lapsesta asti ihastunut kaikenlaisiin ihmisiin: ”Ei sukupuolella ole ollut mitään tekemistä sen kanssa.” Myöhemmin myös hänen käsityksensä sukupuolesta on laajentunut.

Identiteetin löytäminen oli vaikeaa, koska nuorena Kelalla ei ollut käsitteitä sen pohtimiseen. Bi- ja panseksuaalisuuden näkymättömyys yhteiskunnassa voi aiheuttaa sen, että ihmisen identiteetti jää näkymättömiin myös häneltä itseltään tai että se löytyy myöhemmin. Käsitteiden puuttuminen kaventaa kuvitteluhorisonttia.

Kela ajattelee muutosta tapahtuneen siinä, että tietoa on tänä päivänä enemmän ja asenteet ovat loivempia, mutta yhteiskunnan tasolla näkymättömyys on yhä voimakasta. Hänellä on viisi lasta ja takanaan yli 20 vuoden avioliitto sekä työ seurakunnassa. ”Viiden lapsen tosi äiti-äitinä, kyllä on varmasti oletettu aina ja tosi paljon, että ’heterohan se nyt on’, vaikka itse olen koko ajan tiennyt olevani jotain muuta.”

Tietoa on saatavilla enemmän kuin Kelan nuoruudessa, mutta oletukset säilyvät. Eräs yleisen keskustelun pysyvä ennakkoluulo Kelaa todella ärsyttää: ”Jos ihminen on ollut ensin heterosuhteessa ja alkaa sitten seurustella samaa sukupuolta olevan kanssa, sanotaan, että nyt se on ruvennut lesboksi tai homoksi. Mutta eihän kukaan koskaan kysy heiltä heidän suuntautumisestaan, kun he ovat heterosuhteessa. Sen sijaan oletetaan, että ihminen tykkää vain vastakkaista sukupuolta olevista ihmisistä.” Vaikka seksuaali-identiteetti voi elämän varrella muuttua, looginen selitys suhdekäänteille ei useimmiten yleisessä keskustelussa ole, että ihminen olisi ollut kaiken aikaa bi- tai panseksuaali.

Kauan sitten mainitsin silloiselle, taitavalle ja valistuneelle, terapeutilleni, että kumppanini voisi olla nainenkin. Koska palasimme aiheeseen vasta vuosia myöhemmin, hän kertoi pitäneensä mahdollisena, että sanoin niin koska halusin olla suvaitsevainen, enkä siksi, että olisin biseksuaali. Vaikka hänen pohdintansa johtui omasta vaikenemisestani, tällaisen tulkinnan mahdollisuus on oire tiukassa olevista yhteiskunnallisista ennakkoluuloista, joiden mukaan biseksuaalisuus on nuorten naisten trendijuttu.

Kangasvuo kirjoittaa kirjassaan, että kuitenkin vielä ennen 1990-lukua biseksuaalisuus ajateltiin miesten, ei naisten ominaisuudeksi: biseksuaalin perikuvaksi ajateltiin mies, joka pettää kulissivaimoaan toisten miesten kanssa. Vasta 1990-luvun puolivälistä tyypilliseksi biseksuaaliksi alettiin mieltää nuori nainen, joka esittää tykkäävänsä naisista heteromiehen mieliksi. Molemmissa tapauksissa biseksuaalisuuden olemassaolo kyseenalaistetaan, mutta eri tavoin: bimies on oikeasti homo, binainen on oikeasti hetero. Ennakkoluulot pysyvät, vain niiden sisältö muuttuu.

Puuttuvat yhteisöt

Ympäröivän maailman ennakkoluulot voivat vaikeuttaa myös vertaistuen löytämistä. Bi- ja panseksuaalit osallistuvatkin tilastollisesti harvimmin queer-yhteisöjen toimintaan. Jenny Kangasvuon haastattelemilla ihmisillä on kokemuksia, jotka läpäisevät vuosikymmenet: ”Yhdellä vuonna 1999 syntyneellä haastateltavalla oli täsmälleen samanlaisia kokemuksia kuin 1950-luvulla syntyneellä. Ei uskalleta sanoa lesboporukassa että olen bi, koska tulee lunta tupaan.”

Kuulostaa tutulta. Omaan mieleeni on painunut neuvo Jodelin binaisten kanavalta muutaman vuoden takaa: on hyvä kirjoittaa oma suuntautuminen deittisovelluksissa profiiliin heti ensimmäisenä, jottei tuota pettymystä lesboille. (Heteromiehistä saa myös näin selville nopeammin, ottavatko he binaisen tosissaan.)

Vertaistuen määrä ja laatu riippuu myös ajasta ja paikasta – isoilla paikkakunnilla tarjontaa on enemmän. ”Teknologiat ovat muuttuneet 20 vuodessa, mutta se ei ole muuttunut, että biseksuaalit ovat todella hajallaan ja tuntevat olevansa yksin”, kuvailee Kangasvuo. Vielä vuosituhannen vaihteessa vertaisryhmiä oli paljon, mutta nykyään vertaisia etsitään usein netistä, ja paikallisryhmät ovat haihtuneet. Ihmiskontakteja internet ei kuitenkaan korvaa. ”On eri asia kokoontua kerran kuussa toimistolle juomaan kahvia kuin olla mukana jossain Facebook-ryhmässä”, Kangasvuo toteaa.

Myös Kela kuvaa kontaktien tärkeyttä. Hän uskoo vertaisten puutteensa johtuvan Seinäjoen pienuudesta: ihmisiä on yksinkertaisesti vähemmän. Nykyiset paikalliset aktiiviryhmät vetävät puoleensa nuorempia. ”En ole koskaan löytänyt täältä vertaistukea. Nettifoorumit eivät ehkä ole minulle, olen enemmän live-ihminen”, toteaa Kela. Hän ei ole kokenut ulossulkemista queer-ryhmistä, mutta on eri syistä jättäytynyt ulkopuolelle. Vertaistuen tarve on kohdistunut elämän varrella muihin asioihin: ”Silloin kun olin 10 vuotta kotiäiti-ihminen, en edes kaivannut queer-yhteisön tukea. Kaipasin vertaisäitejä.

Maailma on tehty muita varten

Mari Kelan kuvaama tunne siitä, että hänen odotetaan valitsevan jokin suunta, ei Kangasvuon kirjan valossa yllätä: 1980-luvun lopulla toimintansa lopettaneen, seksuaalivähemmistöjen asioita ajaneen Psyke ry:n esitteessä lukijaa kehotetaan suorin sanoin valitsemaan elämä heterona, mikäli valinta ”poikien ja tyttöjen” välillä tuntuu vaikealta. Heterous kannattaa, sillä se on yhteiskunnallisesti hyväksyttävämpää.

Hämmentää, kun ajattelen maailmaa, jossa samansukupuolinen halu on ajateltu tavalliseksi ihmisen ominaisuudeksi, jonka voi kuitenkin kevyesti unohtaa. Ennen vanhaan seksuaalisuutta ei kuitenkaan mielletty keskeiseksi osaksi ihmisen identiteettiä. Psykologi Julia Shaw summaa biseksuaalisuuden historiaa kirjassaan Bi: The Hidden Culture, History and Science of Bisexuality ja kirjoittaa, että länsimaissa vielä 1800-luvun lopulle seksuaalisuutta pidettiin osana ihmisen käytöstä, ei hänen olemustaan.

Kangasvuo kuvaa samaa. ”Jos mennään ajassa taaksepäin, ihmisen identiteetille oli paljon tärkeämpää se, mihin uskontoon kuului kuin se, keneen halu kohdistui”, hän toteaa. Seksuaalisuuden ja identiteetin suhde on kulttuuriin ja aikaan sidottu: ”Kulttuuri voi rajata sopimattomia haluja pois, ja yksilöstä riippuu, haluaako hän jotain niin voimakkaasti, että rikkoo yhteisön normit.” Heteroseksuaalisuutta pursuavassa yhteiskunnassa biseksuaali saattaa siis päätyä valitsemaan normeihin sopivan kumppanin, joko tiedostaen tai tiedostamattaan.

Sukupuoliroolit tai seksuaalisuuteen liitetyt normit ovat sosiaalisen maailman ominaisuuksia ja ajassa muuttuvia. Ne oletetaan kuitenkin usein ihmisen luonnollisiksi piirteiksi, koska sosiaalisen maailman historiallista kehitystä ei pysty nykyhetkessä helposti havaitsemaan. Sosiaalinen todellisuus, johon kasvamme, tuntuu normaalilta, vaikka tosiasiassa sata vuotta sitten ”normaalius” oli jotain muuta.

Haaveilen: ehkä taas joskus ajatellaan, että samansukupuolinen halu on ihmisen perusasetus, ja yhteiskunta kannustaa ihmisiä tutkimaan omaa seksuaalisuuttaan avoimemmin. Esittelen vision Kangasvuolle. Hän on pessimistinen: ”Se utopia tuntui mahdolliselta 2000-luvun vaihteessa, mutta nykyinen maailma on entistä kahtiajakautuneempi. Puhetavat ovat jäykkiä, ja Euroopassakin on maita, joissa suhtaudutaan todella negatiivisesti kaikkiin muihin paitsi heteroihin – mielellään heteroihin, jotka ovat naimisissa ja tekevät lapsia keskenään.”

Pilvilinna karisee viimeistään, kun Kangasvuo herättää minut oman napani kaivelusta ja sanoo: ”Kyse ei ole vain käsitteiden pyörittelystä ja sen miettimisestä, mikä olisi kiva sana, jolla kuvaamme itseämme. Paljon isompi ongelma on, että ihmiset, joiden oletetaan kuuluvan sateenkaarivähemmistöihin, voivat saada turpaansa tai joutua jopa tapetuiksi.” On totta, että ulospäin normeihin sopiva suhde ei aseta minua ja kumppaniani ainakaan suoranaiseen vaaraan. Halailemme metrossa, eikä kukaan pahastu. Heteroksi olettaminen on kuitenkin väärintulkinta, ja vaikkei se turpaanvedolta tunnukaan, jättää se silti jäljen. Miksi nähdyksi tuleminen on niin tärkeää?

Juurileivän leipojat, lintujen katselijat, yksinpurjehtijat

Kangasvuon mukaan ei riitä, että ihmisen käsitys omasta itsestään on selkeä, sillä identiteetti toteutuu aina suhteessa johonkin yhteisöön. Nähdyksi tulemiseen tarvitaan muita ihmisiä. Lintujen katselu, yksinpurjehdus tai korona-aikaan juurileivän leipominen näyttävät Kangasvuon mukaan yksityisiltä harrastuksilta, mutta niiden kautta ihmiset liittyvät yhteen. ”On täysin selvää, että koska seksuaalisuutta pidetään meidän kulttuurissamme niin olennaisena, on vielä tärkeämpää tulla nähdyksi sen suhteen niin sanotusti oikein”, hän toteaa.

Mari Kela kertoo olleensa aiemmin varovaisempi tuomaan esiin panseksuaalisuuttaan, koska haaveili virasta seurakunnassa. Viime vuosien ihmissuhteiden myötä kaikille hänen lähipiirissään on kuitenkin selvää, ettei hän ole hetero. ”Vapaus olla ja näyttää muille mitä olen, on todella iso asia, joka tuo tyyneyttä elämääni.” Omana itsenään olemista ja esimerkkinä toimimista hän pitää etuoikeutenaan: ”Pystyn tänä päivänä näyttämään tuleville sukupolville, että et ole vääränlainen, ei pidä antaa toisten oletusten määrittää itseään.”

Kysyn Jenny Kangasvuolta, olisiko parempi, jos seksuaalisuudesta yhtenä identiteettikategoriana luovuttaisiin. Hän vastaa, että ei, sillä kategorioiden avulla ihminen voi löytää samaistuttavia kokemuksia ja ihmisiä. Mutta nykyistä ajattelutapaa kategorioiden pysyvyydestä hän pitää turhan jäykkänä. ”Jos on tullut vaikka teininä lesbona kaapista ja kolmekymppisenä huomaa olevansa bi, toivoisin, ettei ihmisellä itsellään olisi sellaista ajatusta, että koko elämä on ollut valhetta, ja varsinkin, ettei häntä torjuttaisi sen takia.” Ihmisen seksuaalisuus ja siten seksuaali-identiteetti muuttuu iän ja ajan myötä, hautaan asti. ”Joustavuutta toivoisin, en sitä, että kategoriat häviäisivät.”

Mari Kela on samaa mieltä. Hän kertoo juuri ennen haastattelua pohtineensa, että tuskin ottaisi poly- tai pan-aiheista tatuointia. ”Jos tatuoin jotain ihooni, haluan, että se on jotain, joka ei muutu. Seksuaalisuus on muuttuva asia.” Joustavuus loisi myös identiteettien moninaisuudelle tilaa, eikä hetero-oletus piilottaisi kaikkea muuta alleen.

Eräälle ystävälleni puhun kuukausien ajan uudesta ihmisestäni yksinkertaisesti ”tyyppinä”, eikä hän tenttaa tarpeettomia yksityiskohtia, kuten tyypin sukupuolta tai nimeä. Kun suhteen vakiintuessa käy ilmi, että tyyppini on mies, ystäväni toteaa ajatelleensa, että tyyppini voisi olla nainenkin, vaikka emme ole aiemmin puhuneet suuntautumisestani suoraan. Seuraavan kerran peiliin katsoessani näen sateenkaaria.


Tämäkin juttu on parempi paperilla. 

Valtaosa sisällöistämme on maksutta luettavissa verkossa. Ne kuitenkin tuntuvat ja näyttävät paremmilta printtilehdessä. Tilaajana teet arvokasta työtä tukemalla suomalaista feminististä journalismia. Tervetuloa ostoksille verkkokauppaamme!

Etkö halua sitoutua lehtitilaukseen tai ostaa irtonumeroa? Voit myös kiittää verkkosisällöistämme MobilePay-lahjoituksella numeroon 71312. Pienestäkin summasta on apua! Mainitse viestissäsi, että lahjoitus on Tulvalle.

LUE SEURAAVAKSI:

Tulvan uusi vakiokolumnisti, seurapiirivaikuttaja ja naisasianainen Aina Matilda G. af Soldan-Friberg laittaa lukijoiden perhesiteet, romanssit ja työsuhteet järjestykseen menneen maailman arvokkuudella.

Piditkö lukemastasi?

Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä Tulva kertoo yhteiskunnan ja kulttuurin ilmiöistä ennen kuin muut ovat ehtineet niihin havahtua. Lue printtiä, tue laatujournalismia.