Pikku naisten pinnan alla
Louisa May Alcottin Pikku naisia kertoo neljän valloittavan siskoksen kasvutarinan. Greta Gerwigin uusi elokuvasovitus nostaa esiin 150-vuotiaan tyttökirjaklassikon pinnan alla kytevän kapinallisuuden.
Kirjoittaminen tekee asioista tärkeitä. Tämä on ohjaaja-käsikirjoittaja Greta Gerwigin tuoreen Pikku naisia -filmatisoinnin teesi. Se tiivistyy elokuvan loppupuolen kohtaukseen, jossa Marchin sisarukset Jo, Meg ja Amy, nyt jo aikuisia, keskustelevat Jon kirjoittamisesta.
”Mitä työstät?”, kysyy Meg (Emma Watson).
”Aloitin jotain…”, vastaa Jo (Saoirse Ronan), ”mutta en usko, että se on kovin hyvä.”
”Kaikki pitävät kirjoituksistasi”, sanoo Amy (Florence Pugh).
”Eivät pidä”, toteaa Jo.
”Minä pidän”, vakuuttaa Meg.
”Se on vain meidän pienestä elämästämme.”
”Entä sitten?”, kysyy Amy.
”Kuka olisi kiinnostunut tarinasta kodin kamppailuista ja iloista? Sellaisella ei ole mitään todellista merkitystä”, vastaa Jo.
”Ehkä emme näe noita asioita tärkeinä, koska ihmiset eivät kirjoita niistä”, sanoo Amy.
”Ei, kirjoittaminen ei anna merkitystä vaan heijastaa sitä”, toteaa Jo.
”En ole varma. Ehkä kirjoittaminen tekee niistä tärkeämpiä”, pohtii Amy.
”Milloin sinusta tuli noin viisas?” kysyy Jo huvittuneena.
”Olen aina ollut, sinä olit vain liian kiireinen näkemään vikani”, vastaa Amy.
Gerwigin käsikirjoituksen kohtaukset ja dialogi ovat pääosin suoraan Louisa May Alcottin romaanista, kirjailijan muista teoksista tai kirjeistä. Vanity Fair -lehdelle kirjoittamassaan artikkelissa Gerwig kertoo, että yllä kuvattu kohtaus on yksi harvoja hänen sepittämiään. Hän kuvaa sitä nelitahoiseksi, ajan ja paikan yli kurkottavaksi keskusteluksi itsensä, Alcottin, tämän romaanin hahmojen ja yleisön välillä.
Gerwigin mielestä tarinankerrontaamme hallitsee edelleen hyvin vahva hierarkia, jonka huipulle on asetettu miehinen väkivalta. Jon toteamus pienestä elämästä on lainaus eräästä Alcottin Pikku naisia käsittelevästä kirjeestä ja kertoo kirjailijan omista epäilyksistä teostaan kohtaan. Hän jopa kerran kutsui tyttökirjoja moraaliseksi pupuksi nuorille. Mutta kuten Gerwig artikkelissaan hyvin toteaa, kirjailijat eivät aina ole luotettavimpia tuomareita saavutustensa suhteen.
”Ajattelen, että kirjoittaessaan tyttöjen ja naisten tavallisesta elämästä Louisa May Alcott teki siitä erityistä, tiesi hän sitä tai ei”, Gerwig kirjoittaa Vanity Fair -lehdessä. ”Ja se, mitä minä haluan sanoa, on, että sillä on väliä mistä kirjoitamme. Sillä on väliä, mistä teemme elokuvia.”
Vaikka maailma on muuttunut parempaan, tyttökirjaklassikoiden kuvaamat sukupuolitetut rakenteet vaikuttavat edelleen monella tapaa naisten elämään.
Louisa May Alcott kirjoitti Pikku naisia 10 viikossa. Kyseessä oli tilaustyö, jonka kustantaja halusi nuorille tytöille. Alcott ryhtyi työhön alunperin vastahakoisesti.
35-vuotias Alcott, joka oli parikymppisestä alkaen elättänyt itseään ja boheemia, köyhää perhettään kirjoittamisellaan ja muilla töillä, pohjasi tarinan omiin lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiinsa Uudessa-Englannissa. Syntyi tyttökirjallisuuden klassikko, kuvaus neljästä sisaruksesta ja heidän erilaisista toiveistaan ja pyrkimyksistään aikana, jolloin naisten elämänpiiriä ja roolia säänneltiin rankasti. Pikku naisia ilmestyi vuonna 1868, ja välitön menestys poiki jatko-osan heti seuraavana vuonna. Teos on ollut jatkuvasti painossa siitä asti.
Suomeksi kaksiosainen romaani ilmestyi ensimmäisen kerran vuosina 1919 ja 1921 nimillä Pikku naisia ja Viimevuotiset ystävämme. Vuosina 2004–2005 Sari Karhulahti suomensi teoksen ansiokkaasti uudelleen, nykykielisemmäksi, mutta historiallista tenhoa menettämättä. Romaani ja ennen kaikkea sen keskushahmoksi nouseva villikko kirjailijanalku Jo, luojansa alter ego, on innoittanut yhä uusia tyttösukupolvia lukijoina ja kirjailijoina ympäri maailman.
Perinteisten tyttökirjojen kuten Alcottin ja L. M. Montgomeryn teosten suosio vaikuttaa kuitenkin viime vuosina hiipuneen ainakin nuorten suomalaislukijoiden parissa. Tämä tuli esiin myös marraskuun 2019 Tyttökirjaseminaarissa, jonka järjestivät Kansallinen audiovisuaalinen instituutti ja keskustakirjasto Oodi. Keskeisiksi syiksi nousivat nuortenkirjallisuuden tyylimuutos 2000-luvulla Harry Potter -kirjojen suurmenestyksen myötä – taikuus ja dystopianäkymät ovat nyt valttia – sekä yli 100-vuotiaissa kirjoissa tytöille tarjolla olevien roolien kapeus.
Gerwigin sovituksen – ja sen kiinnostavan nuoren näyttelijäkaartin – suurimpia ansioita onkin, että se on tavoittanut myös innostuneen nuoren yleisön ja tehnyt tarinan sille uudella tavalla relevantiksi. Sillä vaikka maailma on muuttunut parempaan, tyttökirjaklassikoiden kuvaamat sukupuolitetut rakenteet vaikuttavat edelleen monella tapaa naisten elämään.
Gerwigin elokuva on harvinainen klassikkosovitus: uskollinen alkuperäistekstille, mutta samalla raikkaan omaääninen. The New York Timesille Gerwig kuvaili, kuinka hän tutki romaania ja sen kirjoittajan elämää, kunnes löysi sen, mitä Alcottin sanoin ”piilee alla”.
Gerwigin elokuva on lämminhenkinen, melankolinen, romanttinen ja energinen, kuin tanssia. Se osoittaa, että Alcottin romaani on opettavainen ja moraalinen, mutta ei mustavalkoinen. Se avaa katsojalle tarinan, jonka toimijoina ovat naiset ja voimana naisten välinen yhteys. Sen hahmot kilvoittelevat ja yrittävät parantaa luonnettaan, mutta ovat rosoisia ja epätäydellisiä. Mukana on hämmennys ja suuttumus, ilo ja inspiraatio, kaipaus, kapina, rajoitukset ja valinnat. Se muistuttaa, että pyrkimys tasa-arvoiseen maailmaan on jatkuvaa kamppailua. Ja – mukaillen erästä romaanin ihailijaa, Simone de Beauvoiria – että naiseksi kasvetaan ja kasvatetaan.
Pikku naisia on filmattu valkokankaalle viimeksi vuonna 1994 Gillian Armstrongin ohjaamana ja Robin Swicordin käsikirjoittamana. Vahvan feministisinä tulkintoina Armstrongin ja Gerwigin elokuvat asettuvat kiinnostavaksi pariksi klassikkoteoksen sovitusperinteessä.
Elokuva on tarina tytöistä, joka samalla kysyy, millaisia tarinoita me tytöistä ja naisista kerromme.
Gerwigin nerokkaimpia ratkaisuja on rikkoa romaanin kronologinen kerronta ja aloittaa oma elokuvansa Jon, Megin, Amyn ja Bethin nuoren aikuisuuden vuosista, kun perhe on jo hajaantunut. Joistain sisarusten haaveista on tullut totta, toiset ovat murskautuneet. Kultaiseen lapsuuteen palataan takaumana ja kaksi aikajännettä kulkee elokuvassa rinnakkain, kunnes ne kohtaavat. Tarinan käänteet ja hahmojen valinnat saavat tässä tulkinnassa uudenlaista voimaa. Avautuu sovituksen metataso: elokuva on tarina tytöistä, joka samalla kysyy, millaisia tarinoita me tytöistä ja naisista kerromme.
Romaanin nimen voi ajatella viittaavan sekä varttuviin tyttöihin että naisten alistettuun asemaan kirjoitusajan yhteiskunnassa, olihan Alcott aktiivinen naisten oikeuksien kannattaja. Gerwigin elokuvassa molemmat merkitykset ovat läsnä.
Omana lisäyksenään Gerwig kirjoitti nuorimmalle siskokselle, rikkaisiin naimisiin aikovalle Amylle puheen, jolla tämä ojentaa etuoikeutettua elämää viettävää Laurieta (Timothée Chalamet). Pojan mielestä naimisiin pitäisi mennä vain rakkaudesta. Amy vastaa:
”Naisena minulla ei ole keinoa ansaita omia rahojani, ei tarpeeksi elättääkseni itseni tai perheeni. Ja jos minulla olisi omaa rahaa, jota minulla ei ole, heti kun menisimme naimisiin ne rahat kuuluisivat aviomiehelleni. Ja jos saisimme lapsia, he olisivat hänen, eivät minun. He olisivat hänen omaisuuttaan. Joten älä istu siinä ja sano minulle, ettei avioliitto ole taloudellinen ehdotus, sillä se on. Se ei ehkä ole sitä sinulle, mutta se hyvin varmasti on sitä minulle.”
Turhamainen Amy nähdään usein epäsuopeasti, mutta Gerwig on tehnyt hänessä suoranaisen löydön. Elokuvan Amy, viettelevä-äänisen Florence Pughin tulkitsemana, on taiteilijan uralle tähtäävä kunnianhimoinen ja älykäs tyttö, joka tietää, mitä haluaa ja miten voi sen saada.
Realismista huolimatta Gerwigin tulkinnasta ei puutu romantiikkaa. Päinvastoin, hän suorastaan leikittelee tarinan romanttisilla elementeillä. Samalla hän purkaa teoksen oletettua heteronormatiivisuutta. Monen lukijan suosikkiparin, kirjallisuushistorian yhden kuuluisimman poikatytön Jon ja herkän naapurinpoika Laurien suhteeseen avautuu moninaisia merkityksiä – myös sellaisia, joita queer-lukijat ovat romaanista kenties aina löytäneet. Gerwig kuvaa Jon ja Laurien kuin kaksosina ja painottaa Alcottin tekstissä heihin liittyvää sukupuolen soljuvuutta. Ovathan jo heidän nimensä sukupuolineutraaleja. Pukusuunnittelija Jacqueline Durran korosti tätä suunnittelemalla ystävyksille osin yhteiset vaatteet: Jo ja Laurie lainailevat toistensa liivejä ja takkeja läpi elokuvan.
Lisäksi Gerwig tekee käsikirjoituksessaan merkittävän pronominivalinnan. Kirjan kuuluisassa kosintakohtauksessa, antaessaan Laurielle rukkaset Jo sanoo, ettei usko koskaan avioituvansa. Pettynyt Laurie epäilee hänen kuitenkin vielä joskus rakastuvan toiseen mieheen.
”There’ll come a time when you will care for somebody, and you’ll love him tremendously, and live and die for him.”
Gerwigin käsikirjoituksessa Laurie ei sen sijaan määritä tulevan rakastetun sukupuolta, vaan sanoo:
”I think you’ll find someone and love them, and you will live and die for them because that’s your way.”
Gerwig pohtii LGBTQ+-lehti The Advocaten haastattelussa:
”En halunnut antaa hänelle [Jolle] jonkinlaista leimaa. Halusin vain elää tekstin avoimuuden kanssa ja tarkastella näitä kohtauksia sen kautta, elää moniselitteisyyden kanssa, sillä Alcottin perintö ehdottomasti sallii sen.”
Haastattelussa Gerwig kuvaa Jon ja Laurien ystävyyden ja rakkauden syttyneen ”esisukupuolittuneessa” lapsuudessa. Laurie tuo sukupuolen suhteeseen kosinnallaan, josta Jo kieltäytyy. Yksinäisyydessään Jo katuu myöhemmin, mutta ymmärtää, ettei heidän onnensa kenties kuitenkaan olisi ollut mahdollinen.
Elokuva alkaa ja päättyy Johon kirjailijana. Alcott ja Jo limittyvät. Nuorta naiskirjailijaa vähättelevä kustantaja vaatii, että romaanin sankarittarien pitää päätyä joko naimisiin tai hautaan. Jo suostuu, mutta vaatii isomman palkkion ja oikeudet teokseensa. Alcott, joka oli itse naimaton, ei aikanaan olisi halunnut naittaa Jota. Hän kuitenkin tiesi, ettei yleisö olisi hyväksynyt tälle kirjoittavan vanhanpiian kohtaloa. Niinpä hän ilkikurisesti saattoi Jon yhteen ei hurmaavan Laurien vaan vanhemman saksalaisprofessori Bhaerin kanssa.
Gerwig on kertonut halunneensa elokuvassaan antaa Alcottille lopetuksen, jota tämä ei aikanaan voinut kirjoittaa. Niinpä nähdään silmänkääntötemppu, joka on yhtä aikaa riemastuttava ja pakahduttava: katsoja saa sekä kirjan konventionaalisen lopun, Jon ja Bhaerin (Louis Garrel) suudelman sateessa ja yhteisen kodin, että todistaa Jon voittoa kirjailijana. Katsellessaan painokoneen työtä Pikku naisten ensikappale sylissään, Jota vavahduttavasti näyttelevän Saoirse Ronanin ilmeikkäillä kasvoilla heijastuvat täyttymys, päättäväisyys ja haikeus. Jo on kirjoittanut tarinansa maailmalle ja antanut sille merkityksen.
”Jolle ei koskaan selvinnyt, miten se oikein tapahtui, mutta hänen kirjoittamaansa tarinaan punoutui jotain, mikä kävi suoraan lukijoiden sydämeen.”
Louisa May Alcott: Pikku naisia II (suom. Sari Karhulahti)
Pikku naisia (2019) julkaistaan DVD:nä ja blu-rayna 15.6.2020. Pikku naisia I-II julkaistiin uutena painoksena huhtikuussa (Art House, suom. Sari Karhulahti).
Kirjoittaja on Helsinki International Film Festival – Rakkautta & Anarkiaa ry:n toiminnanjohtaja ja elokuvakriitikko.