Rakastuin antifeministiin
Parisuhteen toivoisi olevan voimaa ja iloa tuova asia. Suhteissa on kuitenkin helppo jäädä yksin. Mitä tapahtuu, kun feministi ja antifeministi lyövät hynttyyt yhteen? Miksi seurustella ääripään kanssa? Kaksi feministiä kertoo suhteistaan.
SONJA, 30
”Olin 23-vuotias, kun tapasin kirjeenvaihtosivustolla miehen, joka oli hurmaava ja huomioonottava. Ihastuin ja hyppäsin suhteeseen, vaikken sellaista etsinytkään – hän ei halunnut ystävyyttä ja pelkäsin jääväni paitsi jostain hienosta, sillä hän vaikutti täydelliseltä. Aloimme nopeasti suunnitella tulevaisuuttamme.
Hänen kärkkäät mielipiteensä paljastivat jo alussa, etteivät arvomme kohdanneet. Olin kuitenkin tuudittautunut siihen uskoon, että tietysti näemme maailman samoin, että pilkahdukset mistään muusta olivat vain hetkellisiä shokkeja. Hän antoi aina tarpeeksi periksi ja minusta tuntui, että olimme sittenkin samaa mieltä. Hän oli hyvä vähättelemään sanomisiaan. Hänellä oli vaikeaa, hänelle oli tapahtunut vaikeita juttuja, oli huono päivä… Suvaitsevaisuuteni puri omaan nilkkaan.
Aloin ymmärtää suhteemme epätasa-arvoisuuden vasta muutaman vuoden seurustelun jälkeen. Minun mielipiteeni eivät koskaan olleet yhtä painavia kuin hänen. Hän uskoi, että ainoat asiat, mistä voisin tietää häntä enemmän, olivat meikki ja muoti – olenhan nainen. Olimme muuttaneet yhdessä omakotitaloon, eikä hän antanut minun remontoida. Sain alentavia kehuja, kun tein mitään fyysistä. Samalla hän jätti kotitöitä tekemättä,
koska tiesi, että minä siivoaisin. Uuvuin, olin jo jumissa. Olin muuttanut maalle hänen vuokseen.
Hän huoritteli minua, kun kuuli menneistä seksikumppaneistani. Hän oli panokumppaneistani vihainen, ja minä häpesin. Halusin hänen ajattelevan minusta hyvää, olihan hän tärkeä osa elämääni. Pyörsin sanani. Aloin ajattelemaan, että se oli vain vaihe, ettei se ollut todellinen minä, joka oli harrastanut seksiä ihmisten kanssa.
Ero pelotti minua. Siksi hän sai toistella ajatuksiaan aika monta kertaa, ennen kuin ymmärsin, että hän aidosti uskoo sanomisiinsa. Hän puolusti mielipiteitään hyökkäävästi ja vahvasti, mutta pyysi aina anteeksi ja minä hyväksyin sen. Kierre jatkui pitkään. Olin vihainen, ahdistunut ja kauhuissani, koska tiesin millainen hän on ja millaiseksi maailmamme oli muodostunut.
Toisaalta hän sai minut kyseenalaistamaan omia arvojani. Jonkin aikaa en identifioitunut feministiksi, koska olin cool girl, erilainen ja parempi kuin muut tytöt ja sain siitä hyväksyntää. Tuntui hyvältä olla olematta feministi. Olin hänen luotettunsa, jonka kanssa sanomisia ei tarvinnut varoa. Sosiaaliset tilanteet olivat vaikeita, kun kävi ilmi, miten suuressa ristiriidassa silloiset arvoni olivat niin sanottujen menneiden arvojeni kanssa. Olen puhunut ystävilleni feminismiä vastaan ja se nolottaa.
Myöhemmin yritin usein kertoa hänelle, että hänen sanansa loukkasivat, enkä uskonut hänen kunnioittavan minua. Minulle ei kuulemma voinut enää puhua mistään. Hän sanoi usein, etten saisi tuoda feminististä paskaa suhteeseemme. Hänen mielestään feminismi oli miesvihaa. Hävettää, että hän sai minut vakuutettua siitä, että arvoissani oli jotain vikaa, ja miten pitkään pysyin suhteessa. Suhteemme ansiosta jouduin miettimään, mitä feminismi
minulle tarkoittaa. On täytynyt opetella pois kaikenlaisesta sisäistetystä kuonasta. Tulin suhteen aikana kaapista ulos, mitä hän myös halveksui. Nykyään olen aika kyyninen miesten suhteen.”
SINNA, 30
”Minusta on viehättävää, kun minua haastetaan. Tavatessamme eksäni vaikutti mystiseltä, sellaiselta, jota ei voi käsittää ihan tuosta vain. Hän oli terävä. Jo ensimmäisillä treffeillä oli selvää, että ongelmia tulisi. Olen uskontokriittinen ja hän opiskeli teologiaa – vaikka oli kulttuurisesti sivistynyt ja luki paljon. Ristiriita houkutti. Poliittisesti ja filosofisesti olimme eri kannoilla, mutta hän oli kunnioittava minua kohtaan. Siksi eriävät arvot eivät vaikuttaneet ongelmilta. Aina oli puhuttavaa, purettavaa ja mietittävää. Hän oli suloinen ja leikkisäkin.
Hän puhui usein tasa-arvoa vastaan, mutta suhteessamme se ei näkynyt konkreettisesti arjessa. Sellaista en olisi katsellut, että hän olisi vaikka kyseenalaistanut taitojani naiseuden takia. Epätasa-arvo näkyi eritoten siinä, että tein todella paljon yksipuolista tunnetyötä suhteemme hyväksi. Hän kuulemma paini omien demoniensa kanssa. Demonit olivat masennus ja addiktiot. Minä olin hänelle kannatteleva voima. Oli pakko, koska näin, ettei hänellä ollut ketään muita. Jälkeenpäin olen miettinyt, ettei hän pitänyt huolta minusta. Olin aika pahassa jamassa, eikä hän edes huomannut sitä.
Hän kiisti olevansa misogynisti, mutta puhui jatkuvasti feminismiä vastaan. Naiset saivat olla lepsuja, tunteellisia ja vastaanottaa tukea, tiedätkö, mielenterveys ja vasemmistolaisuus. Miehille se ei käynyt – se olisi ollut kunniatonta. Hän ei siis ajatellut, että naiset ovat huonoja, mutta harvalla antifeminismi varmaan on niin yksinkertaista. Hän puhui yhteiskunnan naisistumisesta, mitä piti huonona asiana. Hän puolsi perinteitä, tiukkaa sääntökulttuuria ja sanoi sivumennen autoritaarisia juttuja. Kristinuskon arvoihin pohjaavan perinteisen elämän hän oli romantisoinut vahvasti.
Hän haki turvaa ydinperheestä ja koki siksi sateenkaariperheet ja suhteiden moninaisuuden uhkana. Hän halusi yhteiskunnallista järjestystä, rajanvetoa joka suuntaan. Asioiden tuli olla mustavalkoisia, normeja piti noudattaa. Tähän liittyi niin sanottu maahanmuuttokriittisyyskin. Hänen turvankaipuunsa kanavoitui antifeministisiin ja rasistisiin liikehdintöihin, koska ne tarjosivat kaivattua kriittisyyttä ja selkeyttä. Vasemmistolaisuus ja suvaitsevaisuus olivat liian kaoottisia. Että kaikki saisivat olla mitä vain ja tehdä mitä huvittaa.
Vapaus oli ja on minulle edelleen tärkeä arvo, mutta hän oli valmis uhraamaan vapauksia ja oikeuksia kollektiivisen ja tiukan säännöstön alttarilla. Saatoimme päätyä yhteisymmärrykseen esimerkiksi siitä, ettei yksilöitä saa satuttaa, mutta keinomme tuohon päämäärään olivat erilaiset. Hänestä ratkaisu oli kontrolli, minusta vapaus.
Oli tosi vaikeaa, kun ihmiset ympärilläni sanoivat, että jaahas, seurustelet rasistin kanssa. Jouduin välillä selvittelemään, että mitäs helvettiä se oli sanonut tilanteessa, missä en itse ollut läsnä. Selittelin muille, että hän on oikeasti tosi fiksu, hän ei vaan halua olla mukana valtavirran mukaisessa vasemmistolaisessa pullamössöpolitiikassa. Vaikka eihän sellainen edes ollut valtavirtaa! Siinä missä muut näkivät rasistin, yritin rakastaa ja nähdä hänessä hyvää. Olin turtunut ja tulkitsin hänen sanomisiaan suopeasti, mutta kyllä hänen yhteiskunta-analyysinsä oli ilkeämielistä. En nähnyt sitä massiivista lepattavaa punaista lippua.
Konflikteja oli paljon ja eläminen oli addiktoivaa vuoristorataa. Ensin konflikti ja adrenaliinia, sitten euforinen rauha. Kuvittelin, että suhteemme oli intohimoinen ja syvällinen, vaikka oikeasti vain riitelimme. En ole sellainen tyyppi, että alistuisin ja jättäisin puhumatta jostakin siksi, että toisella on paska mielipide, mutta jossain vaiheessa minua alkoi kyllästyttää. Näin yhteisessä tulevaisuudessamme itselleni hirvittävän häkin. Sinnittelimme koronan yhdessä, mutta sitten hän totesi, että haluat erota. Hän tarjosi eroa ja minä otin sen.”
Tämäkin juttu on parempi paperilla.
Valtaosa sisällöistämme on maksutta luettavissa verkossa. Ne kuitenkin tuntuvat ja näyttävät paremmilta printtilehdessä. Tilaajana teet arvokasta työtä tukemalla suomalaista feminististä journalismia. Tervetuloa ostoksille verkkokauppaamme!
Etkö halua sitoutua lehtitilaukseen tai ostaa irtonumeroa? Voit myös kiittää verkkosisällöistämme MobilePay-lahjoituksella numeroon 71312. Pienestäkin summasta on apua!