Tämä Barbie tietää, ettei maailma pyöri tyttövoimalla

Kun Barbie valloitti elokuvateatterit kesällä, osa moitti hittielokuvan feminismiä pinnalliseksi. Tiina Palosaari heräsi Barbie-intoilun jälkimainingeissa pohtimaan, voisiko populaarille feminismillekin olla paikkansa.

Harvat asiat, joista on nauttinut lapsena, tuntuvat enää aikuisena yhtä hohdokkailta. 

Paitsi, että joskus harvoin ne todellakin tuntuvat.

Alkukesästä minut (ja ilmeisen monet muut) valtasi riemunsekainen nostalgia. Lapsuuteni lempilelu Barbie näkyi yhtäkkiä kaikkialla. 

Ketjuliikkeitä koristivat pinkin, vaaleanpunaisen ja valkoisen sävyttämät, Barbie-logoilla varustetut printtipaidat. Joka toinen ystäväni latasi kasvonsa sovellukseen, joka kertoi, miltä juuri he näyttäisivät maailman kuuluisimpana nukkena. Ikäiseni milleniaalit kuvailivat maailmantuskaansa kirjoittamalla Instagram-bioihinsa This Barbie is tired.

“Barbiecore on tulevan kesän ykköstrendi”, julistivat muotimediat Vogueta myöten ja oikeassa olivat. Ei mennyt kauaakaan, kun minäkin löysin itseni ihailemasta fuksiansävyistä olkalaukkua, joka oli koristeltu Barbie-teemaisin tekojalokivin. “Näyttäisi taatusti hyvältä ensi-ilta-asuni kanssa!”, intoilin ystävälleni ja keksin nopeasti ainakin viisi muuta tilaisuutta, jossa voisin käyttää veskaa myöhemminkin. 

“Aikuiset ihmiset taantuvat takaisin lapsiksi ja ostavat ties mitä muovikrääsää Barbien nimissä”, päivitteli eräs toinen ystäväni Instagram-tarinoissaan ja nyökyttelin hänen huomioilleen hyväksyvästi, koska oikeassahan hän oli. Mikään Barbieen liittyvä ei ollut herättänyt minussa yhtä suuria intohimoja sitten vuoden 2000. 

Samaan aikaan olin myös hirveän hyvilläni ja liikuttunut siitä, etten ollut odotukseni kanssa yksin. Joukkoinnostus tapahtui kerrankin jonkin tyttömäisen asian siivittämänä. 

Yön pimeinä tunteina selasin Youtubea ja toivoin, että sinne olisi ilmestynyt taas yksi trailer-versio lisää. Liput ensi-iltaan varmistin jo hyvissä ajoin – onneksi. En muista, milloin viimeksi olisin istunut yhtä täyteenahdatussa elokuvasalissa.

Enkä sitäkään, milloin viimeksi yksikään toinen elokuva olisi aiheuttanut minussa yhtä voimakkaita reaktioita.

Useita kertoja nauroin ääneen ja vedet silmissä.

Intertekstuaalisille viittauksille Bratz-nukeista, elokuvan tavasta nauraa itseironisesti Barbielle feminismin historian keskushahmona ja Keni(e)n mahtipontisille musikaalinumeroille. 

Yleensä katson elokuvan kerran ja se riittää tyydyttämään kokemuksennälkäni. Barbien kävin katsomassa muutaman kuukauden sisään peräti kolmesti. Se oli mielestäni mestariteos: samaan aikaan suloisen naiivi, syvällinen, mielipuolisen hauska ja esteettisesti miellyttävä, viiden tähden elokuva. 

Ikävistäkin asioista – kuten patriarkaatin kollektiivisesti aiheuttamasta harmista – tulee hauskoja silloin, kun niiden tunnistettavuus tuodaan hieman liioitellen esiin. Tai ainakin, jos sattuu olemaan elokuvaohjaaja Greta Gerwig

Barbie ei ainoastaan naurattanut, vaan nosti myös palan kurkkuun ja kyyneleet silmiin. 

Elokuvan tekemät havainnot tyttöydestä olivat toki kipeitä, syviä ja tosia ja iskivät minuun sitä mukaan, kun tunnistin niitä omassa elämässäni. Eniten minua kuitenkin liikutti Barbien halu ja uskallus valita lopulta vaaleanpunaisen ideaaliyhteiskunnan sijaan tosimaailma ja ihmisyys. 

Kuten useimmat meistä, olen sisimmässäni hirvittävän pelokas ihminen. Mieluiten eläisin elämääni turvallisessa fantasiamaailmassa, jossa jokainen päivä toistuisi edellisen kaltaisena ja täydellisenä – aivan kuten Barbie elokuvan alussa. Lapsuuden fantasiamaailmoista on kuitenkin vähitellen siirryttävä kohti oikeaa maailmaa ja vaaranpaikkoja, tulkitsin Barbien loppukohtauksen sanomaksi. Vähän kuin tyttöyteni olisi vilkuttanut minulle, että hei, jes, hienosti kasvettu aikuiseksi naiseksi kaikista maailman kamaluuksista huolimatta. Poistuin salista silmäkulmiani pyyhkien. 

”Olipa loistava leffa ja vielä hienolla feministisellä twistillä!’’, hymähtelin mielessäni matkalla kotiin ja usutin kaikkia somefeedissäni elokuviin niin pian kuin mahdollista. 

Kuten arvata saattaa, hieno feministinen twisti ei kuitenkaan riittänyt kaikille. Pian feedini alkoi täyttyä kärkkäistä soraäänistä, joiden kuoron muodostivat älykkäät ja tiedostavat kanssafeministit. 

Kritisoijien mukaan Barbie oli pelkkä johdantokurssi feminismiin. Eikä edes johdantokurssi feminismiin, vaan vielä pahempaa – läpeensä kaupallisen hittituotteen muodossa tarjoiltua girlboss-feminismiä, yhtä teennäistä ja muovista kuin nukke itse. 

Seuraavaksi muutamia kommentteja, joita poimin erinäisistä Youtube-videoesseistä, seuraamieni ihmisten Instagram-tarinoista ja The Guardian-lehdestä: 

Valkoisen feminismin riemuvoitto, joka ei edes ottanut kantaa oikeasti tärkeisiin kysymyksiin rakenteellisesta epätasa-arvosta ja vallan väärinkäytöstä. 

114 minuutin mittainen mainos Mattelin hyväksi, muttei todellakaan feminismin. 

Tajusiko Gerwig ollenkaan, millaisen tilaisuuden heitti hukkaan marssittamalla valkokankaalle pelkät feminismin perusasiat, kun aineksia olisi ollut huomattavasti enempäänkin? Siinä meillä on varsinainen #girlboss – julistautuu feministiksi, muttei kuitenkaan pysty tämän parempaan! Häpeäisi. 

Yhdysvaltalaistutkija Sarah Benet-Weiserin mukaan girlboss-feminismillä – tai neoliberaalilla feminismillä – tarkoitetaan populaaria feminismiä, joka keskittyy rakenteiden sijaan yksilöiden voimauttamiseen. Laajempaan käyttöön girlboss-termi levisi vuonna 2014, kun yrittäjä Sophia Amoruso julkaisi samannimisen bestsellerinsä. 

Omaelämäkerrallisessa teoksessaan Amoruso valottaa, kuinka päätyi pikkurikoksia tehtailleesta tyhjätaskusta oman yrityksensä menestyksekkääksi toimitusjohtajaksi. (Ja tietenkin: kuinka kuka tahansa meistä voi kyetä samaan). 

Varsin barbiemainen lähestymistapa, kun ottaa huomioon Mattelin maailmankuulun sloganin, jonka mukaan tytöt voivat tulla miksi ikinä vain haluavat.

Girlboss-kulttuurin nousu linkittyy osaksi feminismin laajempaa valtavirtaistumista. Sen kultakausi sijoittui noin 2010-luvun puoliväliin, aikaan jolloin feminismi muuttui vieroksutusta trendikkääksi. Girlboss-ilmiön keskeisinä hahmoina toimivat Amoruson lisäksi Kylie Jennerin kaltaiset nuoret naismiljonäärit, jotka vakuuttivat ansainneensa menestyksensä itse. 

Myöhemmin girlboss-feminismiä on arvosteltu rankasti siitä, ettei se tarjoa työkaluja oikean eriarvoisuuden kitkemiseen, vaan pikemminkin lisää sitä peräänkuuluttamalla ajatusta jokaisesta oman onnensa seppänä.

Girlbossiuden feministisistä ansioista puhuttaessa esiin nousee lähinnä ilmiön naiserityisyys ja kyky pukea monimutkaisia, rakenteellisia asioita äärimmäisen helppotajuiseen muotoon. Esimerkiksi näin: “Maailma on miesten hallitsema ja siksi tunnet olosi jatkuvasti arvottomaksi! Mutta nyt, tyttö hyvä – on tullut sinun aikasi raivata tiesi tähtiin ja loistaa!”

Puhekielessä girlboss-feminismillä tunnutaankin tarkoittavan ensisijaisesti ajatusta, jonka mukaan tytöt ja naiset voivat itse toimia oman elämänsä johtohahmoina. Toisinaan girlboss-feminismiin viitataan myös käsitteellä valkoinen feminismi, jolla korostetaan etupäässä valkoisten ja keskiluokkaisten naisten voimaantumista. 

En voi väittää, ettenkö olisi ottanut Barbie-elokuvan kritiikeistä hieman itseeni. Niinhän siinä helposti käy, kun joku kommentoi terävään sävyyn asioita, jotka tuottavat itselle iloa. 

Se ei kuitenkaan ollut ainut syy epämääräiseen harmiini. 

Oikeasti omatuntoni kolkutti. Ja kun keskustelu elokuvan ympärillä alkoi saada kriittisempiä sävyjä, tunsin minäkin sydämessäni pienen syyllisyyden piston. ”Ehken itsekään ole tarpeeksi hyvä feministi, kun innostun tällaisesta pohjimmiltaan läpeensä kaupallisesta massatuotannosta, joka näin onnistuessaan pelaa suoraan kapitalismin pussiin?”, ajattelin surullisena ja suunnittelin jo ensi-iltaa varten ostamani Barbie-teemaisen laukun pikaista palauttamista. 

Sitten tajusin, kuinka naurettavalta koko ajatus erilaisten feminististen agendojen arvottamisesta kuulosti. 

Valkoisen feminismin riemuvoitto, joka ei edes ottanut kantaa oikeasti tärkeisiin asioihin? 

Hyvä on. Myönnän. En minäkään sukupuolentutkimusta yliopistossa opiskelleena ihmisenä saanut Barbien feminismistä erityisen mullistavia oivalluksia. 

Mutta yhdestä asiasta olen kuitenkin hirvittävän iloinen. 

Nimittäin siitä, että Barbie on suunnattu nimenomaan massoille. Tämä taas puolestaan tarkoittaa sitä, että feminismin perusasiat tarjoillaan suurelle yleisölle varsin helppotajuisessa muodosssa. Ja mikä hyödyttäisi feminismiä paremmin kuin suurten massojen innostus!

Minunkin ensimmäinen voimahahmoni oli Madonna. Ja Madonna, jos kuka, on tunnettu #girlboss! Feministinen kasvuni ei jämähtänyt Madonnan ihailuun. Mutta samalla tavalla kuin itse aloitin Madonnasta, jotkut muut voivat aloittaa Barbiesta.

114 minuutin mittainen leluyhtiön mainosvideo, joka ei hyödyttänyt feminismiä kuin näennäisesti?

Tekisipä mieleni sanoa: ainakin ihan ensiluokkaisen oivaltava ja hervottoman hauska mainosvideo! Mutta mistäpä minä mitään tietäisin. Lapsuuteni lempiohjelma oli ostos-tv. 

Gerwigin hukkaan heitetty tilaisuus käsitellä feminismiä monipuolisemmin ja perusteellisemmin? 

Itse suuntaisin sivistyksenjanossani ennemmin sukupuolentutkimuksen luennolle tai kirjastoon. Parituntinen Hollywood-elokuva on tarkoitettu ensisijaisesti viihteeksi. Se ei silti tarkoita, etteikö viihdekin voisi nostaa Barbien tavoin esiin yhteiskunnallisesti merkittäviä teemoja. Silti on syytä muistaa realiteetit: Mattel ja Hollywood ovat kummatkin valtavia, taloudellista voittoa tavoittelevia koneistoja, joiden suojissa Gerwig ei luultavasti olisi enää paljon parempaan pystynyt. 

Ylipäätään on kiinnostavaa, miten ensi-illan kynnyksellä ja sitä seuraavina viikkoina kaikilla tuntui yhtäkkiä olevan elokuvasta jokin mielipide

Wau! Nyt on muutakin kuin pelkkää pinkkiä höttöä!

Nyt ei kyllä muuta olekaan kuin pelkkää pinkkiä höttöä!

Hyvin oivaltava tämä Ken-kohtaus tässä! 

Onko pakko kuvata miehiä näin yksioikoisesti? 

Arjen misogynia välittyy upeasti!

Ehdottomasti hyvin patriarkaattikriittinen, mutta en sanoisi kovin sukupuoli-inklusiiviseksi 

Vaikka ymmärtäähän sen. 

Nuorille naisille suunnattua viihdettä harvoin otetaan kovin tosissaan. Hyvää, nuorille naisille suunnattua viihdettä tuotetaan toki koko ajan enemmän, mutta kovinkaan monet tuotannot eivät synnytä Barbien kaltaisia megailmiöitä. Kun sitten kerrankin näin tapahtuu, pitäisi yhden hyvin tehdyn tuotannon vastata lukemattomiin siihen kohdistuviin odotuksiin.

Pelkkä hyvin tehty feministinen elokuva ei riitä. Sen sijaan pyritään syynäämään Barbie-elokuvan tapaan sitä, menevätkö elokuvat feminismissään tarpeeksi syvälle. 

Yhteiskunnalliselta feministiseltä keskustelulta sopiikin odottaa jatkuvaa itsereflektiota. Samoin kaikilta meiltä, jotka julistaudumme puheissamme feministeiksi. Kaikki ymmärtävät, että muutoin feminismi pysähtyy omaan itsetyytyväisyyteensä, eikä mikään koskaan etene edes nykyisen vertaa. 

On siis aiheellista, että sellaiset tuotteet kuten Barbie tai nukkeen perustuva elokuva asetetaan kriittisen tarkastelun kohteiksi. 

Vuosien kuluessa Barbieta onkin syytetty muun muassa epärealistisen kehonkuvan edistämisestä ja intersektionaalisuuden räikeästä ohittamisesta. 

Totta kai Barbie on täydellisen laiha, kaunis ja blondi. Mutta Barbie on haavekuva siitä, mitä naisen pitäisi edustaa, joilloin Barbiekin joutuu vain kaikkien kohtuuttomien odotusten näyttämöksi. 

En lisäksi muista, että kukaan olisi koskaan lapsuudesssani kritisoinut esimerkiksi ActionMania vääränlaisesta maskuliinisuudesta. Siitä huolimatta, että ActionMankin edustaa lihaksikasta ja fyysistä voimaa aseenaan käyttävää miehenmallia, mikä sekään ei ole representaatiossaan erityisen moniulotteinen.

Minäkin halusin lapsena näyttää Barbielta. 

Valikoin päälleni mieluiten vaaleanpunaisia vaatteita ja toivoin, että hiuksistani kasvaisi jonain päivänä tolkuttoman pitkät ja mieluiten vaaleat. Minua kuitenkin suojeli se, etten ajatellut, että minun kuuluisikaan näyttää Barbielta ihan vielä. Siispä jatkoin tyytyväisenä leikkejäni ja ajattelin, että murrosikä varmaankin toisi mukanaan tarvittavat muutokset.

Ehdin kasvaa naiiveista kuvitelmistani sopivasti ulos ennen murrosikää. 

Ulkonäkö ei kuitenkaan ollut missään määrin Barbie-leikkieni tai edes aikuisuushaaveideni keskiössä. Pikemminkin minua kiehtoi maailma, jossa valinnanvaraa oli loputtomasti, ja elämä tuntui olevan jatkuvia pyjamabileitä ja disco-iltoja. Barbien esittämä kuva tyttöydestä ei tuntunut ahtaalta, vaan pikemminkin hirvittävän hauskalta. Se on paljon maailmassa, jossa tyttöyttä pidetään yleisesti poikuutta vähempiarvoisena asiana. 

Tätä esseetä varten yritin kovasti miettiä, millaisia omat leikkini olivat, mutta jostain syystä mieleeni ei muistunut yhtäkään tiettyä leikkiä. Sen muistan, että kovin usein oli jonkin sortin juhlat – gaalailta, tanssiaiset tai jonkun 16-vuotisjuhlat. Joskus barbieni olivat teinejä, jotka kapinoivat nokkelin sanankääntein (suunnittelin tarkasti sopivan kipakat repliikit!) ikäviä opettajia vastaan. Joskus taas pop-tähtiä. 

Ehkä barbieni tekivät ja olivat asioita, joita olisin itse halunnut olla. En ole koskaan viihtynyt erityisen hyvin juhlissa, ja vaikka olisin aina kovasti halunnut kapinoida, oikeasti olin pohjattoman kiltti. En osannut laulaa tai ollut muutenkaan musikaalinen, mutta poptähteys oli mielestäni suunnilleen maailman kiehtovin ja tavoiteltavin asia. Ehkä asetelman kiehtovuus liittyi valtaan, sillä lapsuudessani 90-luvulla ja 2000-luvun alussa pop-tähdet näyttäytyivät ihailtuina mahtihahmoina. Esimerkiksi talouslehti Forbes nimesi Britney Spearsin maailman vaikutusvaltaisimmaksi julkkikseksi vuonna 2002. 90-luvun puolivälissä Spice Girls julisti ennennäkemättömällä tavalla girlpowerin ilosanomaa. 

Lapsuuteni pursusi rajatonta tyttövoimaa. Tällaisen maailmaan Barbien filosofia myös istui varsin saumattomasti. 

Silti Barbiekaan ei läheskään aina ole onnistunut hyvää tarkoittavissa representaatioyrityksissään täysin. 

Vuonna 1997 Mattel lanseerasi koulukuvaaja-Beckyn. Becky ei ollut varsinaisesti Barbie, mutta Barbien ystävä kylläkin. Beckyllä oli pirteä, punaruskea tukka, ysärimuodin mukainen, väljä ruutupaita, ja löysät mom jeans -tyyppiset farkut. Beckyä ja minua ei yhdistänyt grunge-muodin mukainen pukeutumistyyli, mutta eräs toinen asia kylläkin. 

Nimittäin pyörätuoli. 

Sukulaiseni varmaankin ajattelivat, että minusta olisi hauskaa nähdä suosikkinukessani itseni ja sainkin Beckyn kokoelmiini heti seuraavana syntymäpäivänäni. Oikeastaan olin kuitenkin salaa hieman pettynyt siihen, ettei nukke ollutkaan varsinainen Barbie, vaan joku epämääräinen ja ennennäkemätön Becky. Nukke jäi pian vaaleahiuksisten ja vaaleanpunaisiin puettujen prinsessojen ja elokuvatähtien varjoon. Beckyn pyörätuolia käytin kyllä ahkerasti kuskatakseni ympäriinsä milloin mitäkin Barbie-nukkeani. 

On arveltu, ettei Mattel ollut valmis näkemään Barbieta vammaisena naisena.

Eikä niin ikään Beckyä Barbien Unelmatalon täysivaltaisena jäsenenä. Yhtiö ei nimittäin lukuisista yrityksistä huolimatta onnistunut suunnittelemaan Unelmataloon hissiä, jonne Becky olisi tuoleineen kätevästi mahtanut. Ratkaisuna ongelmaan Mattel lakkautti Beckyn muutama vuosi julkaisunsa jälkeen. 

On siis aivan perusteltua sanoa, että pelkkä girlboss-feminismi ei riitä ratkomaan kaikkia maailman tasa-arvo-ongelmia.

Mutta ei riitä pelkkä girlboss-feminismin kärkäs kritisoiminenkaan.

Väitän, että kaikki me olemme joskus kritisoineet girlboss-feminismiä – ja toisinaan ihan vain osoittaaksemme, että me olemme niitä Hyviä Feministejä. 

Girlboss-feminismiäkin kuitenkin tarvitaan. Jos ei muuten, niin ihan vain siksi, että se voisi myöhemmin jalostua joksikin muuksi. Vaikka sitten juuri arvoasteikolla korkeammalle luokitelluksi intersektionaaliseksi feminismiksi. 

Vai mitäpä luulette? Kummasta todennäköisemmin kasvaa intersektionaalinen feministi: girlboss-feminististä vai tyypistä, joka ei ole saanut ensimmäistäkään kosketusta feminismiin? 

Tuskin minäkään olisin koskaan mennyt esimerkiksi sukupuolentutkimuksen luennolle, ellen olisi saanut joskus kauan sitten jotain ideaa siitä, että sukupuolten välistä epätasa-arvoa ja siihen liittyviä ilmiöitä edes kannattaa tutkia. 

Barbie ei ole sen täydellisempi kuin mikään muukaan tyttöjen voimauttamiseksi suunniteltu tuotemerkki. Siitä huolimatta juuri Barbie antoi feministiselle heräämiselleni merkittävän alkusysäyksen. 

Feministinen herääminen sen alkukantaisimmassa muodossaan tapahtui nimittäin tavalla, joka ei vaatinut suurten merkkiteosten sisäistämistä tai monimutkaisten teorioiden täydellistä ymmärtämistä. 

Eikä edes girlboss-feminismin ymmärtämistä. 

Sen sijaan, jotta feministinen herääminen voi ylipäätään tapahtua, vaaditaan ensinnäkin kaikessa yksinkertaisuudessaan kykyä eläytyä ja asettua jonkun toisen asemaan. Toisekseen tarvitaan toivoa: jokin aavistuksenomainen tunne siitä, että asioita voi muuttaa ja että sellainen ylipäätään kannattaa. 

Ja kolmanneksi: utopioita, jotka sisältävät unelman paremmasta. 

Kiitos Barbie, kun olit sellainen minulle.                                 

Kiitos Barbie-elokuva, kun muistutit siitä. 

Ja vielä: kiitos, kun esittelit feminismin perusasiat taas lukuisille tuleville feministeille. 

Tämäkin juttu on parempi paperilla. 

Valtaosa sisällöistämme on maksutta luettavissa verkossa. Ne kuitenkin tuntuvat ja näyttävät paremmilta printtilehdessä. Tilaajana teet arvokasta työtä tukemalla suomalaista feminististä journalismia. Tervetuloa ostoksille verkkokauppaamme!

Etkö halua sitoutua lehtitilaukseen tai ostaa irtonumeroa? Voit myös kiittää verkkosisällöistämme MobilePay-lahjoituksella numeroon 71312. Pienestäkin summasta on apua!


LUE SEURAAVAKSI:

YK:n yleiskokous päätti eilen vaatia välitöntä humanitaarista tulitaukoa Gazaan. Päätöslauselman on tarkoitus suojella alueella asuvaa noin 2 miljoonaa siviiliä, joista valtaosa on lapsia ja nuoria. Päätöslauselman puolesta äänesti 120 maata. Suomi ei ollut näiden maiden joukossa.

Piditkö lukemastasi?

Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä Tulva kertoo yhteiskunnan ja kulttuurin ilmiöistä ennen kuin muut ovat ehtineet niihin havahtua. Lue printtiä, tue laatujournalismia.