Vakavasti otettava villihevonen sosiaalisen median näyttämöllä

Tammikuun Instagram-lakko sai yhteiskuntatieteilijä ja ulkonäkötutkija Erica Åbergin pohtimaan sosiaalisen median näyttämöä. ”Sisällytän Instagram-teokseeni koko henkilöhahmoni”, hän kirjoittaa.
Sinapinvärinen kuva, jossa teksti Vakavasti otettava villihevonen sosiaalisen median näyttämöllä.

Olen Erica Åberg, yhteiskuntatieteilijä, ulkonäkötutkija ja pienimmällä mahdollisella lapsilukumäärällä suurperheeksi luokiteltavan perheen äiti. Sosiaalinen media on yksi keskeinen aihealue, jota olen tutkinut väitöskirjassani ja sen jälkeenkin. Voi siis sanoa, että työni puolesta vietän paljon aikaa ja kulutan paljon peräpään lihaksia miettien sosiaalisen median erilaisia käyttötapoja, eriarvoisuuden mekanismeja ja yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.

Olen itse myös aktiivinen somettaja. Tuuttaan henkilökohtaiselle Instagram-tililleni päivittäin huomioita elämästä, perheestä, tutkimuksesta, maailmasta ja vaikkapa kirpputoriostoksistani. Hekottelen feministisille meemeille, ihastelen erilaisia tyylejä, inspiroidun tanskalaisista neuleohjeista sekä viestittelen milloin mitäkin tuttujen ja tuntemattomien kanssa.

Tuotan omalle tililleni sisältöä, joka purkaa ulkonäköön liittyviä normeja: olen asiantuntija, joka ei näytä siltä, miltä asiantuntijan perinteisesti ajatellaan näyttävän, ja käyttäydyn eri tavalla kuin minun odotetaan käyttäytyvän. En myöskään piilottele akateemisen maailman epävarmuuksia enkä haasteita yhdistää niitä perhe-elämään.

Joulukuussa 2021 havahduin siihen, että päivittäinen somenkäyttöraporttini ilmoitti minun käyttävän yhteisöpalveluita keskimäärin 4,5 tuntia päivässä. Samaan aikaan olin todella uupunut pitkään jatkuneesta pandemiatilanteesta ja etätöistä lasten karanteenien keskellä. Päätin niin sanotusti hidastaa elämää.

Kuten lukuisat ihmiset aina vuoden alussa, aloitin tammikuussa 2022 kuukauden kestävän Instagram-lakon, jonka aikana olisin huomattavasti vähemmän online. Tavoitteenani oli uusi levollinen, rauhallinen minä. Tällä minällä olisi aikaa olla läsnä lapsille ja iltaisin lukea sosiologian klassikoita ja muita kesken jääneitä kirjoja, joita yöpöytäni pursuaa.

Ilmoitin tauosta virallisesti tililläni, ja samassa mieleeni hiipi kaikkea muuta kuin sitä, mitä tauon avulla lähdin hakemaan. Seesteisyyden ja korostuneen elämänhallinnan sijaan koin ahdistuneisuutta, levottomuutta, vaikeutta keskittyä, jopa lamaannuttavaa yksinäisyyttä. Selasin vieroitusoireisiini LinkedInin ankeaa työelämäpöhinää, Facebookin raskaita buumerikeskusteluita ja kahlasin läpi erilaisia kirppisryhmiä. Iltaisin istuin sohvalla kutomassa ja katsoin sarjoja. Innostuin uudelleen hapanjuurileivonnasta ja tein perheelle ylellisiä aamupalakattauksia. Luin sängyssä monta kirjaa, joihin tein alleviivauksia. Lopuksi sairastimme koko perhe koronan, mistä en sanonut sanaakaan Instagramissa. Kuukauden aikana koin monia tilanteita, joista olisin ennen tehnyt monta stooria Instaan, mutta en silti antanut periksi.

Vaikka useimmiten arkipuheessa ajatellaan, että sosiaalinen media on nuorten ulkonäkökeskeinen leikkikenttä, huomasin tauon aikana Instagramin olevan minulle itselleni hyvin tärkeä sosiaalisten siteiden solmimisen ja hoitamisen paikka. Sen keskeisyyttä ei voi kieltää erityisesti näin pandemia-aikana, kun henkilökohtaiset tapaamiset ovat minimissä.

“Teatteri-analogian mukaisesti olemme jokainen näyttämöllä, erilaisten rooliodotusten ristitulessa.”

 

Rooliodotusten ristitulessa

Sosiaalisuuden ohella Instagram on minulle tärkeä työväline. Käytän sitä tutkimusaiheiden pallotteluun ja muistiinpanojen tekemiseen, kehitän ideoita eteenpäin ja dokumentoin niitä samalla ulospäin. Julkiseksi tallennetuista tarinoista ja muistiin tallentuneista kuvista on kätevä koostaa aihio tutkimusartikkeliin tai konferenssiesitykseen. Saan myös seuraajiltani hyviä kriittisiä huomioita, jos ajatukseni ovat jotenkin ongelmallisia. Jaan siellä paitsi julkaisuprosessiin liittyviä onnistumisia myös takaiskuja.

Huomasin tauon aikana monia kiinnostavia tutkimukseeni liittyviä asioita. Sosiaalinen media perustuu ajatukseen autenttisuudesta, jota luodaan oletetusti henkilökohtaisten asioiden jakamisella ja tunnustuksellisuudella: kameralle kerrotaan vahvuuksien lisäksi myös omista heikkouksista ja vaikeista hetkistä.

Tosielämän ja performanssin taidokkaalla yhdistämisellä seuraajat kokevat olevansa osa henkilön sosiaalisen median näyttämöä, kuten dramaturgisen sosiologian kehittäjä Erving Goffman teoriassaan muotoilee. Hiomalla esittämänsä materiaalin yksityiskohtia yksilö säätelee yleisölle välittyvää informaatiota itsestään. Teatteri-analogian mukaisesti olemme jokainen näyttämöllä, erilaisten rooliodotusten ristitulessa. Näyttämön vastakohtana on tausta, jonka suojissa julkisesta esityksestä voidaan luopua. Taustalla voi rentoutua tai vaikkapa suunnitella uskottavaa esitystä seuraavaan näytökseen.

Sosiaalisessa mediassa voi reaaliaikaisen ja autenttisen itsen esittämisen lisäksi tallentaa kuratoituja ja aiempia itsen esittämisiä. Goffmanilaista teatterimetaforaa onkin kritisoitu, sillä se ei täysin kuvaa sosiaalisen median käytäntöjä. Esimerkkejä kuratoiduista sisällöistä ovat vaikkapa omat lempparini, Instagramin tallennetut tarinat, joihin koostetaan parhaimmisto omista esiintymisistä muita varten. Tästä voidaan käyttää termiä esillepano, jossa itsestä erotettu teos asetetaan toisten nähtäväksi ja arvioitavaksi, ja jolla luodaan haluttua kuvaa itsestä sosiaalisen median toimijana.

Tauon aikana havaitsinkin, että käytän alustan mahdollisuuksia monipuolisesti hyödykseni luodessani julkista esitystä itsestäni. Tuossa luomassani esityksessä en siis ainoastaan keskity ulkonäkööni tai kirpputorilta ostettuihin tavaroihin enkä vain esittele tekemääni tiedettä, vaan sisällytän Instagram-teokseeni koko henkilöhahmoni.

 

Itseobjektivoinnin lemu

Näyttämön lisäksi sosiaalisen median ulkonäkötutkimus nojaa useimmiten muutamaan käsitteeseen, joista kenties käytetyin on sosiaalipsykologien Barbara L. Fredricksonin ja Tomi-Ann Robertsin vuonna 1997 kehittämä objektivoinnin eli esineellistämisen teoria. Yhteiskunta arvostaa naisia pääasiassa ulkoisten ominaisuuksiensa perusteella, jolloin se myös sosiaalistaa naiset ja tytöt ajattelemaan itseään ja arvoaan ainoastaan ulkonäkönsä kautta. Sosiaalinen media taas ohjaa itsensä optimaaliseen visuaaliseen esittämiseen, ja sieltä saatu palaute eli arkisemmin tykkäykset kertovat käyttäjälleen seuraajien kautta määrittyneen oman arvon. Tätä käsitystä on tosin myöhemmin tarkennettu, ja sen on sanottu olevan liian yksinkertaistava ja vähättelevän naisten omaa toimijuutta.

Instagram-tauon myötä on selvää, että myös minun tekemisissäni on vahva itseobjektivoinnin lemu. Kuten Goffmanin dramaturgisessa näkemyksessä, valmistelen näyttämölle itsestäni kuratoidun kiinnostavan kattauksen, joka koostuu työstä, persoonasta, pukeutumisesta, suuresta perheestä ja huumorista – tarjoiluehdotus humoristinen tutkijaäiti Erica Åberg. Ulkonäössä kysymys ei ole pelkästään viehättävyydestä, vaan enemmänkin sopivuudesta, mikä taas palautuu kysymykseen uskottavasta ulkonäkötutkijasta.

Vuonna 2020 Telematics and Informatics -lehdessä julkaisemassamme tutkimuksessa löysimme havainnon, että seuraajien lukumäärä vaikuttaa ulkonäköpaineiden kokemisen todennäköisyyteen Instagramin naiskäyttäjillä. Voin soveltaa havaintoa myös omiin kokemuksiini, vaikka en kuulukaan tutkimuksemme mukaan eniten paineita kokevaan ryhmään, eli alle 25-vuotiaisiin naisiin. Heistä 70 prosenttia kertoi sosiaalisen median aiheuttavan ulkonäköpaineita.

Toki ymmärrän sen, ettei seuraajiani varmasti kiinnosta niinkään se, miltä varsinaisesti näytän, vaan esimerkiksi se, olenko hauska, kiinnostava tai tieteentekijänä relevantti. Samalla, toki virheellisesti, ajattelen, että jos olisin näiden ominaisuuksien LISÄKSI pistoolikyykkyyn pääsevä, crossfittaava maratoonari, olisin varmasti vielä kovempi emäntä seuraajieni mielestä.

Onkin selvää, että tutkimuksessa usein esiin nouseva käsite, sosiaalinen vertailu, kuvaa tätä ristiriitaa. Verrattavaa materiaalia on sosiaalisessa mediassa loputtomasti. Itseään kauniimpien ja menestyneempien ihmisten jatkuvan kuvavirran katsominen aiheuttaa paineita olla yhtä kaunis, hauska tai haluttava, tai ainakin siihen on otettava jollain tavalla kantaa. Kantaa voi ottaa myös vaikkapa korostamalla muita puolia itsessään.

”Onko kyseessä narsistinen performanssi, jossa pääosassa on MINÄ, eikä esimerkiksi tekemäni tiede?”

 

Somen huomiotalous ja pääomat

Sosiaalisessa mediassa muiden huomio saavutetaan luomalla katsomaan houkuttelevaa, viihdyttävää ja samaistuttavaa sisältöä. Sisällön ääreen löydetään katsojia käyttämällä hashtageja, kommentoimalla ja tägäämällä muita ihmisiä. Tämä huomiotalous ohjaa kuratoimaan sisällön sellaiseksi, joka herättää tunteita tai on kulttuurintutkija Sara Ahmedia mukaillen tahmeaa.

Ollessani aktiivinen sosiaalisessa mediassa ikään kuin joukkoistan oman arvoni määrittelyn viidentuhannen tuntemattoman arvioitavaksi. Jossain kohtaa huomasin alkaneeni seurata seuraajalukumääriäni ja huomatessani jonkun seuraajan lähteneen, mietin, mitä olen tehnyt väärin ja olenko jonkun mielestä jotenkin ärsyttävä tyrkky.

Myös stoorien katsojamääriä seuraamalla sai ahdistusta aikaiseksi: ajattelevatko seuraajani, etten tee oikeita töitä ollenkaan, olenko liian epäformaali ollakseni vakuuttava, olenko liian viihteellinen? Ajatellaanko minun saavuttavan someminäni avulla jotain sellaisia pääomia, joihin muilla ei ole pääsyä? Onko kyseessä narsistinen performanssi, jossa pääosassa on MINÄ, eikä esimerkiksi tekemäni tiede?

Kun jatkuvasti punnitsen näitä kaikkia puolia, muutun ilmaiseksi ja vapaaehtoisesti kulutettavaksi sisällöksi, joka luo alustalle liikennettä ja jolta ajattelen odotettavan jotain. Tämä odotus luo myös minulle paineita, vaikka olen luullut toisin. Mielestäni tämä vastavuoroisuus on kiinnostava havainto siinä parasosiaalisessa siteessä, jonka seuraajien kanssa muodostaa. Ajattelin olevani tutkimusaiheeni, koulutukseni ja ikäni kautta kyvykäs määrittelemään sen, mitä, miten ja milloin esitän itsestäni. Kuitenkin itseni esitys perustuu nimenomaan alustalle ominaiseen tapaan olla esillä ja luoda sosiaalisia suhteita.

Vaikka saan pääasiassa positiivista palautetta somessa, ohjaa se panostamaan alustalle ominaisiin tapoihin luoda kuvaa itsestään muille. Huomaan, että mitä hassumpi ulkonäkö tai villimpi oleminen, sitä enemmän minusta tykätään somessa. Nämä itsen esittämisen tavat, kuten huumori, itseironia, kerronnallisuus, ulkoisen olemuksen karnevalisointi ja itsensä likoon laittaminen, myös ajavat tarkastelemaan itseään ulkopuolisin silmin. Ne vieraannuttavat minua jostain mystisestä sisäisestä aidosta minästä.

Esitetyn ja aidon minän välinen ero puolestaan asettaa ristiriitaisia odotuksia itselleni, koska pelkään niin sanotun kuvitellun yleisöni olevan liian heterogeeninen juttujeni vaihtelevuudelle. Yleisössäni kohtaavat toisaalta ihmiset, jotka nauravat jokapäiväisille anusjutuilleni ja Top 5 ihanat jätkät -listoilleni, toisaalta vakavamieliset kollegat, Tutkijaliitto sekä sukulaiset ja lasten päiväkotikaverien vanhemmat. Se mikä itsestäni tuntuu kivalta jakaa, vaihtelee, kun taas yleisöllä voi olla jokin tietty sisältö, mitä he ajattelevat minulta saavansa ja mitä ovat tulleet hakemaan.

”Tosiasiassa taitaa olla, että myös aikuiset hakevat sosiaalista hyväksyntää ja yhteisöllisyyttä, mutta teemme sitä hienovaraisemmin, omalle sosiaaliselle piirillemme tyypillisin keinoin.”

 

Onneksi Instagramia ei ollut sillon kun olin nuori

”Onneksi Instagramia ei ollut sillon kun olin nuori.” Tätä lausetta olen usein toistanut eri yhteyksissä, kun olen asiantuntijan ominaisuudessa kommentoinut sosiaaliseen mediaan liittyviä ulkonäköasioita. Sosiaalinen media luo paineita olla ulkoisesti joku toinen tai ainakin toisenlainen. Samaan hengenvetoon olen todennut sosiaalisen median luovan hyviä kuplia nuorille.

Myös aikuisilla on omanlaisiaan tarpeita olla sosiaalisessa mediassa, vaikka he luulevat olevansa siellä joidenkin ylevämpien vaikuttimien takia. Tosiasiassa taitaa olla, että myös aikuiset hakevat sosiaalista hyväksyntää ja yhteisöllisyyttä, mutta teemme sitä hienovaraisemmin, omalle sosiaaliselle piirillemme tyypillisin keinoin.

Mediatutkimuksen professori Susanna Paasonen on Acatiimi-lehden numerossa 4/2021 kritisoinut somen ja yliopistojen suhdetta. Yliopistot rohkaisevat tutkijoita viestimään somessa, mutta eivät anna kunnollisia ohjeita siihen, miten somepalautteeseen, saati suoraan maalittamiseen, tulisi suhtautua.

Veisin kysymyksen vielä pidemmälle: Haluaisin tietää, miten omaan puolivilliin digitaaliseen henkilöhahmoon tulisi suhtautua. Kuka kertoo tutkijalle sen, millaista sisältöä häneltä oletetaan ja toisaalta miten näihin odotuksiin tulee suhteuttaa oma sosiaalisen median käyttönsä? Missä määrin voi olla ihan vaan oma itsensä?

Instagram-lakkoni loppui helmikuun alussa. Nyt on taas suosittua meemiä mukaillen aika ”never stop the madness ja kohta vedetään taas” eli työsuhde-etuna tunteiden vuoristorataa aamusta iltaan.

LUE SEURAAVAKSI:

Feministinen meemitaiteilija @pikakahvimemegirl ei halua kieltäytyä kimalluksesta ja glitteristä tullakseen vakavasti otetuksi. Sosiaalisen median avulla feministinen teoria kääntyy lähestyttävään muotoon. Hauskaan meemiin voi tiivistyä sekä oma kokemus että tiukka yhteiskuntakritiikki.

Piditkö lukemastasi?

Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä Tulva kertoo yhteiskunnan ja kulttuurin ilmiöistä ennen kuin muut ovat ehtineet niihin havahtua. Lue printtiä, tue laatujournalismia.