Feministeriöt – entä jos Suomea vetäisi feministi

Näin kävisi kaikille ministeriöille, jos Suomen hallitus alkaisi tehdä täysin feminististä politiikkaa.

 

 

 

Valtioneuvoston kanslia

Tilanne olisi uusi. Kuvitellaan, että uusi pääministeri, valtioneuvoston vetäjä, haluaa muuttaa hallituksen politiikan kauttaaltaan feministiseksi.

Pääministeri tarttuisi kahteen asiaan: prosesseihin ja sisältöihin.

Feministinen pääministeri voi määritellä uudelleen, ketkä osallistuvat valmisteluihin ja keitä hyväksytään asiantuntijoiksi. Esimerkiksi työmarkkinajärjestöt ovat keskimäärin miesvaltaisia toimijoita, jotka puolustavat vanhaa teollisuutta. 

Pääministeri haluaa monimuotoisemman kattauksen suomalaisia kertomaan, mihin maata liikutetaan.

Uuden pääministerin ei tarvitse tehdä paljoakaan ollakseen feministisempi kuin edeltäjänsä.

”On menty hyvin sammutetuin lyhdyin. Hallitus ei ole yhtään kiinnostunut sukupuolten tasa-arvon näkökulmasta”, Johanna Kantola sanoo.

Kantola on politiikan tutkija ja sukupuolentutkimuksen professori Tampereen yliopistossa.

Tasa-arvo-ohjelma ulottuisi kaikkiin hankkeisiin. 

”Se antaisi selkärankaa virkamiehille”, Kantola sanoo.

Sukupuolitietoinen päätöksentekijä varmistaisi, että mahdollisen talouskriisin toimet eivät osu naisiin ja miehiin epätasaisesti. Hän vahtisi, että budjetillinen tasa-arvo ulottuisi eri vähemmistöihin.

Pääministeri veisi viestin EU:hun. Hän voisi tehdä Suomesta sosiaalisten oikeuksien pilarin, vahvistajan ja toimeenpanijan, Kantola ehdottaa. Suomea kuunnellaan tasa-arvokysymyksissä, koska maine on hyvä. Heikkojen auttamiseen keskittyminen olisi vastatoimi talouskuripolitiikkaan. Vahvoilla sosiaalisilla oikeuksilla voitaisiin nuijia demokratialle myrkyllistä euroskeptisyyttä ja nationalistista paatosta. 

Kaiken käytännöllisen politiikan ja lukuihin keskittymisen keskeltä valtioneuvostoa voisi vetää vahva näkijä. Vähän kuin Juha Sipilä mutta nurinkurin.

Pääministeri olisi tasa-arvopolitiikassa visionäärinen. Hän järjestäisi osallistavan keskustelun ja asettaisi kunnianhimoisia tavoitteita. Suomi puolittaa fyysisen väkivallan vuosikymmenessä!

 

 

 

Ulkoministeriö 

Naisten ja tyttöjen oikeuksien edistäminen. Jalo päämäärä oli kirjattu jo edellisen hallituksen papereihin.

Aborttia vastustava ulkoministeri ei ollut ainoa feministisen ulkopolitiikan estäjä. Hallitus väitti edistävänsä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmia – kuten 1325-lauselmaa Naiset, rauha ja turvallisuus. Silti se siirsi kehityspolitiikan painopistettä yksityissektorille, eikä ottanut huomioon sukupuolittavia tai eriarvoistavia vaikutuksia.

Feministisestä näkökulmasta kehityspolitiikassa ei riitä pelkän sukupuolen tasa-arvon edistäminen. On purettava taustalla vaikuttavat kolonialistiset rakenteet, jotka pitävät yllä globaaleja eriarvoisuuksia, sanoo Helsingin yliopiston kehityspolitiikan tutkija Marjaana Jauhola.

”Ei ole olemassa yhtä oikeaa maailmanlaajuista tapaa rakentaa oikeudenmukaista elämää ja hyvinvointia kaikille. Sen sijaan on löydettävissä paikallisesti perustettuja pyrkimyksiä tätä päämäärää kohti.”

Feministinen ulkoministeri pyristelisi irti kansainvälisen keskustelun mieskeskeisyydestä. Hän nostaisi päätöksentekoon ja rauhanrakentamiseen mukaan naiset, lapset ja vähemmistöt. Konfliktin jälkeen yhteiskunnan jälleenrakennuksen keskiössä olisivat kaikkien ihmisoikeudet.

 

 

 

Oikeusministeriö

Feministinen oikeusministeri ohjaa yhteiskuntaa suuntaan, jossa ei ole kahta sukupuolta. Naisoikeudella on pyritty muuttamaan epätasa-arvoisena synnytettyä oikeusjärjestelmää. Nyt on siirrytty tasa-arvo-oikeuteen, jossa sukupuoli biologisena ja sosiaalisena kategoriana ei ole yksiselitteinen.

Translaki antaa paremmat vapaudet sukupuolen itsemäärittelyyn, kun korjaushoidot erotetaan sukupuolen juridisesta vahvistamisesta, eikä täysi-ikäisyyttä ja sterilisaatiota vaadita. Myös intersukupuolisten lasten kiirehditty sukupuolileikkaus voidaan kieltää. Lain pitää tunnistaa kolmas sukupuoli. Samalla luodaan sukupuolineutraali henkilöturvatunnus.

Suostumuslaki tulee voimaan.

Oikeusministeri aloittaa tutkimushankkeita, joissa selvitetään sukupuolivaikutuksia. Feministinen oikeusministeri ei pääsääntöisesti aja rangaistusten koventamista vaan kuntoutumiseen tähtäävää vankeinhoitoa. 

 

 

Sisäministeriö 

Maailmassa on enemmän pakolaisia kuin koskaan aiemmin. Globaalit konfliktit ovat yhä pirstaloituneempia, pitkäkestoisempia ja ne vaikuttavat useisiin maihin. Ilmaston lämpenemisen seuraukset pakottavat liikkeelle yhä enemmän ihmisiä.

Feministisessä sisäministeriössä tehtäisiin näihin faktoihin pohjaavaa antirasistista politiikkaa. Maahanmuutto- ja siirtolaispolitiikassa painopiste muuttuisi: ytimessä olisivat globaali tasa-arvo ja ihmisoikeudet – ei nationalismi ja siitä johtuva valtion rajojen suojelu. 

Suomi on jumittunut vaatimattomaan 750 pakolaisen kiintiöön. Feministinen sisäministeriö korottaa kiintiöpakolaisten määrää tuntuvasti ja palauttaa humanitääriseen suojeluun perustuvan oleskeluluvan. 

Turvapaikkapolitiikassa erityistä huomiota on syytä kiinnittää ihmiskaupan uhreihin. Haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä suojellaan.

 

 

 

Puolustusministeriö 

Perinteisesti valtioille on tärkeintä tarkkailla rajojaan, että ne pysyvät turvattuina. Feministinen puolustusministeri kääntäisi katseen omiin tukikohtiinsa. Luoko suomalainen militarismi pelkoa omissa kansalaisissa, hän uskaltaa kysyä.

”Valtion turvallisuuden takaamiseen sisältyy olennaisia väkivaltaa ylläpitäviä rakenteita ja käytänteitä”, kehityspolitiikan tutkija Marjaana Jauhola sanoo.

Feministisen puolustusministerin pitää pystyä kyseenalaistamaan valtion nykyinen suhde kansalaisiinsa. Mieskansalaiset ovat velvoitettuja puolustamaan henkensä uhalla Suomea. Asevelvollisuuden uudistuksessa ei riitä naisten pakollisen kansalaisvelvollisuuden luominen. Koko järjestelmä pitää vapauttaa kaksinapaisesta sukupuoliajattelusta.

Asevelvollisuuden täysräjäytys on kallista, feministinen puolustusministeri tietää, mutta on valmis puolustamaan kaikkien kansalaisten oikeuksia. Säästetään, kun hankitaan muutama hävittäjä vähemmän.

 

 

 

Sosiaali- ja terveysministeriö  

Katsokaa! Meillä on uusi ihminen. Nyt pitäisi yhdessä päättää, kuka ehtii hänet hoitaa.

Feministinen sote-ministeriö alkaa ajaa perhevapaa-uudistusta 9+9-vanhempainvapaamallin mukaisesti. Molemmilla vanhemmilla on yhtä pitkä oikeus vanhempainvapaaseen, mutta kumpikin voi luovuttaa enintään kolme kuukautta vapaastaan toiselle.

Feminismin tuominen sosiaali- ja terveyspolitiikkaan tarkoittaa yhteiskunnan ihmisihanteen haastamista, sanoo Tampereen yliopiston tutkija Tiina Vaittinen.

”Aikamme malliyksilö on tehokas toimija, joka herää aamulla joogaamaan, suorittaa pitkän työpäivän, treenaa illalla maratonia varten ja hoitaa samalla kolme lasta, mielellään nojaamatta julkisrahoitteisiin turvaverkostoihin.”

Kuluvalla hallituskaudella politiikkaa on tehty teho-yksilöä varten. Feministisestä näkökulmasta liberaali ihmiskäsitys on ongelmallinen illuusio, sillä se jättää monet ulkopuolelle. 

”Feminististä sote-politiikkaa sen sijaan tehdään kaikista heikoimman ehdoilla. Sen vanhuksen, joka ei muista, kuka ja missä hän on.”

Vaittinen on osa Vaiva-tutkijakollektiivia, joka teki sote-lakiehdotuksista analyysin ja huomasi, että uudistus tehtiin työssäkäyvän, terveen, palvelumarkkinoilla tuotteita rationaalisesti valitsevan subjektin ehdoilla. Lakiehdotuksissa ei kuulunut heikoimman vanhuksen ääni.

”Vanhukset esitettiin menoeränä. Toimijoina esiin nousivat vain vanhukset, jotka elävät kolmatta ikää, aktiivista elämää”, Vaittinen sanoo.

Feministinen sosiaali- ja terveysministeriö investoisi hoivaan ja huomioisi hoitopalvelujen kehittämisessä ikääntyvien yksilöllisiä tarpeita. Naisvaltainen hoivatyö ansaitsee yleisen arvonkohotuksen.

Esimerkiksi palkatonta työtä ja hoivaa”, Elomäki sanoo.

 

 

 

Opetus- ja kulttuuriministeriö 

Suomi maksaa taiteen viulut, mutta Suomen ei pidä odottaa takaisin terapiataidetta tai kansallista kohotustaidetta. Feministinen kulttuuriministeri jatkaa nykylinjalla, jossa ”suomalaista taidetta” ei tarvitse olla tekemässä Suomessa syntynyt maan kansalainen.

Koska feministinen hallitus lisää kulttuurin määrärahoja, niitä riittää jaettavaksi koko kansan itseilmaisun tukemiseen. Kaikki saavat laulaa, alla sjunger med!

Samalla kulttuurintekijöiden sosiaaliturvaa parannetaan ja liikkuvuutta useiden työkeikkojen välillä helpotetaan.

Urheiluministeri edistää sukupuolineutraaleja lajeja ja parantaa transurheilijoiden mahdollisuuksia osallistua haluamiinsa sarjoihin.

Feministinen opetusministeri keskittyy koko valtakunnan isoon huoleen: sukupuolen vaikutukseen kasvatuksessa ja koulutuksessa. Tyttöjen ja poikien välillä on suuret oppimiserot. Kasvatuksessa ei olla tarpeeksi sukupuolitietoisia, kun lapsia ohjataan stereotyyppisiin rooleihin. Opettajankoulutukseen voidaan lisätä sukupuolta käsitteleviä kursseja.

 

 

Työ- ja elinkeinoministeriö 

Yksi suurimmista sukupuolten tasa-arvo-ongelmista liittyy työmarkkinoihin. Feministisen työ- ja elinkeinoministerin tehtävien keskiössä on sukupuolten palkkatasa-arvon edistäminen. 

Ministeriö tiedostaa myös työn luonteen muutoksen. Itsensä työllistäjien joukko lisääntyy, ja heidän oikeutensa työmarkkinoilla on turvattava. Sosiaali- ja työttömyysturvaa kehitetään ottamaan huomioon myös esimerkiksi freelancerit, yksinyrittäjät ja muut uudenmuotoista työtä tekevät. 

Feministisessä työ- ja elinkeinoministeriössä huolehditaan myös siitä, että työn oikeudet eivät ole vain Suomen kansalaisten vaan kaikkien yhtäläisesti.

 

 

 

Maa- ja metsätalousministeriö 

Empatia on uusi maataloustyökalu. Eläimet ja luonto eivät ole vain välinearvoja, kuten nykyään. Lappi ei ole luonnonvarojen lähde, eikä eläimistä puristeta kaikkia euroja irti, jos maaseutuministeriö muuttuu feministiseksi.

Eläinetiikkaan erikoistunut filosofi Elisa Aaltola on kirjoittanut, että hyötykeskeisyyden tilalle pitäisi nostaa kunnioitus toisia olentoja kohtaan. Eläintuottajat tuntevat tutkitusti vähemmän empatiaa eläimiä kohtaan kuin ihmiset keskimäärin. Hyötykäytössä myönteiset tunteet ovat tiellä. 

Maa- ja metsätalousministeri aloittaisi tehokkaan empatiavalistuskampanjan.

Turkistarhauksen lopettaminen toimisi kärkihank-keena uuteen eläinsuojelulakiin, jossa -tuotantoeläimen hyvä elämä nousisi korkeimmaksi tavoitteeksi. Lihaverol-la ei tarvitsisi pelotella pihviään halaavaa kansanosaa. Riittäisi, että lihateollisuuden tuet karsittaisiin.

Valtio ratifioisi Norjan ja Tanskan mallin mukaisesti alkuperäiskansojen ILO 169 -sopimuksen, joka antaa saamelaisille oikeuksia käyttää maataan.

Lajikadon pysäytys otetaan tosissaan ja vanhoja metsiä suojellaan, ettei hömötiainen katoa.

 

 

 

Valtiovarainministeriö 

Talouspolitiikan tavoitteet määritellään uudelleen, kun kirstunvartijaministeri alkaa tehdä feministisiä päätöksiä.

”Velkaantumisen taittamisen ja talouskasvun rinnalla tai sijaan keskiöön tulisi ihmisten ja ympäristön hyvinvoinnin lisääminen sekä sosioekologinen kestävyys”, sanoo Tampereen yliopiston tutkija Anna Elomäki. 

Kestävyysvajeen sijaan kurotaan umpeen hoivavajetta talouspolitiikan keinoin, kilpailukyvyn sijaan korostetaan hoivaa ja välittämistä.

Ajatus siitä, miten valtion varat kerätään, muuttuu. Nykyisten menoleikkausten sijaan suositaan verotuksen kiristämistä. 

Feministinen valtiovarainministeri ei pelottele sillä, että yritykset karkaavat ulkomaille, jos verotusta nostetaan. 

”Feministisestä näkökulmasta verotuksen yksi funktio on turvata julkiset hyvinvointipalvelut ja hoivan rahoitus. Ei tulisi pelätä pääomatuloveroon ja yhteisöveroon koskemista tai verosuunnitteluun puuttumista”, Elomäki sanoo.

Feministien valtakaudella tasa-arvon edistäminen saa maksaa. Menopuolella priorisoidaan yritystukien sijaan hoiva- ja koulutusinvestointeja.

Feministihallitus panostaisi sukupuolitietoiseen budjetointiin. 

”Päätöksiä tehtäessä otettaisiin huomioon se, lisääkö jokin yksittäinen päätös palkatonta työtä ja hoivaa.”

 

 

 

Liikenne- ja viestintäministeriö

Auto toi nopean liikkumisen vapauden, joka pilasi hitaan kävelyn vapauden.

Feministinen liikenneministeri haluaa, että mahdollisimman moni ihminen on vapaa liikkumaan. Valtio tarjoaa kyydit, yhdessä. Suomi on niin kaupungistunut, että julkinen liikenne tavoittaa ison osan kansalaisista. Tehdään taajamat kävelyn ja julkisten ehdoilla, esteettömästi.

Yksityisajaminen on myös yksityisomistamista, eikä liikkumisen pidä perustua sille. Yhteisliikuntamuotojen sateenkaari ulottuu useammalle ovelle.

Ylijäävät rahat annetaan eteläisille ystäville rautatiehanke Rail Balticaan.

 

 

 

Ympäristöministeriö

Feministinen ympäristöministeri ei tuijota pelkkiä Suomen mantuja. Ilmastonmuutos ei saa osua heikoimpiin, missään päin maailmaa. Veden ja muiden luonnon antimien pitää olla kaikkien saatavilla. 

Suomi ei ala haaveilla liikaa ilmastonmuutoksella rahastamisesta, mutta voi lisätä työtä kehittämällä puhdasta teknologiaa.

Vapautta on jokaisen itselleen tuottama energia, vaikkapa pienen ihmisen tuulivoimalat.

 

Uusi Tulva haastaa päättäjät

Oriveden kolmas sukupuoli, feministeriöt ja kirkon omat ongelmat.

 

Tulvan politiikkanumero 2/19 haastaa eri päättäjät.

Käydään todistamassa vääräksi väite, että Orivedellä on vain kaksi sukupuolta. Kehitetään kaikki ministeriöt feministisiksi puolustuksesta maatalouteen. Annetaan pappien kertoa, miten luterilainen kirkko rypee tasa-arvo-ongelmissa.

Lisäksi!

Vammaisaktivisti Kaisa Ojala!

Pariisin äitiyskirjailija Pihla Hintikka!

Kritiikki-ekstra: Canthia, Koskelaa ja kirjailija Arla Kanerva arvioimassa oman miestaidekirjansa.

 

Osta irtonumero tai tilaa lehti Tulvan kaupasta.

Ehdottelusta sakkoja ja isit kuulutukseen – Latinalainen Amerikka muuttuu sana kerrallaan

Listasimme viisi ajankohtaista ongelmaa ja ratkaisua.

 

1. MACHISMI

Nuori nainen käveli Calle Urzúalla Santiagossa. Kadunvarressa maleksinut mies huudahti tälle:

”Mijita te lo metería hasta el fondo!”
Nainen teki rikosilmoituksen, ja mies joutui oikeuden eteen. Lausahdus toi Chilen ensimmäinen sakon katuhäirinnästä lokakuussa 2018. Huuto Beibi, lähdetkö panemaan? maksoi miehelle noin 250 euroa.

Sakkorangaistukset viestivät asenteiden muutoksesta: naisilla on oikeus kulkea kaduilla ilman seksuaalista häirintää.

Häirintä on olennainen osa machismia eli latinalais-amerikkalaista sovinismia. Se liittyy myös yhteiskuntajärjestykseen, jossa mies on perheen elättäjä ja suojelija. Niinpä isät vahtivat tyttäriään, veljet sisariaan ja aviomiehet vaimojaan. Tämä on turvattomassa yhteiskunnassa monesti tarpeellista. Kääntöpuolena naisten itsemääräämisoikeutta rajoitetaan ja he kokevat väkivaltaa.

Latinalaisen Amerikan talouskomission mukaan vuonna 2017 murhattiin 2 795 naista sukupuolensa perusteella. Meksikoon julistettiin viime vuonna kansallinen hätätila kohonneiden väkivaltatilastojen vuoksi. Useisiin maihin on perustettu naisten asioiden ministeriö, joka ajaa naisten oikeuksien toteutumista.

Lainsäädäntö muuttuu niin hitaasti, että kansalaiset ovat tarttuneet toimeen. Perun pääkaupungissa Limassa voi ilmiantaa näkemänsä laittomuudet poliisille WhatsApp-viestillä. Meksikolaiset ovat koodanneet vain naisille tarkoitetun Laudrive-taksisovelluksen, jonka kaikki kuljettajat ovat naisia. Meksikon pääkaupungissa Méxicossa on kokonaan miehiltä kiellettyjä junanvaunuja.

Machismin vastainen vapautusliike ei etene tasa-arvoisesti. ”Patriarkaatin kaataminen ei onnistu ilman dekolonisaatiota”, tunnettu bolivialainen anarkofeministi Maria Galindo sanoo.

Hänen mukaansa on välttämätöntä tunnustaa kolonialismin jättämä taakka, esimerkiksi vaaleasta ihonväristä ja yhteiskuntaluokasta johtuvat etuoikeudet.

Keskiluokkaisilla kaupunkialueilla naiset ja lgbti-parit voivat keskimäärin kulkea rauhassa sen näköisinä kuin haluavat. Maaseudulla pelkästään naisten lyhyt polkkatukka tulkitaan helposti lesboudeksi, mikä hämmentää länsimaisia naisturisteja. Pääkaupungissa on helpompi tulla ulos kaapista kuin maanviljelysyhteisössä. Myös alkuperäiskansojen edustajille kaapinovi pysyy usein tiukasti kiinni.

Maanosankulttuurinenmoninaisuusvoimerkitä myös joustavuutta. Keskellä Amazonin sademetsää sijaitseva Iquitos on Perun gaypääkaupunki. Homobaarit täplittävät katukuvaa ja lgbti-pareja näkee kadulla yleisesti. Viidakossa ei juuri piitata kaukaisen, konservatiivisen pääkaupungin laeista tai tavoista. Eristäytyneisyys on toisinaan eduksi.

 

 

2. KIELI

Pronomini on sanaluokista poliittisin,erityisesti espanjan kieliopissa. Jos samassa huoneessa on 100 henkilöä, joista 99 on naisia ja 1 on mies, täytyy me-pronomini taivuttaa maskuliinimuodossa. Sääntö pätee, vaikka yhden miehen seurassa olisi miljoona naista.

Sosiaalisen konstruktionismin mukaan kieli ei hei jastele todellisuutta, vaan luo sitä. Sanavalinnat määrittävät, millaisesta maailmasta puhutaan. Seksistisen kielenkäytön vastaiskuksi on keksitty uusia pronomineja, jotka eivät erottele ihmistä sukupuolen perusteella. Siinä missä feminiini sana päättyy a-kirjaimeen ja maskuliininen sana o-kirjaimeen, inklusiivisetuudispronominit päättyvät i- tai e-kirjaimeen.

Moni tervetuliaiskutsu kuuluu nykyisin: Bienvenidxs a todos, todas y todes, tervetuloa kaikki.

Ylin espanjan kielen auktoriteetti on jyrähtänyt asiasta. Espanjan kuninkaallinen kieliakatemia on virallisessa kannanotossaan linjannut, että uudenlaiset kirjoitusasut eivät ole hyväksyttäviä. Heistä kielioppia ei pidä sekoittaa politiikkaan.

Latinalaisen Amerikan arvoliberaalit poliitikot ovat ottaneet uudissanat puherepertuaariinsa ja monet käyttävät uudiskieltä arkipäivän kirjoituksissaan. Muun muassa chileläinen yliopisto Diego Portales on alkanut hyväksyä inklusiivisella kielellä kirjoitettuja lopputöitä sen jälkeen, kun feministit valtasivat yliopiston ja pitivät sen suljettuna viikkojen ajan.

Toisaalta espanjan kielioppi ei ole kovin rakas työkalu suurelle osalle Latinalaisen Amerikan väestöstä. Alkuperäiskansat puhuvat eri kielikuntaan kuuluvia kieliä, ja niissä vallitsevat erilaiset säännöt.

Alkuperäiskieli ketsualla on yli kahdeksan miljoo- naa puhujaa Andien vuoristoalueella. Ketsuan kieliopin mukaan puhujan täytyy pronomineja käyttäessään ottaa huomioon läsnäolijoiden fyysinen etäisyys.

Inklusiivinen me-pronomini ñuqanchik tarkoittaa meitä, jotka seisoskelemme tässä oven vieressä, mutta myös noita, jotka istuvat tuolla kauempana olevassa pöydässä. Ekslusiivinen me-pronomini ñuqayku sen sijaan puhuttelee vain meitä lähietäisyydellä olijoita.

Sanoilla ei ole mitään tekemistä sukupuolen kanssa.

 

 

3. KOULUTUS

Latinalainen Amerikka uskoo koulutukseen. Yleisesti uskotaan, että isot ongelmat helpottavat, mikäli koulu- tuksen tasoa onnistutaan parantamaan.

Naisasiajärjestöt ajavat sukupuolisensitiivistä näkökulmaa opetussuunnitelmaan. Kriitikot sanovat, että kouluissa ei saa puhua seksuaalisesta suuntautumisesta tai ehkäisystä, vaan se tulee jättää perheiden asiaksi.

Perussa opetus- ja kulttuuriministeriö ehti jo hyväksyä sukupuolinäkökulman opetussuunnitelmaan ja julkisiin kouluihin ehdittiin jakaa uutta oppimateriaalia. Oppikirjat kuitenkin vedettiin pois, koska konservatiivi- nen kansalaisliike vastusti niitä voimakkaasti.

Julkisella politiikalla ei ole jatkuvuutta: jos edellinen arvoliberaali hallitus onnistui aloittamaan ehkäisyneuvontakampanjan julkisissa terveyskeskuksissa, seuraa- vaksi valtaan astuva konservatiivihallitus voi jäädyttää rahoituksen.

Nyt feministiset kansalaisjärjestöt paikkaavat koululaitoksen puutteita ja tarjoavat tietoa sosiaalisessa mediassa. Kaikilla ei ole varaa internet-liittymään, mutta Facebookia saa käyttää prepaid-liittymässäkin ilmaiseksi.

”Osaatko käyttää kondomia? Katso ohjevideo!”

 

4. ABORTTI

Latinalaisen Amerikan naiset solmivat kaulaansa vihreän huivin merkiksi siitä, että he kannattavat aborttilainsäädännön muuttamista.

”Vaadimme turvallista ja ilmaista aborttia nyt.”

Abortti on useimmissa maissa laiton tai sallittu vain naisen henkeä ja terveyttä uhkaavissa tapauksissa. Liberaalein aborttilainsäädäntö on Kuubassa, Uruguayssa, Yhdysvaltoihin kuuluvassa Puerto Ricossa ja Ranskalle edelleen kuuluvilla alueilla, jotka ovat osa Euroopan unionia. Tiukin lainsäädäntö on El Salvadorissa, jossa keskenmenon saaneita naisia tuomitaan vankeuteen.

Laittomuus ei ole toiminut. Guttmacher-instituutin selvityksen mukaan Latinalaisessa Amerikassa tehdään eniten raskaudenkeskeytyksiä maailmassa, yli 6,5 miljoonaa laitonta aborttia vuodessa. Puoskarit toteuttavat abortteja halvalla, mutta raskauden voi keskeyttää myös yksityisillä lääkäriasemilla ilman kuittia, jos tietää, mistä kysyä. Tähän on varaa harvoilla.

Katolisessa maanosassa aborttikysymys on vaikea.Paavin kotimaassa Argentiinassa parlamentin alahuone ehti jo hyväksyä höllennyksiä tiukkaan aborttilainsää- däntöön. Lakialoite kuitenkin kaatui senaatissa täpärän äänestyksen jälkeen elokuussa 2018.

 

 

5. HYLKÄÄVÄT ISÄT

”Estanislao Poma Lozan palkka on 18 000 bolivianoa kuussa, mutta hän maksaa vain 600 bolivianoa elatusmaksuja. Vaadimme elatusmaksun nostamista lain mukaiselle tasolle.”

Boliviassa anarkofeministinen ryhmittymä Mujeres Creando ylläpitää vastuuttomien isien listaa. Aktivistit tekevät kuulutuksia ryhmän radiokanavalla, jotta miehet maksaisivat asianmukaisesti lastensa elatusmaksut.

Koska perhe on latinalaisamerikkalaisen yhteiskunnan keskeisimpiä instituutioita, perheettömyys tuo isoja esteitä elämään. Lapsensa hylkäävät isät pakoilevat perheaseman tuomaa vastuuta. Suunnittelemattomia raskauksia on paljon, sillä ehkäisytietoa ei ole, seksuaalikasvatus on olematonta ja kondomit kalliita.

Yksinhuoltajuus lankeaa useimmiten äidille – kuten Suomessakin. Suomessa poissaolevan vanhemman virkaa toimittaa hyvinvointivaltio, Latinalaisessa Amerikassa avuksi tulevat sukulaiset. Suku auttaa lapsen elatuksessa ja karhuaa isältä elatusmaksuja parhaansa mukaan. Varakkaammat perheet voivat palkata lastenhoitajan, sillä työvoima on halpaa.

Yksinhuoltajan suurin murheenkryyni on lapsen koulutus. Julkisten koulujen taso on puutteellinen, joten kaikki kynnelle kykenevät laittavat lapsensa yksityiseen kouluun ja koettavat selviytyä kalliista lukukausimaksuista.

Jos latinalaisamerikkalainen nuori on niin onnekas, että pääsee yliopistoon, yhtäkään vuotta ei saa hukata itsensä etsimiseen tai pääaineen vaihtamiseen. Lukukausimaksut raksuttavat, joten uravalinnan on paras osua kerralla oikein.

Pastapakko – Italia syöttää nationalismia

Italiassa on käynnistetty pastapolitiikka, joka rajoittaa monikulttuuristen ruokien kokkaamista yleisradion ohjelmissa. Tulva söi hyllytetyn kokin kanssa nuudeleita Milanossa.

 

 

Vittorio Castellani kuunteli puhelua hämmentyneenä.

”Pahoittelen, mutta olemme päättäneet laittaa ohjelmasi katkolle. Ehkäpä se jatkuu taas ensi vuonna”, käsikirjoittaja sanoi hänelle puhelimessa.

Käsikirjoittajan soitto tuli lokakuun lopulla, kolmea päivää ennen kuin ruokatoimittaja Castellanin oli määrä kuvata neljäs jakso Italian yleisradioyhtiö Rain La Prova del Cuoco -ruokaohjelmaan.

Hän oli alkusyksystä valmistanut intialaisia, etiopialaisia sekä meksikolaisia ruokalajeja ja esitellyt maiden gastronomisia erityispiirteitä. Kattilassa oli kypsynyt mausteinen lihapata zighinì ja uunissa lämmennyt naposteltava frijoles refritos con totopos y queso fundido.

Kun Castellani kysyi syytä päätökseen, käsikirjoitta- ja vaivaantui. Tämä mutisi jotain ohjelman sisäisistä ongelmista ja linjamuutoksista.

”Aiomme tehdä tilaa italialaiselle keittiölle eri maakunnista. Emme enää halua esitellä monikulttuurisuutta ruokapöydässä”, käsikirjoittaja vastasi lopulta.

Puhelun jälkeen Castellani kirjoitti Facebookissa tuhansille seuraajilleen tapahtuneesta.

”Olen huolestunut tukahduttavasta ilmapiiristä ja kulttuurisesta köyhyydestä, joka kaikessa hiljaisuudessa vahvistaa sellaisia tunteita ja päätöksiä, joita pidän todella vaarallisina Italialle. Muille kulttuureille pyhitetty tila vähenee. Näyttää siltä, että jopa keittiössä pätee nykyään Vain italialaiset! -periaate, joka on jatkoa sloganille Italialaiset ensin!”

 

Castellani viittasi sloganiin, joka on perua Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin vuoden 2016 vaalikampanjasta: America First, Amerikka ensin. Italiaan sen sovitti maan oikeistolaisen, kansallismielisen La Lega -puolueen johtaja Matteo Salvini kampanjoidessaan ennen maaliskuun 2018 parlamenttivaaleja.

Lega ei voittanut vaaleja, mutta pääsi hallitukseen populistikoalitioon. Salvini sai varapääministerin ja sisäministerin salkut.

Sen jälkeen maan politiikassa on sovellettu perinteisen italialaisuuden suosimista. Kaikki kansallisuuskategoriaan kuulumattomat ovat muuttuneet kakkosluokan ihmisiksi.

Esimerkiksi: Välimerellä siirtolaisia ja turvapaikanhakijoita pelastavien avustusjärjestöjen laivojen pääsy italialaissatamiin on estetty. Oleskeluluvan saamista on vaikeutettu, turvapaikanhakijoiden oikeuksia kavennettu ja pakolaisten kotouttamispalveluita supistettu.

Yhteiskunnan ulkopuolelle jääneiden siirtolaisten valtaamia taloja ja telttaleirejä on jyrätty maan tasalle.

Pienituloisille italialaisille aletaan pian myöntää Suomen toimeentulotukea muistuttavaa kansalaispalkkaa. Rahaa saa vain, jos on asunut Italiassa vakituisesti kymmenen vuotta.

Yleisradioyhtiö Raille on valittu uusi johtaja, Marcello Foa, ministeri Salvinin ystävä ja tämän nimittämä ehdokas. Foan menneisyydestä on sittemmin pulpahdellut tietoja. Hän ihannoi Trumpin entistä kampanjapäällikköä Steve Bannonia, ja on levittänyt valheellisia uutisia muun muassa Trumpin vastaehdokkaan Hillary Clintonin osallistumisesta satanistijuhliin. Valinta on nostattanut huolta median moniarvoisuudesta ja sanan- vapaudesta Italiassa.

Toimittaja Vittorio Castellani sai puhelun pian Foan nimityksen jälkeen. Monikulttuurisia reseptejä ei enää haluttu. Ohjelmaa juontaa ministeri Salvinin naisystävä.

 

 

Ruoka on politiikan tekemisen väline ja identiteettien rakennuspalikka, kertoo Lontoon Kingston-yliopiston luennoitsija Ronald Ranta. Hän on tutkinut ruoan, nationalismin ja kansallisen identiteetin yhteyttä.

”Moni ei osaa ajatella ruokaa poliittisena teemana, mutta se on sitä. Se, mitä me syömme on sidoksissa siihen, keitä me olemme. Ne määrittelevät toinen toistaan”, hän sanoo.

Kansallisuuden lisäksi syömämme ruoka kietoutuu etniseen taustaamme, uskontoomme, sukupuoleemme ja yhteiskuntaluokkaamme. Mielikuvia riittää.

Italialaiset syövät pastaa.
Rikkaat juovat samppanjaa.
Miehet syövät naisia enemmän lihaa.

Ruoka luo tunnetta siitä, keitä olemme ja mihin kuulumme. Jo lapsuusmuistoihin liittyy ruoka: tietyt reseptit, tietyt ainekset. Koulussa muiden maiden kulttuureista kerrotaan oppilaille ruokaan liittyvien tapojen kautta.

Tutkimusten mukaan ihmiset, joiden ruokavalio on monipuolinen ja vaihteleva, ovat avoimempia ja kannattavat globaalia, monikulttuurista yhteiskuntaa.

”Brexit-äänestyksessä he äänestivät EU-eroa vastaan. Vastaavasti ne ihmiset, joiden ruokavaliot olivat kansallisiin perinteisiin nojaavia, ajattelivat päinvastoin ja äänestivät Brexitin puolesta.”

Ruoka liittyy myös valtioiden sisä- ja ulkopolitiikkaan. Jotkut valtiot ovat määritelleet tietyt ruokalajit ”omikseen”. Syyt ovat kulttuurisia tai kaupallisia. Ranskan laki puolustaa ikonista ankan- ja hanhenmaksasta tehtyä foie gras’ta kansallisperintönä, vaikka EU tahtoisi rajoittaa sen tuotantoa eläinten poljettuihin oikeuksiin vedoten. Kreikalla on yksinoikeus fetajuuston valmistukseen, ja Italialla taas sen oikean parmesaanin, Parmigiano Reggianon.

”Hallitukset ja kansalliset liikkeet käyttävät ruokaa hyväkseen, kun pyrkivät muuttamaan ihmisten ajatuksia, identiteettiä tai kulttuuria”, Ranta kertoo.

Äärimmillään ilmiö on niin sanottua gastronationalismia. Se tarkoittaa kansallisten elintarvikkeiden ja maalle tyypillisen ruokakulttuurin suosimista – ja pyrkimystä sulkea ulkomaalaiset vastaavat pois.

”Ajatus siitä, että on tietyt kansallisruoat, joita suo- jellaan ja muut, joita hyljeksitään, lisää tulta muukalaisvihaan ja pelkoon. Siihen sisältyy väite, että meidän ruokamme on aina ollut tietynlaista, ja nyt tänne tulee ihmisiä muualta sitä määrittelemään, mikä on valheellista”, Ranta sanoo.

 

Vittorio Castellani lappaa puikoilla suuhunsa käsintehtyjä nuudeleita Milanon Chinatownissa.

”Vihdoin kaupungista saa oikeasti kiinalaista ruokaa, eikä vaan sitä kantonilaista riisiä, jota myydään joka puolella maailmaa.”

Myös työnimellään Chef Kumalé tunnettu Castellani on maailman ruokakulttuureihin erikoistunut journalisti, joka reissaa puolet vuodesta ulkomailla syömässä ja juomassa. Oppimansa hän kirjoittaa kirjoihin ja lehtiin, opettaa yliopistossa sekä esittelee televisiossa.

Castellani työskenteli ennen musiikin ja kulttuurisen liikkuvuuden parissa. Hän oli 1990-luvulla ensimmäisiä toimittajia, joka alkoi kertoa Italian lehdistössä ja radiossa muiden maiden ruokakulttuureista.

”Silloin aihe ei kiinnostanut vielä ketään. Ymmärsin, että ruoan kautta voisin kertoa tarinoita muista kulttuureista ja syventää ihmisten ymmärrystä niistä.”

Ruokakulttuuriin liittyvä kansallismielinen ilmapiiri ihmetyttää Castellania. Aiemmin puhuttiin kulttuurien välisestä vuorovaikutuksesta ja niiden toisiaan rikastuttavasta vaikutuksesta, haluttiin oppia muilta. Sitten tuli talouskriisi, maa kurjistui. Muukalaisviha alkoi saada sijaa.

”Tällä hetkellä maassa tehdään politiikkaa, joka tukee sitä”, Castellani sanoo.

 

Italian gastronationalisminaalto ei ole ensimmäinen. Kun fasistidiktaattori Benito Mussolini hallitsi maata, ruoka oli yksi politiikan välineistä.

”Italialaisten piti syödä perinteistä italialaista ruokaa ulkomaisen sijaan. Haluttiin supistaa tuontia, sillä sen koettiin uhkaavan omavaraisuutta ja oman maan tuotteita”, Ranta kertoo.

Nykyään gastronationalismia edistetään viestinnällä. Ministeri Salvini on ahkera sosiaalisen median käyttäjä ja julkaisee usein kuvia itsestään ruoan äärellä. Eikä minkä tahansa ruoan, vaan perinteisen italialaisen: pizzan, pastan, tiramisun tai punaviinin.

Roomassa joulukuussa järjestetyssä puolueen kanna- tustilaisuudessa Salvini pyysi kanssaan lavalle italialaisia keittiömestareita – miehiä kokkiasuissaan. Kiitos italialaisen kulttuurin eteen tekemästänne työstä, hän sanoi kokeille kymmenien tuhansien kannattajiensa edessä.

 

 

Esimerkkejä ilmiöstä löytyy muualtakin maailmasta. ”Osa EU:n ja Yhdysvaltojen Venäjälle Krimin kriisin jälkeen asettamista talouspakotteista liittyi ruokaan. Venäjä vastasi länsimaisten ruokien boikotilla ja korostamalla venäläisen ruoan tärkeyttä”, Ranta sanoo. Israelin ja Palestiinan konfliktissa ruoka on toiminut vedenjakajana pitkään. Monet annokset, joita Israelin valtio on markkinoinut ominaan, ovat itse asiassa peräisin esimerkiksi palestiinalaisilta tai muilta kansoilta Lähi-idästä.

”Israel siis käyttää tuotteita matkailumarkkinoinnissa samaan aikaan, kun se miehittää osaa palestiinalaisalueista”, Ranta sanoo. Ruoka nousee esiin usein myös maahanmuuttoon ja kotoutumiseen liittyvissä keskusteluissa. Euroopassa puhutaan esimerkiksi islamin roolista mantereella halal-lihan kautta.

”Yksi keskustelunaiheista on se, syövätkö maahanmuuttajat omaa ruokaansa vai meidän ruokaamme”, Ranta sanoo.

Suomessakin on herännyt kiivaita keskusteluja turvapaikanhakijoiden kieltäydyttyä vastaanottokeskuksissa protestinomaisesti heille tarjotusta ruoasta.

Ruokaan ei kuitenkaan suhtauduta italialaisella vakavuudella.

Helsingin Sanomat kysyi lukijoiltaan kesällä 2017, mitkä ovat heidän mielestään vähimmäisvaatimukset, joihin maahanmuuttajien pitäisi sopeutua. Yksi kyselyn valmiiksi kirjoitetuista väittämistä oli: ”jokaisen olisi syytä osata valmistaa karjalanpaisti”.

Lähes 80 prosenttia vastaajista oli väitteestä eri mieltä.

 

Kiinalaisravintolassa on niin kova meteli, ettei puhetta meinaa kuulla. Lihaliemi tuoksuu pienessä salissa, jossa bisnesmiehet ja nuoret ystävykset ruokailevat vieri vieressä.

Castellani syö viimeiset puikolliset lounasnuudeleistaan. Tekisi mieli nauttia afrikkalaisista pavuista valmistettu italialainen espresso.

Castellanin mukaan ruokaan liittyvä kansallisuuden vaade tuntuu käsittämättömältä erityisesti siksi, että ruokakulttuurit ovat alun alkaenkin syntyneet ihmisten liikkuvuudesta, kaupasta ja kulttuurien kohtaamisista.

”Maissi, peruna ja tomaatti ovat kulkeutuneet ympäriinsä ja muuttaneet maailmaa. Ihmiset ovat aina tehneet kauppaa tuotteista – ei ole olemassa yhtäkään ruokalajia, joka ei olisi syntynyt sen seurauksena.”

Ranta on samaa mieltä. Ruokakulttuurit syntyvät, kun ihmiset ja tuotteet liikkuvat. Se, mitä syömme, on luultavasti alun perin kotoisin jostain kaukaa.

”Esimerkiksi italialaiskeittiöön perinteisesti liitetty tomaatti ei ole alkuperältään italialainen tuote, vaan siitä on tullut osa maan ruokakulttuuria vuosisatojen saatteessa.”

Castellani huomauttaa, että edes vehnästä valmistettu pitkä spagetti ei ole alun perin italialainen, vaan kiinalainen keksintö. Sieltä ne ovat saapuneet Eurooppaan kauppareittejä pitkin.

 

Dibyesh Anand kuvaa kirjassa Gender Matters in Global Politics, kuinka elämäämme hallitsee oletus valtioista ja niiden välisistä rajoista. Vaikka kuinka olisi rajattomuuden kannattaja, kansakuntamuotoinen poliittisen järjestäytymisen periaate antaa muistuttaa itsestään.

Anand esittää, että kansallisidentiteetti on sosiaalinen konstruktio. Se ei ole pysyvä käsite vaan alati muutoksessa.

Samoin on myös kansallisen ruoan kohdalla. Ruokakulttuurit siis ovat paitsi syntyneet liikkumisen seurauksena, ne liikkuvat ja kehittyvät edelleen tänä päivänä.

Castellani ei tarkoita, etteikö ruokaan liittyvästä kulttuurista saisi tuntea ylpeyttä. Huolissaan pitää olla silloin, kun ruoan avulla aletaan rakentaa vastakkainasetteluja ihmisten välille.

”Sen sijaan, että pyritään häivyttämään toinen, eri keittiöiden tulisi elää sovussa ja täydentää toisiaan yhdessä samassa pöydässä.”

 

KOKKAA KIELLETYT RESEPTIT

Frijoles refritos con totopos y queso fundido

PAPUJA, NACHOJA JA JUUSTOA MEKSIKOLAISITTAIN

240 g punaisia papuja 1 iso sipuli
30 g voita
1⁄2 tl kuminansiemeniä 1⁄2 tl kuminaa jauheena 1⁄2 tl chiliä jauheena

1 pussi nachoja
50 g lehmänjuustoa
1 tukku tuoretta korianteria

Raasta sipuli. Lisää pannulle kuminansiemenet ja paista kunnes ne tuoksuvat. Lisää voi ja sipuli. Kuullota pehmeäksi. Lisää sitten pavut ja vähän niiden lientä pannulle kuminajauheen ja chilin kanssa. Sekoita kunnolla ja keitä kasaan. Varo, ettei seos kuivu. Levitä seos uunivuoalle. Lisää nacho-lastut ja niiden päälle juusto raasteena. Kypsennä uunissa 180 asteessa niin kauan, että juusto sulaa. Ripottele päälle korianteria. Tarjoile kuumana.

 

Zighinì

ETIOPIALAINEN LIHAPATA BERBERE-KASTIKKEESSA

500 grammaa naudanlihaa paloina 500 g sipulia paloina
500 g kuorittuja tomaatteja
200 g tomaattikastiketta

5 valkosipulinkynttä
8 rkl seesaminsiemenöljyä 5 rkl berbere-mausteseosta suolaa
sopivasti vettä

Paloittele sipuli. Lisää pannulle sipulit, valkosipulinkynnet ja puoli desiä vettä. Kypsennä miedolla lämmöllä kannen alla 10 minuuttia ja sekoita. Lisää öljy. Jatka kypsentämistä 10 minuuttia. Lisää berbere-mausteseos ja anna hautua

15 minuuttia. Lisää tomaatit ja tomaattikastike ja jatka kypsentämistä, kunnes kastike muuttuu sakeaksi. Lisää liha kuutioina ja pari desiä vettä ja suolaa. Kypsennä 15 minuuttia. Syö leivän kera.

Tunisialainen rikos – Anas, Rim ja Leila kertovat, millaista oli kasvaa ei-heteroksi

Vaikka Tunisia on vapautumassa homouteen, uudistukset eivät ole vieneet väkivallan pelkoa.

 

 

Anas, Rim ja Leila eivät halua olla kampaajia tai laulajia. Ne ovat kaksi ammattia, jotka Tunisiassa yleisesti sallitaan lgbti-ihmisille.

He haluavat eroon stereotypioista. Anas ja Rim opiskelevat valtiotieteitä, Leila viestintää. He tietävät, millaista syrjintää lgbti-yhteisöön kohdistuu Tunisiassa.

Kasvottomina ja muutetuilla nimillä he ovat valmiita keskustelemaan elämästään homoina ja lesboina pohjoisafrikkalaisessa valtiossa.

Heidän identiteettinsä on rikollista. Tunisiassa homo, lesbo tai biseksuaali voi saada syytteen. Homoseksuaalisuutta ei ole nimetty lainvastaiseksi, mutta rikoslaissa on sodomiaa koskeva pykälä, joka voi tuoda jopa kolmen vuoden vankilatuomion. Sodomialailla homoseksuaalisuutta valvotaan ja tukahdutetaan.

Ihmisiä pakotetaan anaalitutkimuksiin. Aktivistien mukaan tämä kohdistuu etenkin homoihin, jotka voivat joutua poliisin silmätikuksi pelkän epäilyksen takia.

Pelko pitää monet gayt piilossa.

 

Anas kertoo nähneensä ensimmäisen homoparin televisiossa ollessaan kolmevuotias. Silloin hän huudahti vanhemmilleen:

”Haluan olla isona homoseksuaali!”

Puhe jäi siihen. Nyt 18 vuotta myöhemmin hän ei ole vieläkään keskustellut homoudestaan vanhempiensa kanssa. Hän pelkää, että välit rikkoutuisivat.

Vaikka hänen perheensä on kohtalaisen liberaali, Anas ajattelee, että homous olisi hyväksyttävää vain ulkomailla. Ranskalaista koulua käynyt Anas haluaa muuttaa jossain vaiheessa Ranskaan. Tunisia on hänelle kuin odotushuone syntymisensä ja ulkomailla asumisen välillä.

”Tiesin, ettei homoudessa ole mitään vikaa, mutta samalla sisäistin, että joidenkin ihmisten mielestä se saattaa olla väärin. En halunnut kenenkään tietävän asiasta. Päätin alkaa piilottaa sitä. Piilotin sen niin syvälle, etten joskus tiennyt siitä itsekään.”

Hän on saanut silti kuulla huomautuksia olemuksestaan. Se tuntui hänestä kamalalta nuoruudessa, jolloin hän oli vasta omaksumassa homon identiteettiä.

”Se oli hyvin väkivaltaista. Ihmiset kutsuivat minua homoksi. Lapsena he nimittivät minua banootaksi, joka tarkoittaa pientä tyttöä.”

Nykyisin Anas kertoo homoudestaan vain niille, joita pitää avomielisinä. Hänen mukaansa Tunisiassa homoseksuaalisuuteen suhtaudutaan ajattelemalla, että on ok, jos homo on ystäväsi, mutta jos hän on poikasi, se ei käy.

 

 

Tunisialaiset lgbti-järjestöt ovat 2000-luvun alusta lähtien tehneet työtä tasavertaisuuden eteen. Edistys on hidasta mutta lupaavaa.

Kesäkuussa 2018 pitkä painostus tuotti hedelmää. Tunisian yksilönvapauden ja tasa-arvon komitea suositteli, että sodomiatuomioissa vankeusrangistuksesta siirrytään sakkojen antamiseen. Sama komitea on suositellut kuolemanrangaistuksen poistamista ja naisten oikeuksien lisäämistä.

Tunisialainen aktivistiryhmä Shams on yksi harvoista arabimaissa aktiivisesti lgbti-oikeuksia ajavista organisaatioista. Kansalaisjärjestö käynnisti vuonna 2017 Radio Shamsin, joka on arabimaailman ainoa gay-radioasema. Hollannin lähetystön osarahoittama radio pyrkii edistämään suvaitsevaisuutta Tunisiassa ja sen lähialueilla.

Shamsin tekijät saavat jatkuvasti tappouhkauksia, mutta jatkavat homosanoman levittämistä laajeneville kuulijakunnille.

Edistysaskeleet näkyvät konkreettisesti. Pääkaupunki Tunisiin on avattu turvallisia tiloja. Kierros lomakohteena tunnetun Gammarthin alueen baareissa kertoo, että lgbti-yhteisölle on viimein syntynyt paikkoja, joissa voi rentoutua rauhassa. Jopa pitää kädestä ja suudella ilman pelkoa.

Viime vuosina myös naisten oikeudet ovat vahvistuneet Tunisiassa. Toiveena on, että sen myötä myös sukupuolinen yhdenvertaisuus toteutuisi ennemmin tai myöhemmin.

Riskit ovat edelleen isot. Syytteen ja oikeudenkäynnin pelko on läsnä lgbti-ihmisten elämässä, ja turvallisten tilojen ulkopuolella syrjintä on yleistä.

 

Rim tajusi olevansa kiinnostunut naisista 14-vuotiaana. Hän rakastui tyttöön ensimmäisen kerran.

”Tajusin asian kohdattuani hänet, mutta vei muutamia vuosia ennen kuin ymmärsin asian ja hyväksyin sen.”

Käännekohta Rimin elämässä tapahtui kolme vuotta sitten, kun hän osallistui vapaaehtoisena feministisille festivaaleille Tunisiassa. Siellä hän hyväksyi lesboutensa.

”Siellä ei juhlittu vain naiseutta, vaan se oli julkisen tilan valtaamista ja oikeutta toimia omana itsenään. Näin siellä, että on muitakin kaltaisiani.”

Yksikään hänen ystävistään ei tiennyt lesboudesta. Rim päätti ottaa riskin. Festivaalien jälkeen hän avautui ystävilleen. He suhtautuivat asiaan melko luontevasti.

Rimin mukaan Tunisiassa elämä lesbona on helpompaa kuin elämä homona, sillä naisia syrjitään sukupuolisuuden takia vähemmän kuin miehiä.

”Tyylini on näkyvästi maskuliininen. Kun otan tak- sin, kuljettajat kohtelevat minua ystävällisesti. Puhumme jalkapallosta ja politiikasta. Seksuaalisuuttani kommentoidaan vain harvoin. Luulen, että he näkevät minut vain yhtenä jätkänä.”

Anas sen sijaan sanoo joutuvansa jatkuvasti sanallisen häirinnän kohteeksi kaduilla ja takseissa.

”Tunisialaisilla miehillä on ennakkoluuloja. He saattavat ajatella, että homot ovat naisellisia, ja se sotkee heidän maskuliinisuuttaan. Näyttää siltä, että he pelkäävät”, Rim sanoo.

”Pelkäävät, että homous tarttuu!” Anas keskeyttää. Vaikka Rimkään ei ole valmis kertomaan asiasta vanhemmilleen, hän olettaa, että he tietävät siitä.
”Äitini ei ole homofobinen, mutta hänellä oli tiettyjä odotuksia tyttärestään. Sanoisin, että hän on pettynyt. En halunnut pukeutua mekkoihin tai varastaa hänen meikkejään. Hän kieltää asian. Se on todellisuutta, jota hän ei halua kohdata.”

 

 

Leila eli lapsuutensa vanhoillisemmalla alueella kuin Rim ja Anas. Siellä miehet määräävät kaiken kotona.

Leilan perhe oli poikkeuksellinen.

”Naapurustossa tytöillä piti olla kauniit ja pitkät hiukset ja heidän odotettiin leikkivän nukeilla, eikä koskaan autoilla. Se oli melko konservatiivista. Minun perheessäni ei kuitenkaan koskaan painostettu mihinkään.”

Leila ei halua määritellä itseään. Avarakatseisista vanhemmistaan ja kasvatuksestaan huolimatta Leila pii- lotti määrittelemättömän sukupuolisuutensa aivan viime aikoihin asti. Hän on nyt 19-vuotias.

”Muistan, kun ensimmäistä kertaa näin tv-sarjan L-koodi. Se kiinnosti heti. Katselin ohjelmaa uskonnol- lisesti. Jaoin tuolloin kannettavan tietokoneen ystäväni kanssa. Kun olin lopettanut ohjelman katselun, poistin selainhistorian, jotta hän ei saisi tietää. En halunnut antaa kenellekään syytä epäillä minua.”

”En etsi vastausta. Minulle se on luonnollinen asia”, hän sanoo. ”En yritä etsiä tiettyä identiteettiä. En ole siihen velvollinen. Elän vain elämääni tunteideni kautta.”

Leila sanoo olevansa huolissaan Tunisian yhteiskunnasta ja ihmisten asenteista.

”Asuinalueella, jossa kasvoin, ajatellaan, että seksuaalinen tasavertaisuus ei ole edes harkittava asia.”

Hän on onnistunut muuttamaan joidenkin entisessä kotikaupungissaan asuvien ystäviensä käsityksiä puhumalla asioista avoimesti.

”He ajattelivat, etteivät voisi muuttaa mielipiteitään, mutta he muuttivat. He oppivat tuntemaan minut. He oppivat tuntemaan homo- ja lesboystäväni. Se kesti jonkin aikaa, mutta lopulta he ymmärsivät, että olemme kaikki ihmisiä.”

Anas, Rim ja Leila ovat syntyneet perheisiin, jotka ovat korkeassa sosioekonomisessa asemassa. He myöntävät, että tausta tarjoaa heille etuoikeuden ja vähentää oikeudenkäynnin riskiä. He asuvat esikaupunkialueilla ylemmän luokan kaupunginosissa, joissa elää vähemmän konservatiivisia ihmisiä kuin maaseudulla. Tästä huolimatta hekään eivät voi elää avoimesti homoina, lesboina tai biseksuaaleina.

 

Vaikka yksilölliset kokemukset ovat lupaavia, Anas, Rim ja Leila näkevät Tunisian lgbti-yhteisön tulevaisuuden synkkänä.

Tehdessään erästä tutkimusprojektia Rim ja Leila joutuivat kohtaamaan karun todellisuuden. Suurin osa heidän haastattelemistaan ihmisistä piti homoutta sairautena. Jotkut uskoivat, että miehet kääntyvät homoiksi, jos he viettävät lapsena liian paljon aikaa äitinsä ja muiden naisten kanssa. Toiset näkivät homoseksuaalisuuden syyksi länsimaisen vaikutuksen.

”Emme vielä uskalla edes toivoa tasa-arvoista avioliittolakia. Haluamme vain, ettei meitä syrjittäisi. Tällä hetkellä tärkein tehtävämme on homoseksuaalisuuden dekriminalisointi”, Rim sanoo.

 

Julkaistu Tulvassa 1/19. Tilaa lehti tai osta irtonumero kaupasta

MAAILMA ON F

Uusi Tulva näyttää feminismiä Tunisia, EU:ssa, Italiassa ja Latinalaisessa Amerikassa.

 

 

Koko maailma on feminismiä täynnä, ainakin Tulvan vuoden 2019 ykkösnumerossa!

 

Tunisiassa nuoret kertovat, millaista on kasvaa ei-heteroksi.

Italiassa kokataan yleisradion kieltämiä, pastavastaisia reseptejä.

Latinalaisessa Amerikassa isyys, kieli ja abortti ovat ratkeamassa.

Lisäksi Brysselissä hallinnoiva Viima Lampinen kertoo, miten sateenkaariväki taltuttaa vihakampanjat.

 

Jos Tulva ei tule kotiin, tilaa kaupastamme!

“Teen action-elokuvan keski-ikäisestä naisesta”

Ohjaaja-näyttelijä ja #metoo-kirjailija Heidi Lindén toi elokuva-alan seksuaalisen häirinnän julkisuuteen. Hän kertoo omin sanoin, miksi leffa syrjii kaikkialla.

 

 

”Elokuva-alalla syrjintää on kaikkialla. Vai milloin olet nähnyt, että Suomessa vaikka syyrialainen gaykundi olisi päässyt ohjaamaan leffoja? Naisten ohjaamat tuotannot saavat julkisesta tuesta noin 25 prosenttia. Niistä moni on lasten ja nuorten tarinoita, ehkä muutama komedia.

Koska alalla ajatus on, että eihän nyt miehiä voi kiinnostaa ohjata lapsille, kun eihän se ole miesten homma. Miehet ohjaavat seikkailuelokuvat ja muut ison rahan tuotannot.

Omissa tuotannoissani feminismi näkyy esimerkiksi roolituksessa. Jaan roolit vastoin odotuksia: tyypillisesti naiselle annettavan roolin saa mies ja toisinpäin. Homo esittää heteroa ja toisinpäin.

Nyt työstän muun muassa toimintaelokuvaa yritysmaailman huipulla olevasta nelikymppisestä, perheettömästä naisesta, joka löytää rinnalleen rikoskumppaniksi 20 vuotta nuoremman miehen. Action-leffojen pääosassa ja ohjaajina on aina ollut miehiä, joten päätin tehdä epätyypillisen version.”

 

“Olen ollut feministi aina. Pienenä luulin, että kaikkia meitä kohdellaan samanarvoisesti. Pelasin Vartiokylän ala-asteella koripalloa, ja kundien matseja katsellessani tajusin, että valmentajat kohtelivat tyttöjä ja poikia eri tavalla.

Meillä punnerrukset tehtiin polvet maassa. Se ärsytti. Mietin, että jos minun ei anneta treenata täysiä, niin en tällaiseen paskakerhoon kuulu.

Lopetin koriksen.

Itähelsinkiläisen yläasteen teatterikerhossa tajusin, että haluan kirjoittaa ja luoda sisältöä teoksiin. Piti korottaa keskiarvoa, jotta pääsin Kallion ilmaisutaidon lukioon. Siellä meininki oli elitistinen, oppilaat lähinnä lääkäreiden ja julkkisten lapsia. Ihan erilaista kuin lähiössä, jossa diversiteetti näkyi ja tunnelma oli hyväksyvämpi.

Tasa-arvosta puhuttaessa kaikki lähtee kohtaamisesta. On osattava kohdata ihmiset samalla tavalla, olla kaikkia kohtaan yhtä mukava ja avoin. Hävettää, että näin ei osata aina toimia. Ihmisillä on tarve kategorisoida: toi on feministi, toi on kova äijä. Jos vastassa on tyyppi, joka ei sovi boksiin, niin heti ollaan, että yäk.

Olin huomannut syrjintää ja seksuaalista häirintää tällä alalla jo kauan en- nen kuin aloin tehdä Aalto-yliopiston elokuvaohjaajaopintojen lopputyötä, johon keräsin naisohjaajien kokemuksia syrjinnästä. Kun aloin puuttua aiheeseen, minusta tuli musta lammas, joka haluttiin ulos koulusta. Muut opiskelijat kiittivät, että vihdoin tästä puhutaan. Jotkut opettajat sanoivat, että eipäs puhuta, ja työni julkaisu kiellettiin.

Viime lokakuussa Yhdysvalloista käynnistyi #metoo-liike, ja media kiin- nostui lopputyöstäni. Sen myötä alettiin käydä keskustelua syrjivistä ja sadistisista toimintatavoista, joihin tietyt henkilöt tällä alalla syyllistyvät. Pyysin sosiaalisessa mediassa ihmisiä lähettämään lisää kokemuksia aiheesta. Sain alle viikossa sähköpostiini 150 viestiä alan naisilta.

Minun oli pakko puhua naisten kokemuksista mediassa. Tunsin, että jos jätän tekstit lojumaan, petän heidät. Tarinoita on koottu nyt ilmestyvään kirjaan #Metoo-vallankumous. Olen halunnut tekojen lisäksi puhua niiden tekijöistä nimillä alusta asti, mutta aina on ollut joku sensuroimassa. Suomessa lainsäädäntö suojelee pitkälle tekijää.”

 

“Koko vuoden ajan syytetyt ovat uhkailleet kokemuksistaan kertoneita naisia ja yrittäneet estää heitä puhumasta. Se todistaa, että miehet yrittävät edelleen käyttää vaientamisen keinona ikiaikaisia pelottimia, kuten kunnianloukkaussyytettä.

Selvitin, että syyte voisi maksaa minulle 10 000 euroa. Jos sillä summalla voin puhua totta, niin riski on otettava. Pyysin uhkaajia lähettämään syytteen, mutta yksikään ei lähettänyt.

Vuosi on ollut rankka, mutta siitä on seurannut pääosin hyvää. Elokuva-alan ongelmat on myönnetty ministeriöissä asti. Suuri osa alan ihmisistä on ollut kannustavia, on tarjottu apua, tukea ja töitäkin.

Ympärilleni on syntynyt naisten verkosto, jonka kanssa tapaamme työasioissa ja vapaa-ajalla. Kuin vahingossa se johtaa myös verkostoitumiseen. Se on uutta minulle, ja tajuan, että miehethän ovat eläneet näin aina.

Toivon, että #metoo:n myötä ihmisten rohkeus ja herkkyys lisääntyisivät. Myöntäisimme, kun olemme tehneet väärin. Olisi rohkeutta vastustaa urpomaista käytöstä, ja puolustettaisiin toisiamme. Lisäksi pitäisi vaihtaa alalla valtaa käyttävä johto. Muuten mikään ei muutu.”

 

Heidi Lindén

 

– Näyttelijä, tuottaja, käsikirjoittaja, ohjaaja

– Opiskellut näyttelijäntyötä Tampereen yliopistossa ja elokuvaohjausta Aalto-yliopistossa sekä New Yorkissa

– Lindénin kirja #MeToo-vallankumous ilmestyi lokakuussa 2018

 

Kasvattaja, näin puhut terävästi sukupuolesta

Jokaisella kasvattajalla kannattaa olla harkitut vastaukset valmiina vanhoihin uskomuksiin tytöistä ja pojista.

 

ENÄÄ EI SAA SANOA TYTTÖ JA POIKA.

Saa sanoa. Sukupuolisensitiivisyys ei tarkoita sukupuolineutraaliutta, vaan sitä, että jokaisen tulee saada itse määritellä sukupuolensa tai sukupuolettomuutensa.

 

MEILLÄ EI AINAKAAN KOHDELLA LAPSIA ERI TAVOILLA SUKUPUOLEN MUKAAN.

Oletko varma? Sukupuolittava ja eriarvoistava kohtelu on harvoin tietoista ja tarkoituksellista. Kulttuurin ennakkoasenteet ohjaavat toimintaa varsinkin silloin, jos niitä ei tiedosta. Päiväkodeissa tehty videointi sekä tutkimuskirjallisuus paljastavat, että tyttöjä ja poikia kohdellaan eri tavoin sukupuolioletuksen mukaan. Poikia autetaan nopeammin pukeutumisessa ja tytöiltä odotetaan omatoimisuutta.

Pojille annetaan erivapauksia lelujen siivoamisessa ja tyttöjä pyydetään kasvattajan pikkuapulaisiksi.

 

SUKUPUOLEN MONINAISUUS EI KOSKE VIELÄ LAPSIA.

Kaikki lapset eivät mukaudu sukupuo- linormeihin ja jo pienet lapset kokevat sukupuoliristiriitaa. Lapsen huoltaja tai läheinen voi kuulua sukupuolivähemmistöön. Kaikkia sukupuolikokemuksia kunnioittavalla puhetavalla luodaan turvallinen tila.

 

LAPSET ITSE EROTTELEVAT TARKKAAN TYTTÖJEN JA POIKIEN JUTUT.

Eri lelut, leikit, värit ja luonteenpiirteet ovat kaikkien sukupuolten juttuja. Käsitykset tyttöjen ja poikien jutuista eivät synny luonnostaan, vaan ne omaksutaan kulttuurissa vallalla olevista malleista ja normeista. Aikuinen voi teoillaan ja keskustelemalla lasten kanssa kyseenalaistaa kaksinapaisia jakoja.

 

POIKAA VOIDAAN KIUSATA, JOS HÄNEN ANNETAAN KÄYTTÄÄ KYNSILAKKAA.

Koristautuminen on sallittua kaikille sukupuolille. Kun sanoo, että ”monet lapset pitävät kynsilakasta” ja ihastelee värikkäitä kynsiä, viestii lapsille, että asiassa ei ole mitään ihmeellistä. Aikuisen vastuulla on poistaa kiusaa- misperusteita, ei vahvistaa käsitystä, jossa kynsilakka kuuluu vain tytöille.

 

 

Tee sensitiivinen leikki

1. Sekoita lelut

Sukupuolisensitiivisyys on helppoa saavuttaa. Lapset leikkivät useammin sekaryhmissä ja leikit monipuolistuvat, kun tiloja ei jaeta autoleikkiin ja kotileikkiin. Erilaisten lelujen – rakennuspalikoiden, ponien, dinosaurusten – säilyttäminen samassa laatikossa hälventää ajatusta siitä, että yhdessä paikassa ovat tyttöjen ja toisessa poikien lelut.

2. Mieti tekojasi

Tarjoatko huomaamattasi tytölle väritettäväksi perhoskuvaa ja pojalle dinosauruskuvaa? Tulkitsetko lapsen itkua eri tavalla, jos harmiinnustaan purkaa tyttö tai poika? Sukupuolisensitiivinen kasvatus lähtee oman toiminnan kriittisestä tarkastelusta. Sukupuolen moninaisuudesta voi jutella lasten kanssa lapsen tasoisella tavalla.

3. Korvaa sankarit

Lastenkirjat, lorut ja laulut voivat kuvata sukupuolta ja perhemalleja stereotyyppisesti. Improvisaatio auttaa. Vanhoja tarinoita ja lauluja voi moninaistaa lennosta ja vaihtaa sankarien nimet ja heitä kuvailevat sukupuolittavat sanat.

 

Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittama ja Naisasialiitto Unionin hallinnoima Tasa-arvoinen päiväkoti -hanke on edistänyt sukupuolisensitiivistä varhaiskasvatusta vuodesta 2010. Käytännön kasvatustyön tueksi on luotu erilaisia materiaaleja, kuten verkkosivusto ja Kouluttajan opas -vihkonen.

 

Nopeammin, korkeammalle, homommin – miksi sukupuolijako ei toimi kilpaurheilussa

Ratsastava nainen, painoja nostava transnainen ja homo jalkapalloilija ovat suurimmat sporttisankarit.

 

 

Suomalaiset yrittivät näyttää vuoden 1952 olympialaisissa, että metsävaltiossa on kulttuurikaupunki. Baaritiskiltä tarjoiltiin lonkeroa. 

Yllättäen Helsingistä tuli myös naisten ja vammaisten urheilun edistäjä.

Toisen maailmansodan jälkeen monilla mailla oli vaikeuksia saada kokoon miesten ja koulutettujen hevosten joukkueita. Naiset päästettiin kouluratsastukseen mukaan, jotta taso ei laskisi liikaa.

Ruskeasuolle, metsän keskellä sijaitsevan ratsastushallin kentälle saapui 27 kilpailijaa. Neljä oli naisia. 

Suomalaisnaisia ei osallistunut. Maassa oltiin kiinnostuneempia perinteisestä naisten urheilusta, kauneuskilpailusta. Armi Kuusela oli juuri voittanut Miss Universumin tittelin. 

Helsingissä viidestä tuhannesta urheilijasta vain noin kymmenen prosenttia oli naisia. Nykyinen Kansainvälisen olympiakomitean tavoite on tasata osallistujien ja lajien määrä. Samalla pyritään välttämään sukupuolisten stereotyyppien välittäminen.

Näin ei ollut vielä Helsingin ratsastuskentillä. Vaaralliset esteratsastus ja kenttäratsastus oli kielletty naisilta: heitä pidettiin liian hauraina.

Miehilläkin oli ollut rajoituksia. Kouluratsastuksessa kisasi Ruotsin joukkue, joka diskattiin edellisissä kisoissa 1948, koska yksi jäsenistä oli sotilasarvoltaan vain kersantti, ei siis sääntöjen vaatima upseeri.

Vaikka säännöt vapautuivat, puolet kisaajista tekivät passagea ja piaffea sotilasasussa.

 

Tanskalaisella Lis Hartelilla oli frakkitakki, silinterihattu ja vaaleat pussihousut. Harva yleisöstä tiesi, että jalat ratsastussaappaissa olivat polvista alaspäin täysin halvaantuneet. 

Tanskan mestari oli sairastanut vuonna 1944 polion, joka runteli myös reidet ja kädet heikoiksi. Hartel oli synnyttänyt lapsen, harjoitellut ja palannut kisoihin pari vuotta sairastumisen jälkeen.

Hänet nostettiin satulaan ja pois, mutta ratsailla hän oli omillaan. Hartel oli kehittänyt tekniikoita kommunikoida Jubilee-hevosen kanssa. Hän ohjasi hevosta muuttamalla asentoaan satulassa.

Ruotsalainen Henri Saint Cyr vei kilpailussa voiton, vaikka joidenkin asiantuntijoiden mielestä Hartelin hevonen oli hienostuneemmin koulutettu.

Saint Cyr kantoi hopeamitalisti Hartelin palkinto-korokkeelle, jossa hän juuri ja juuri pystyi seisomaan. Yleisö hurrasi, ja Hartel pyyhki liinalla kyyneliä silmäkulmastaan. Hänestä tuli ensimmäinen naisten olympiamitalisti kouluratsastuksessa ja ensimmäinen vammainen ratsastuksen olympiamitalisti. Neljä vuotta myöhemmin hän uusi hopeansa. 

Helsingin olympialaisten jälkeen kaikki ratsastuksen lajit avattiin naisille. Viimeisinä vuosikymmeninä naiset ovat voittaneet lähes kaikki mitalit.

Hevostarina on kaunis, mutta harvinainen. Helsingin olympialaisten jälkeen yhteisiä lajeja ei ole juuri muutettu sukupuoletto-miksi – päinvastoin, niitä on jopa sukupuolitettu entisestään. Näin kävi esimerkiksi, kun kiinalainen ampuja Zhang Shan voitti kultaa skeet-ammunnassa Barcelonan kisoissa vuonna 1992. Miehet ja naiset kisasivat samassa lajissa. Atlantaan 1996 olympiakomitea päätti jakaa skeetin miesten ja naisten sarjoihin. Shan ei voinut puolustaa kultaansa.

 

 

Urheilu on yksi merkittävimmistä kaksijakoisen sukupuolikäsityksen ylläpitäjistä. Näin kirjoittavat tutkijat Eric Anderson ja Ann Travers kirjassa Transgender Athletes in Competitive Sport. 

Sukupuoleen suhtaudutaan luonnollisena jakajana kaikilla urheilun tasoilla. Kisaajia ei jaeta ensisijaisesti esimerkiksi painon tai kykyjen mukaan. 

Urheilua on kuvattu miesreservaatiksi – paikaksi, jossa perinteinen maskuliinisuus on turvallisesti säilöttynä. Kilpaurheilu on kehittynyt jalostamaan sotilaita ja simuloimaan kansallisvaltioiden välisiä turvallisia sotia. 

Miehisyyden paikkoja on uhattu kolmessa aallossa. 

1970-luvulla naiset alkoivat vaatia yhä useammin omia joukkueita. Heidät ohjattiin puuhastelemaan sivukentille. Toinen uhka oli avointen homomiesten saapuminen pukukoppeihin 1980-luvulla. Kansainvälisten tutkimusten mukaan siirtymä heteronormista on sujunut kohtalaisen hyvin, ainakin harrastelijaliikunnassa. Nuorten urheilijoiden homofobian on tutkittu laskeneen, mutta joukkuelajien tähdet hohtavat edelleen kaapissa.

 

Yhdysvaltojen suurimmilla miesten ammattilaisliigoilla on pelaajarostereissaan melkein 4000 pelaajaa. Amerikkalaisen jalkapallon NFL, koripallon NBA, baseballin MLB, jääkiekon NHL ja jalkapallon MLS keräävät satoja miljoonia katsojia, mutta pelaajista ei ole julkisesti homoja edes puolta promillea.

Yhdysvaltalainen Collin Martin julkaisi kesäkuussa Twitterissä kuvan, jossa Minnesota Unitedin keskikenttäpelaaja on kääriytynyt sateenkaarilippuun. Jalkapalloilija kertoi olevansa ainoa miesten ammattilaisliigassa pelaava homo.

”I am gay”, hän kirjoitti. 

Suomessa apuja tarvittiin ulkomailta. Iltalehti kertoi tammikuussa 2017 lentopalloilija Chris Vothista, joka oli Kanadan kansallisen tason ensimmäisen avoimesti homo urheilija. Kanadalainen joutui Rovaniemelle pelaamaan, koska menetti homouden takia paikan tasokkaammasta sarjasta maassa, jota hän ei suostunut nimeämään. 

Maajoukkuetason pelaaja aloitti Team Lakkapäässä. Myös Suomessa hänestä tuli ainoa miesten sarjassa pelaava, avoimesti homo joukkueurheilija. 

Jääkiekkovaikuttaja Juhani Tamminen sanoi vuonna 2014, ettei ole pitkällä pelaaja- ja valmentajaurallaan kohdannut yhtään homoa. Yle kysyi asiasta SM-liigajoukkueiden kapteeneilta. Suuri enemmistö kertoi tuntevansa homoja pelaajia.

Eräs kapteeni sanoi nimettömänä:

”Varmasti heistä vielä joku uskaltaa tulla ulos kaapista. Kun yksi tulee ulos, muitakin tulee mukana, sillä kynnys on tällöin matalampi.”

Näin ei ole tapahtunut.

Kuluvana vuonna tubettaja Tuure Boelius ehdotti, että suomalaisen jääkiekkoilijan pitäisi tulla kaapista ja julkaisi kappaleen Lätkä-Ville, jonka videolla hän suutelee pukukopissa pelaajaa. Siitä suututtiin.

Lesbot ovat kansainvälisissä tutkimuksissa kokeneet urheiluympäristöt melko salliviksi ja turvallisiksi. Heidän on ollut mahdollista rikkoa perinteisiä sukupuoliodotuksia ja puhua itsestään vapautuneesti.

Heteroseksuaalinen maskuliinisuus vallitsee erityisesti joukkueurheilussa, Marja Kokkonen sanoo. Jyväskylän liikuntapedagogiikan yliopistonlehtori on toimittanut Päivi Bergin kanssa vuonna 2016 ilmestyneen kirjan Urheilun takapuoli – tasa-arvo ja yhdenvertaisuus liikunnassa ja urheilussa. Hän on Suomen yleisurheilumaajoukkueen psykologi ja tekee parhaillaan Preact-tutkimushanketta urheilun syrjinnästä.

Muiden seksuaalisuuksien on katsottu loukkaavan joukkuepelin arvoja ja maskuliinisuuden normeja. Joukkuehenkeen on kuulunut vaatimus siitä, että miehet harrastavat seksiä vain naisten kanssa.

 

Joukkuepelaajia ei voi syyttää tilanteesta. He saattavat suojella itseään kollegoilta, valmentajalta tai tuomarilta. Homoksi nimittämistä ei monien lajien piirissä mielletä syrjinnäksi.

”Homottelulla psyykataan vastustavaa joukkuetta. Homoseksuaalisuus nähdään heikkona lenkkinä, vähän kuin jonkun pelaajan loukkaantuminen. Jos on tällainen ilmapiiri, ei ole helppo tulla kaapista ulos”, Kokkonen sanoo.

Usein urheilijat kertovat sukupuolisuudestaan vasta lopetettuaan, kun ei ole pelkoa esimerkiksi sponsorisopimusten saamisesta. 

Joukkuepelaajille ryhmässä toimiminen on tärkeä syy liikkua. Kokkosen mukaan he saattavat asettaa sosiaalisuuden muiden tarpeiden edelle. Yksilölajeissa avoimuus ei ole niin harvinaista. Syy voi olla siinä, että yksilölajien urheilijat ovat tottuneet ottamaan henkilökohtaisen vastuun urastaan. 

Suomalainen olympiauimari Ari-Pekka Liukkonen antoi huojentuneita haastatteluja homouteensa liittyen vuonna 2015. 

Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 2017, Suomen Olympiakomitea kysyi urheilun vaikuttajaraadilta, että ”aukeaako homourheilijan kaappi lajista riippumatta”. Yli 70 prosenttia vastasi, että on paljon lajeja, joissa seksuaalisen suuntautumisen avoimuus ei ole tavallista.

Yksikin avoin urheilija on tapaus. Viime helmikuun Etelä-Korean talviolympialaisia hehkutettiin lhbti-urheilijoille historiallisina. Mistään hurjasta pridestä ei voi puhua. Kisoihin osallistui 16 avoimesti seksuaalivähemmistöön kuuluvaa urheilijaa. Se on puoli prosenttia 2922 urheilijasta. Homoja oli neljä. Se rikkoi talviolympialaisten aiemman homoennätyksen neljällä. 

Vähemmistöt järjestävät omat kisansa itse. Vuodesta 1982 pidetyissä Gay Games -kisoissa osallistujamäärät kasvavat. Viimeisimmät oteltiin elokuussa Pariisissa, jossa kilpaili yli 10 000 urheilijaa. Kaikille avoin tapahtuma ajaa urheilun suvaitsevuuden asiaa. Latinalaistanssipari Santra Rinne ja Piia Korpi jäivät vain pisteen päähän same sex -tanssin kullasta. 

Hyvä Suomi.

 

 

Miehisyyttä kyseenalaistavista aalloista kolmas haastaa kaksijakoista järjestelmää tehokkaimmin. 

Transnaiset, jotka ovat vaihtaneet miesten sarjasta naisten kisoihin, ovat saaneet kommentaattorit raivoihinsa. Kiista syvenee edelleen.

“Hän ei voittanut, koska oli taitava. Hän fucking mieskäsitteli näitä naisia. Se oli rumaa.”

Urheilukommenttaari Joe Rogan ei voinut viime elokuussa hyväksyä sitä, että transnainen Fallon Fox nujersi cis-naisia vapaaotteluissa. Kädet ovat liian suuret, lihakset tuottavat liikaa voimaa. ”Tyttöjä” hakkaa joku, joka oli aiemmin mies, hän väitti ohjelmassaan.

Urheilupiirien tuore viha on suuntautunut erityisesti transnaisiin. Hormonihoitoiset käyttävät dopingia. Feministit pettävät naiset, kun eivät vastusta vahvojen transnaisten urheilua.

Logiikkaan kuuluu, että feministit ovat taistelleet naisille oman turvallisen kilpailutilansa. Nyt, kun transnaiset osallistuvat lajeihin, kaunis systeemi murtuu.

Homo- ja lesbourheilijat ovat rikkoneet urheilun heterokeskeistä perustaa, mutta sukupuolten väliseen jakoon he eivät ole vaikuttaneet.

Urheilulla on oma säännöstönsä, jota kaikki yhteiskunnan lait eivät koske. Äärimmäinen esimerkki: urheilulajin sisällä vastustajalle voi aiheuttaa fyysisiä vammoja ilman, että saa syytettä pahoinpitelystä. Palkkionmaksussa ei ole juuri tasa-arvosta välitetty ennen viime vuosia. Myös sukupuolimäärittelyt ovat urheilun sisällä ihan itse kehiteltyjä.

Uusiseelantilainen painonnostaja Laurel Hubbard nosti viime vuoden Australian International -kisoissa yhteensä 268 kiloa. Se oli 19 kiloa enemmän kuin hopeamitalistin tulos, ja käynnisti kiivaan keskustelun.

Transnaisen kilpailemista arvostelivat laajasti myös kanssakisaajat.

Saman yli 90-kiloisten sarjan vanha mestari Tracey Lambrechs vaihtoi kevyempään sarjaan, ettei joutuisi kisaamaan Hubbardia vastaan. 

”Henkilökohtaisesti ajattelen, että [transihmisten] pitäisi pystyä kilpailemaan, mutta ei viemään paikkaa muilta naisurheilijoilta”, Lambrechs sanoi Radio New Zealandille.

Puhetapaa kutsutaan epäreiluksi eduksi. Sitä hoetaan perusteeksi sille, miksi tiukkaa sukupuolijakoa on pidettävä yllä ja miksi transnaisia ei tulisi päästää naisten sarjoihin.

Perusteet eivät ole muuttuneet. Koska kaikki -miehet ovat aina ylivertaisia (kaikissa lajeissa, joissa tarvitaan vauhtia, voimaa tai kestävyyttä, miesten maailmanennätykset ovat parempia kuin naisten). Koska transnaiset käyvät sukupuolenkorjauksessa saadaakseen etulyöntiaseman naisten sarjoissa.

 

Renée Richardsia syytettiin juuri etulyöntiasemasta, kun hän osallistui sukupuolenkorjauksen jälkeen naisten tenniskisoihin 1970-luvulla. Kilpakumppanit jättivät protestiksi kisoja väliin ja kommentoivat lehdille, etteivät halua osallistua naisten turnaukseen, ”jossa pelaa mies”. Yhdysvaltalaiset tennisjärjestöt ottivat Richardsin tapauksen myötä käyttöön kromosomitestit. Niiden tarkoitus oli rajata kisoista ”henkilöt, jotka eivät ole geneettisesti naisia”.

Testi pohjasi virheelliseen uskomukseen siitä, että kaikilla miehillä on kromosomit XY ja naisilla XX.

Testejä perusteltiin reiluudella. New York Times kirjoitti: ”On hiton epäreilua, että koko elämänsä tennikselle omistautunut nainen häviää lajissa miehelle.”

Richards yritti lievittää epäilyä. Hän esiintyi perinteisen feminiinisesti ja käytti meikkejä, koruja ja mekkoja. Hän korosti haastatteluissa pienentyneitä lihaksia ja lisääntynyttä väsymystään. Testien jälkeen hän ei kuitenkaan saanut enää pelata. Hän haastoi liitot oikeuteen ja käynnisti korkeimmassa oikeudessa keskustelun sukupuolen määrittelystä. Hän voitti oikeustaistelun, jossa korosti omaa heikkouttaan. 

”Richardsin annettiin kisata, koska hän vahvisti, ei purkanut, urheilun rakenteita”, tutkija Lindsay Sparks Pieper kirjoittaa.

”Vasta kun Richards esitteli feminiinisyyttään ja alleviivasi heikkouttaan, ihmiset alkoivat ajatella, että hän voi pelata naisten kisoissa.”

Osa feministeistä epäili, että transnaiset yrittävät pilata naisten urheilun eteen tehdyt saavutukset.

Tunnettu feministi Gloria Steinem mietti vuonna 1983, että ”jospa Richards oli vaihtanut identiteettiä vain todistaakseen että mies, vaikkakin entinen, pystyi päihittämään kenen tahansa naisen.”

Tilanne ei ole parantunut suuresti. Useista tutkimuksista käy ilmi, että transihmiset ja -sukupuolivähemmistöt välttelevät edelleen osallistumasta urheiluun tai liikuntaan. Pelkoina ovat outtaaminen, häirintä tai transihmiseksi tunnistaminen.

Kansainvälinen olympiakomitea on muokannut transmäärittelyjään. Vuonna 2003 osallistuminen rajattiin urheilijoihin, jotka olivat käyneet korjausleikkauksessa, joilla oli laillinen todistus sukupuolestaan ja jotka olivat käyneet hormoniterapiassa kaksi vuotta.

Säännöksiä muutettiin vuonna 2015 niin, että laillista todistusta ei ole enää edellytetä, koska kaikissa maissa sellaista ei ole mahdollista saada. Myöskään leikkausvaatimuksen ei katsottu olevan ihmisoikeuksien mukainen. Uusissa säännöissä transnaisten pitää kertoa sukupuolensa, eikä muuttaa sitä neljään vuoteen. Heidän testosteroniarvonsa pitää olla alle 10 nanomillimoolia litrassa vähintään vuoden ennen kisoja ja kisojen aikana.

Transmiehet saavat kilpailla ilman testaamista. 

Säädökset olivat käytössä Rio de Janeirossa 2016, mutta kukaan transurheilija ei osallistunut. Kukaan ei myöskään kisannut Etelä-Koreassa talvella.

Tokion olympialaiset 2020 voisivat olla transihmisille samanlaiset juhlat kuin Helsinki 1952 oli naisille.

 

Hormoni voi viedä kullan.

Kansainvälinen yleisurheiluliitto IAAF aikoo asettaa marraskuussa tiukat testosteronirajat keskipitkän matkan juoksuihin. Verilitrassa saisi olla vain viisi nanomillimoolia. Keskimäärin testosteronin määrä on miehillä 10–30 ja naisilla 1–3 nanomillimoolin välillä.

Yleisurheiluliiton omien tutkimusten mukaan erityisesti juoksulajeissa korkeasta testosteronista on apua. Tutkimustuloksia on kritisoitu puutteellisiksi.

Vääränlaisena pidetyn urheilijan menestys saa urheilupiirit jälleen muuttamaan sääntöjään. Eteläafrikkalainen juoksija Caster Semenya on hyperandrogeeninen urheilija, jolla on synnynnäisesti korkea testosteronin taso. 

Vuoden 2009 maailmanmestaruusvoittonsa jälkeen hänen sukupuolensa testattiin ja häneltä kiellettiin kansainväliset kisat hetkeksi. Hallitsevan 800 metrin olympiakultamitalistin menestystä pidetään syynä uusille testosteronirajoille. 

”Logiikka on, että testosteronista tulee huikea kilpailuetu. Sama logiikka ei päde miehiin. Eikö pitäisi karsia miesten sarjoista ne miehet, joilla on muita miehiä enemmän testosteronia”, tutkija Marja Kokkonen kysyy.

Urheilijoille saatetaan ehdottaa, että mene juoksemaan intersukupuolisten sarjaan. Sellaista sarjaa ei ole.

Kokkonen arvioi Helsingin Sanomille, että IAAF häviää testosteronijutun Urheilun kansainvälisessä vetoomustuomioistuimessa CAS:issa ”tennisnumeroin 6–0”. 

Päätös loukkaa yhdenvertaisuutta, sillä testosteroni ei ole ruumiin ainoa sukupuolihormoni. Kokkosen mukaan on olemassa parisataa geneettistä variaatioita, jotka voivat antaa etua. Tällainen on esimerkiksi koripalloilija Lauri Markkasen poikkeuksellinen, 213 sentin pituus.

Suomen Olympiakomitea on laatimassa kansallista ohjeistusta transihmisten kilpailusta. Kokkosen mukaan Suomessa transurheilijoita on esimerkiksi kamppailulajeissa ja yleisurheilussa.

”Eettisesti ajateltuna transnaisten pitää pystyä toteuttamaan kilpaurheilijan ammattia uudessa kategoriassa.”

Kokkonen on työskennellyt kamppailulajien valmentajien kanssa ja ihmettelee kauhistelua.

Kamppailulajeissa ideana on kamppailu, jota rajoitetaan säännöillä. Keskustelun sävy muuttuu silti moralistiseksi, kun nainen ottaa vastaan lyöntejä. 

Kamppaillessa voima ja ulottuvuus eivät aina ratkaise paremmuutta. Liikkuvuus tai ottelutaktiikka voivat olla ratkaisevia tekijöitä.

”Urheilijan näkökulmasta ei ole väliä, mistä iskuvoima on peräisin. Kipu on sama.”

 

 

Kaikki olisi helpompaa, jos ihmiset vaihtaisivat muut lajit shakkiin.

Shakki on olympiakomitean hyväksymä urheilulaji, jota kisataan useissa kansainvälisissä urheilutapahtumissa. Suomessa shakki on laskettu urheiluksi vuodesta 1983. 

Lautapeliä ei ole vielä valittu kisaohjelmistoon yksissäkään olympialaisissa, mutta sitä on pelattu esittelylajina Sydneyssä 2000. Aivopeli on hyvä esimerkki lajista, jossa sukupuolijakoa ei voi perustella. Ihmisillä riittää muutenkin kamppailua ylivoimaista tekoälyä vastaan.

Silti miesten hallitsemassa lajissa yhden unkarilaisen on pitänyt murtaa vanhoja ajatuksia naisten älystä. Judit Polgár pelasi hämmästyttäviä pelejä jo 12-vuotiaana ja voitti viime vuosituhannen lopulla lukuisia maailmanmestareita, hallitsevia ja entisiä.

Netin shakkivideoissa ihaillaan edelleen hänen kauniita siirtojaan. Polgár kukisti vastustajansa usein nerokkailla uhraustaktiikoilla. Niissä pelaaja antaa vastustajan lyödä yhden nappuloistaan näennäisen helposti. Hetken iloitseva vastustaja on pian ansassa.

Jos kaikki pelaisivat taktista shakkia, ei tarvitsisi pelätä, että tytöt eivät jaksa, pysty tai uskalla, kuten Kokkonen kuvaa asennetta monien urheilulajien kohdalla.

Naisia suojellaan edelleen. Jääkiekossa naisten on pakko pitää kasvojensa edessä säleikköä, joka suojaa hampaita. Voi kysyä, miksi miesten suuta saa runnella.

Kamppailulajeissa voisi käyttää muutakin luokitusta kuin sukupuolta. Suomessa monet -judokat harjoittelevat jo sekaryhmillä vyöluokan ja painon mukaan.

Pitäisikö naisten seitsenottelu muuttaa kymmenotteluksi? Entä 30 kilometrin hiihto 50 kilometriin? Pitäisikö kaikkien pelata tenniksessä kolmesta erästä, niin palkkiokiistoille ei olisi perusteita?

Panokset tasoittuvat, kun Tokiossa 2020 kisataan kivääri-, pistooli- ja trap-ammunnassa sekajoukkueissa.

Sukupuolikäsitysten rikkominen avaa urheilua myös miehille. Esimerkiksi taitouinnissa miehet saivat vasta vuonna 2015 kilpailuoikeuden MM-kisojen parikilpailuihin. Ensi kerran taitouintia nähtiin Helsingissä 1952 näytöslajina, mutta miehiä olympia-altaissa ei ole vielä uinut. 

Taitouintia olympialaisissa hallinneen Venäjän urheiluministeri Vitaly Mutko ei pitänyt päätöksestä. Hän väitti, että laji on ”puhtaasti feminiininen”.

Tämän venäläisen määritelmän mukaan feminiininen urheilija on siis sellainen, joka pystyy koordinoimaan kehoa pää alaspäin, rytmittämään liikkeitä musiikin tahtiin ja hallitsemaan mestarillisesti hengitystään.

Pakonaiset – Nobelin rauhanpalkittu Nadia Murad kertoo Tulvalle, miten selvisi seksiorjuudesta

Irakilaisten Nadia Muradin ja Lamiya Aji Basharin perheenjäseniä murhattiin, mutta he selvisivät Isisin seksiorjuudesta. EU palkitsi heidät mutta silti suomalaismeppien vakuuttaminen turvapaikanhakijoiden viestistä on toivotonta. Tulva lähti Strasbourgiin kysymään miksi.

 

Heidän nimensä on kirjoitettu kaikkialle.

Plakaatteihin, julisteisiin, puhujapönttöihin.

Euroopan parlamentin sali näyttää liian viralliselta tällaiseen. Tylyltä. Toinen naisista nousee mikrofonin taakse. Toinen alkaa itkeä.

On ihme, että he ovat elossa. Saharov-palkinto on jaettu parlamentissa vuodesta 1988. Se on mielipiteen vapauden palkinto, ojennetaan ihmisoikeuksien hyväksi tehdystä työstä.

Kumpikaan naisista ei ollut syntynyt, kun Nelson Mandela sai ensimmäisen kunniakirjan.

Nadia Murad, 23, ja Lamiya Aji Bashar, 18, kasvoivat Sinjarissa, Pohjois-Irakissa. He olivat naapureita. Molemmat kävivät koulua, lähes ainoina isoista perheistään.

Aji Bashar halusi opettajaksi, Murad kauneussalongin. Hänellä oli tapana harjoitella meikkaamalla kylän tyttöjä.

Kylässä kaikki olivat jesidejä; kuuluivat uskontokuntaan, jota toisinaan luullaan kristilliseksi.

Tosiasiassa jesidit sekoittavat aineksia useista Lähi-idän uskonnoista. Kristinuskosta, islamista, ja niitä edeltäneistä zarathustralaisuudesta ja mithralaisuudesta.

 

Jesidejä ei ole Pohjois-Irakin, Syyrian ja Turkin alueilla paljoa – arviot vaihtelevat 70 000 ja 500 000 välillä – mutta heitä on vainottu vuosisatoja. Nyt Isis on tulkinnut, että he ovat yhtä kuin saatananpalvojat. Koko kansa pitää tuhota.

Lamiya Aji Basharilla on hiukan näköä jäljellä vasemmassa silmässään. Oikea silmä on sokea. Kasvot ovat pahojen palovammojen runtelemat. Hän vammautui pakomatkallaan viime keväänä. Ennen pakoa Isis oli pitänyt häntä seksiorjanaan ja myynyt eteenpäin vuoden ja kahdeksan kuukauden ajan. Nadia Muradin vankeus kesti kolme kuukautta.

”Meidän molempien on hyvin vaikea puhua tästä. Haluamme kuitenkin tehdä sen, sillä 3500 jesidinaista ja -lasta on yhä Isisin vankina Irakissa”, Murad sanoo.

”Olemme kiitollisia palkinnosta”, Aji Bashar sanoo.

”Mutta se ei vielä riitä. Odotamme EU:lta, että asia otetaan poliittiseen käsittelyyn.”

 

 

Euroopan parlamentti antoi hienon palkinnon, mutta miten EU suhtautuu jesideihin poliittisesti?

Yllättäen hieman ristiriitaisesti.

Suomalaismeppejä jututtaessa huomaa, että päivänpolitiikassa jesidien ahdinko on marginaalinen asia. Erilaisia aloitteita ja palkintoja liikkuu parlamentissa niin paljon, että Saharov-palkinto – joka kuitenkin on EU:n tärkein ihmisoikeuksiin liittyvä tunnustus – vaikuttaa jääneen monilta miltei huomaamatta.

”En ole perehtynyt asiaan. Joka kerta, kun Strasbourgissa on istunto, täällä myönnetään joku palkinto. Minua kiinnostaa enemmän suomalaisten vanhusten asema”, sanoo europarlamentaarikko Pirkko Ruohonen-Lerner (ps) palkinnon myöntämispäivänä.

Parlamentti hyväksyi helmikuussa 2016 päätöslauselman, ei-sitovan kannanoton, jossa se tuomitsee Isisin teot jyrkästi ja kehottaa tunnustamaan ne joukkotuhonnaksi.

Se oli kuitenkin vasta ensimmäinen askel.

Parlamentin tahto ei vielä tarkoita sitä, että EU olisi tunnustanut jesidien kansanmurhan.

Kaksi kuukautta parlamentin päätöslauselman hyväksymisen jälkeen 104 europarlamentaarikkoa lähetti EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa johtavalle Federica Mogherinille kirjeen, jossa vedottiin EU:ta tunnustamaan kansanmurha myös ulkosuhteissaan. Tätä ei ole edelleenkään tapahtunut.

Ruohonen-Lerner ei juuri eroa muista suomalaismepeistä, joista jesidien kohtalo vaikuttaa kiinnostavan lähinnä Heidi Hautalaa (vihr). Hän oli ainoa, joka allekirjoitti Mogherinille lähetetyn vetoomuksen.

Liisa Jaakonsaari (sd) sentään huikkaa ohi kulkiessaan, että Muradin ja Aji Basharin omakohtainen palkintopuhe istuntosalissa kosketti häntä. ”Koskaan ennen en ole itkenyt täysistunnossa.”

”Ihmisoikeuskysymykset nousevat esille parlamentissa silloin tällöin, mutta on monia edustajia, joita ne eivät askarruta päivittäisessä työssä”, Heidi Hautala sanoo myöhemmin.

Hän haluaa puolustaa meppikollegoitaan, eikä yhdy ihmettelyyn, miten vähän parlamentilla näyttää olevan valtaa asiaan.

”En minäkään pistä merkille kaikkia kirjeitä, joita voi tulla kymmeniä päivässä. EU:n elimillä on erilaiset toimivaltuudet, ei ole mitään yhtä kantaa. Lisäksi ulkopolitiikasta vastaavat jäsenmaat itsenäisesti. Parlamentti on usein se taho, joka vaatii ihmisoikeussopimuksien kunnioittamista.”

Hautala huomauttaa, että EU:n tavoitteena on tuoda kansanmurhaan ja muihin sota- ja ihmisoikeusrikoksiin syyllistyneet kansainvälisen oikeuden eteen.

Se, määritelläänkö jesidien tappaminen kansan – murhaksi, on hänen mukaansa ennen kaikkea juridinen asia. Jotta syyte voidaan nostaa, pitää tietää syytettyjen henkilöllisyydet, epäillyt rikokset, ja niin edelleen.

Sillä aikaa, kun EU:ssa pohditaan kansanmurhan määritelmää, jesidit odottavat edelleen apua kansainväliseltä yhteisöltä. Tähän saakka se on tarkoittanut lähinnä jesidien vastaanottamista pakolaisina.

 

Nadia Murad ja Lamiya Aji Bashar eivät ehkä tiedä orjuuttajiensa nimiä, mutta rikokset he tietävät.

Isisin joukot saapuivat Sinjariin, Kochon kylään 15. elokuuta vuonna 2014. Kello oli kaksi yöllä.

He erottivat naiset ja miehet toisistaan.

”Meille sanottiin, että olemme prostituoituja ja Isisin omaisuutta. Meidät lastattiin busseihin emmekä tienneet  yhtään, mikä odotti. Kuulimme luotien äänet bussiin ja näimme ikkunoista, kun miehiämme tapettiin”, Nadia Murad sanoo.

”Bussissa meitä alettiin kosketella. Se oli hirvein hetki.”

Muradin isä tapettiin. Kuusi veljeä tapettiin. Äiti tapettiin, koska hänellä ei katsottu olevan seksuaalista arvoa. Viisituhatta muuta samalla alueella asunutta jesidiä tapettiin.

Jäi vain kuolleita, ruumiita, joista ei huolehdi kukaan. Tyhjiä katuja, joilla vainajien luut pyörivät.

Murad, Aji Bashar ja muut nuoret naiset kuljetettiin Mosuliin. Nuorimmat olivat 9-vuotiaita. Heidät myytiin eteenpäin orjina. Heitä sai raiskata, hakata, nälkiinnyttää. Alistaa pakkotyöhön, tappaa.

”Daesh (Isis) myi minut neljä kertaa. Viimeiseksi minut myytiin lääkärille, joka myöskin raiskasi, kuten kaikki muutkin”, Aji Bashar sanoo.

”Alussa en menettänyt toivoani. Mutta kun Isisin sotilaat näyttivät meille kuvia, miten he tappoivat ihmisiä, ajattelin, että tämä on ihmisyyden loppu”, Murad sanoo.

Molemmat yrittivät pakoa useita kertoja. He jäivät kiinni. Sitten Murad pääsi puhelimen ääreen ja sai kerrottua sukulaisilleen olinpaikkansa. He auttoivat. Aji Basharille sukulaiset saivat järjestettyä salakuljettajan.

”Onnistuin pakenemaan ystäväni Kathrinin ja erään 9-vuotiaan tytön kanssa. Ennen kuin pääsimme turvaan, Kathrin astui vahingossa maamiinaan, joka räjähti. Kuolinhuuto oli kauheinta, mitä olen koskaan kuullut.”

Räjähdyksen jälkeen Aji Bashar luuli sokeutuneensa. Jonkin verran vasemman silmän näöstä onnistuttiin kuitenkin palauttamaan lääketieteellisissä operaatioissa Saksassa.

Sinne Aji Bashar on kotiutunut vainosta selvinneiden siskojensa kanssa. Kaikkiaan noin 200 000 jesidin arvioidaan paenneen Sinjarin alueelta Isisin vainon seurauksena. Pikkuveli löytyi Saharov-palkinnon uutisoinnin ansiosta. Vanhempien kohtalosta ei ole tietoa. Todennäköisesti he ovat kuolleet.

”Jesideillä ei ole mitään arvoa Irakissa, ei elävinä eikä kuolleina”, Aji Bashar sanoo.

 

Entä jos jesidinaiset olisivat päätyneet Suomeen? Parlamentin juhlapuheista päätellen EU pyrkii Saharov-palkinnolla vaikuttamaan myös itseensä eli jäsenmaihinsa: ottakaa enemmän pakolaisia.

Olisivatko he saaneet turvapaikan?

Soitto maahanmuuttovirasto Migriin kertoo, että jesidejä on tullut Suomeen pieni määrä.

”Tilastoja ei ole, ainoastaan tuntuma. Emme pysty sanomaan tarkkoja lukuja, koska eri uskontosuuntien lukuja ei ole. Meillä vain kansallisuus tilastoidaan”, turvapaikkayksikön johtaja Esko Repo sanoo.

”Turvapaikan hakemisen peruste voi myös olla jokin muukin kuin kansallisuus, syyt ovat yksilökohtaisia. Jokainen hakija tutkitaan sen pohjalta, mitä hän esittää.”

Irakissa asuneet jesidit luokitellaan siis irakilaisiksi, Syyriassa asuneet syyrialaisiksi ja niin edelleen.

Irakista tulevien turvapaikanhakijoiden tilanne Suomessa on huonontunut. Migri katsoo Irakin nykyisin osin turvalliseksi maaksi. Jesidivähemmistöön kuuluminen ei automaattisesti tuo turvapaikkaa. Ei mikään muukaan tausta.

”Jesidit tulevat alueelta, jolla Isis sorti heitä. Tosin Isisin valta on vähentynyt. Miksi ihminen pelkää, mitä hän pelkää? Pitää olla faktatietoja. Niitä me käytämme”, Repo sanoo.

”Jos jesiditaustainen henkilö on alueelta, jossa on Isis, sinne ei voida palauttaa. Se on ihan selvää.” Repo kuitenkin huomauttaa, että kaikkien Irakista tulevien osalta tutkitaan nykyään sisäisen paon mahdollisuus.

”Jos maatiedon perusteella arvioidaan, kyllähän jesidit pystyvät elämään Irakissa. Kurdialueelle on helppo päästä. Jos henkilö tietyllä alueella voisi joutua vainotuksi, niin pitää arvioida, voisiko hän palata muualle. Tosin palaamisen pitää olla laillista ja turvallista. Vähemmistöjen kohdalla palauttaminen ei välttämättä ole kohtuullista. Tämmöisen ryhmän kohdalla rima on kyllä korkealla.”

 

 

Nadia Murad kirjoittaa pyynnöstä paperille yhden ajatuksen siitä, miten hän selvisi.

”Koska olin oikeassa, he sortivat minua.”

Saksassa asuva Murad on keskittynyt aktivismiin YK-lähettiläänä ja saanut jesidien asiaa esille julkisuutta saaneissa tilaisuuksissa, joissa esimerkiksi ihmisoikeusjuristi Amal Clooney on esiintynyt.

Jesidinaiset haluaisivat, että Saharov-palkinto vaikuttaisi heti käytännön toimiin, mutta mitä ilmeisimmin näin ei tapahdu. Palkinnon myöntämisen jälkeen kukin EU-maa on jatkanut omaa pakolaispolitiikkaansa, ja kansanmurha on edelleen tunnustamatta.

Murad ja Aji Bashar pelastuivat kuin ihmeen kaupalla, mutta kaikkien jesidien pelastamisessa tarvittaisiin muun ihmiskunnan apua.

Aji Bashar haaveili aiemmin opettajan työstä, mutta keskittyy nyt terapiassa käymiseen. Hän ei halua kirjoittaa paperille mitään.

”En tiedä, mitä haluan tulevaisuudelta.”

 

Juttu on julkaistu Tulvassa 1–2/2017.

 

Pesä liassa – miksi kotinsa siivooja pelkää pohjimmiltaan kaikkea poikkeavuutta

Pihla Hänninen kirjoittaa, miksi lika on poliittista.

 

Pelottaako lika?

Kyllä, tahrat paljastavat epäonnistumiseni.

Ei, sotku rauhoittaa.

Etsit suihkepullon ja rätin. Suihkepullossa on vaahtoavaa nestettä, joka haisee äitelältä. Rätti on likainen, uitat sitä puhtaassa vedessä, puristelet veden pois. Keittiön tasolla lojuu leivänmuruja ja irtolikaa, seinillä on tomaattiroiskeita. Suihkutat puhdistusainetta liinaan. Pyyhit irtolian pois, se leviää rättiin. Huuhtelet rätin. Jynssäät tasoa rätillä. Toistat. Rätti likaantuu ja taso puhdistuu. Näet kättesi jäljen.

Mistä kaikki lika tulee ja mikset ole huomannut sitä aiemmin? Tiedät, että epäjärjestys palaa, että lika kuuluu elämään, ettei siivousprosessi ole koskaan ohi, vaan olet tuomittu siivoamaan. Typerryttävää. Siivoat aina uudelleen, koska ihmisen täytyy siivota. Et koskaan puhu siivoamisesta muille.

Siivous on tylsä askare. Se on suoritettava tasaisin väliajoin, sillä onhan puhdas parempi kuin likainen, järjestys parempi kuin sotku.

Siivous ja järjestely tuovat järjestystä kaoottiseen ja likaiseen luonnontilaan. Kodit on järjestettävä, laitettava kuntoon ja tehtävä asumiskelpoisiksi – siivoamalla. Ei muuta kuin välineet valmiiksi: mopit ojoon, imuri tanaan ja suihkepullo kumihanskan peittämään käteen.

Tutkija ja ammattijärjestäjä Ilana Aallon mukaan siisteys ja kunnollisuus liittyvät historiallisesti yhteen: 1800-luvulla likaisen asunnon on katsottu uhkaavan yhteiskuntajärjestystä ja siivottomuuden johtavan rappioon. Turmioelämää!

Mutta: lika on ongelma vain, jos sitä pidetään ongelmana. Vallitsevien hygieniaan liittyvien puhetapojen uusintama puhtausnormisto seuraa meitä kaikkia kotiin median, mainosten ja sosiaalisen paineen mukana.

Lika on myös bisnestä. Tarvitsetko imuria vai riittäisikö pelkkä rikkalapio ja kostutettu uudelleen pestävä rätti? Tarvitsetko hassun nimisiä lian räjäyttäviä ultradesinfioivia puhdistusaineita vai saisiko etikalla, soodalla ja juuriharjalla enimmät tahrat pois? Hygienia- ja siivoustuotteilla on valtavat markkinat, kosmetiikasta puhumattakaan – etenkin jälkimmäisten markkinat ovat räikeän sukupuolittuneet.

Mikä liassa pelottaa? Miksi toiset sietävät likaa, sotkua ja kaaosta paremmin kuin toiset? Miksi eräät inhoavat likaa, toiset siivoamista ja kolmannet molempia?

 

 

Tarttuuko lika?

Kyllä, saastaa voi hallita vain kurilla. 

Ei, koska en koe olevani puhdas.

Kädet pitää pestä. Suihkussa täytyy käydä. Vessanpönttö on saastainen ja se pitää puhdistaa. Pesää ei saa liata! Puhtaus on kunniallista, likaisuus hävettävää. Hei anteeksi, täällä on hirveä sotku, mä en ole ehtinyt siivota!

Lika on kaikkialla oleva vihollinen, entropian ilmenemä, jota vastaan käydään jatkuvaa taistelua. Meillä on kokonainen siivoojien ammattikunta, joka siirtelee aamuyön tunteina tätä ylimääräistä ainetta paikasta toiseen, jotta muiden ei tarvitsisi nähdä tai kohdata sitä. Lika pitää pyyhkiä pois, räjäyttää, desinfioida, tehdä vaarattomaksi, neutralisoida. Lian vastustaminen on työlästä puuhaa, mutta silti siivousfirmojen verkkosivujen kuvapankkihahmot hymyilevät meille väsymättä.

Monissa uskonnoissa on erilaisia puhtaussääntöjä. Puhtaus assosioituu pyhyyteen ja jumalallisuuteen. Antropologi Mary Douglasin mukaan likaantumisen pelko on poikkeavuuden pelkoa ja lika loukkaa järjestystä. Lika sijaitsee luokittelujen välissä. Lika on toisin sanoen queer. Lika stigmatisoi, tekee kantajastaan muita huonommaksi merkityn ihmisen. Lika voi pelottaa, inhottaa, ällöttää, kuvottaa. Lika on siis täynnä erilaisia affektiivisia, tunteisiin liittyviä merkityksiä.

Filosofi Sara Ahmed käyttää käsitettä sticky, tahmea, kuvaamaan affektien tarttuvia, ruumiillistuneita kulttuurisia merkityksiä. Lika ei tartu, mutta siihen liitetyt affektiiviset merkitykset tarttuvat likaisiksi luokiteltuihin ihmisiin. Lika mieltyy matalalla sosiaalisissa järjestyksissä ja hierarkioissa oleviin yksilöihin. Likaiseksi ja arvottomaksi määrittely on vallankäyttöä, sosiaalisen kontrollin keino ja herruustekniikka. Viesti on selvä: kun olet likainen, olet epämiellyttävä ja epäilyttävä, eikä kukaan halua olla kanssasi tekemisissä.

 

 

 

Onko lika poliittista?

Kyllä, joidenkin haaveissa on aina puhdistus.

Ei, siisteys on yksityistä.

Lika jakaa sosiaalisesti. Likainen ihminen on kelvoton ihminen – ihminen, jota saa ja pitää neuvoa ja kasvattaa – kasvattajalla on siihen jopa moraalinen velvollisuus.

Taannoin lapsia peloteltiin Jörö-Jukalla, ja nyt 2010-luvulla sottapyttyjä nuhtelee ammattijärjestäjä Marie Kondo. Kondon markkinoima herttaisen voimauttava uusliberalistinen pelastuskertomus ohjailee naisia vaivihkaa persoonallisuustyössä. Tätä ovat tutkineet esimerkiksi Suvi Salmenniemi ja Maria Adamson. Esineet joita ei rakasta ovat turhia, likaa.

Sosiologi Beverley Skeggsin mukaan työväenluokkaisuus ymmärretään likaiseksi, keskiluokkaisuus taas neutraaliksi ja tavoiteltavaksi. Muuttumisleikeissä työväenluokkaiset tavikset pääsevät likaisuudestaan ja kohtuuttomista tavararöykkiöistään eroon. Konmaritus on samalla sekä kodin että sen asukkaan muuttumisleikki ja tie kohti kunniallisuutta.

Sekä siivoaminen että siivoamatta jättäminen voi olla poliittinen teko: joillekin siivoaminen voi olla arvokas ja voimauttava itsestä huolehtimisen tapa, joillekin se on epämiellyttävä ja uuvuttava aikaavievä pakkorituaali. Ihmiset siivoavat yksin, koska yksin siivoaminen on kulttuurinen imperatiivi, käsky, välttämätön vaatimus. Meidät halutaan saada uskomaan, että jokainen on yksin vastuussa itsestään ja omasta liastaan.

Puhtaus on länsimaissa suuri tarina ja voimakas sosiaalinen normi. Likaisuutta pitäisi hävetä – ihmisiä arvotetaan ja luokitellaan sen perusteella. Voimakkaasti järjestystä, puhtausnormeja ja hygieniaa ihannoivassa yhteiskunnassa lian poikkeavuuden hyväksyminen voi olla poliittisen vastarinnan muoto. Lika on siis ehdottomasti poliittinen kysymys.

 

 

 

Riittääkö puhtaus?

Kyllä, on kunnioittavaa muille olla siisti.

Ei, ei, ei tietenkään.

Siisteyden ihanne vaatii vastavoimaa. Sotkun keskellä voi hokea muutamaa lohdutusta.

Feministi voi olla juuri niin sotkuinen tai puhdas kuin itse haluaa. Ihmisiä ei ole syytä tuomita erilaisen puhtauskäsityksen perusteella. Jokainen käyttää aikansa, mihin haluaa ja on vapaa määrittelemään puhtautensa tason. Toiset tekevät mieluummin muuta kuin siivoavat.

Siivoaminen on myös hoivan muoto, jossa voi vaihdellen olla hoivaaja ja hoivattava. Kaikilla ei ole välttämättä kykyä huolehtia kotinsa puhtaudesta yksin, joten likavastuuta voi jakaa.

Sotkuun, likaan ja siivoamiseen liittyvää uskoa on purettava – vai pitäisikö sanoa sotkettava. Lika ei määritä ihmisen arvoa.

 

 

FEMINISTIN SIIVOUSOPAS

 

1. Siivoa yhdessä

Siivoaminen tavataan kuvata yksilöllisenä rituaalina, josta jokainen on itse vastuussa, ja jos siivous ei onnistu, siitä pitää maksaa ulkopuoliselle. Tee toisin: siivoa yhdessä. Kenenkään ei tarvitse pärjätä yksin.

2. Pyydä tai tarjoa apua

Oletko jaksava tyyppi, jolta sujuu luuttuaminen? Jollain toisella voi olla siivouksen kanssa ongelmia. Vähemmän kyvykkäälle tai esimerkiksi yksin asuvalle siivousapu voi olla mieluinen tarjous. Tarjoa siivousapua vaikka lahjaksi tai ihan muuten vaan, se on hyvä hoivan jakamisen muoto.

3. Löydä oma tapasi siivota

Monien self help -siivousoppaiden ihmiskuva on hierarkkinen ja ankea. Mukavampia siivousoppaita ovat esimerkiksi Saara Henrikssonin ja Aino-Maija Leinosen Leppoisa opas huusholliin (2014), Rachel Hoffmanin Unf*ck Your Habitat (2016) ja Ilana Aallon Paikka kaikelle (2017).

4. Hyväksy kaaos

“Siisti koti on merkki hukkaan heitetystä elämästä,” jääkaappimagneettiklassikko julistaa. Ala vastarintaan siisteysnormistoa vastaan ja suunnittele yli jäävällä ajalla vaikka feminististä vallankumousta. Lika on ainetta, kaikki muukin ympärilläsi on ainetta. Lika on osa elämää. Lika on osa sinua. Tee rauha lian kanssa, anna sen olla, hyväksy se.

 

Juttu on julkaistu alun perin numerossa Tulva 1/18.

Tilaa valkoiselta kauneudelta – miksi kehopositiivisuus ei aina toimi

Meriam Trabelsi koki, että on ihan liikaa ja alkoi siksi kuvata itseään.

 

 

Rakasta itseäsi, hyväksy itsesi sellaisena kuin olet, rakasta, hyväksy, rakasta, hyväksy. Tuntuu, että kaikkialla toistetaan samoja mantroja. Kehopositiivisuus on kaupallistettu pääviestiksi lukuisiin mainoskampanjoihin. Esimerkiksi vaateketju Zara on kehottanut kaikkia rakastamaan muotojaan Love Your Curves -mainoksissaan, joissa esiintyy vain hoikkia malleja.

Olen väsynyt tähän. Tuntuu, että unohdamme, ettei ole helppoa rakastaa tai hyväksyä itseään. Me elämme niin valtavien paineiden alla, että on mahdotonta löytää itsestään se voima, jonka avulla hyväksyminen tapahtuu.

Kehopositiivisuusajattelu syntyi 1960-luvulla, toisen aallon feminismin fat acceptance -liikkeen ansiosta. Fat acceptance keskittyi ruumiin poliittisuuteen ja lihavien kehojen kokemaan syrjintään. Vuonna 1973 liikkeen feministiaktivistit Judy Freespirit ja Sarah Fishman julkaisivat Fat Liberation Manifeston, jossa he vastustivat kokosyrjintää.

“Me vaadimme yhdenvertaisia oikeuksia lihaville ihmisille kaikilla elämänalueilla.”

He näkivät oman taistelunsa liittolaisiksi ryhmät, jotka taistelevat esimerkiksi rasismia, seksismiä ja taloudellista hyväksikäyttöä vastaan.

45-vuotias manifesti voisi hyvin olla tänään kirjoitettu.

Kehopositiivisuus on noussut ihmisten tietoisuuteen vasta viime vuosina. Instagram on muuttanut valtavasti sitä, miten erilaisia kehoja katsotaan. Luulisi, että juuri nyt elettäisiin liikkeen huippuhetkiä, vapautusta oletuksista siitä, miltä tietyn sukupuolen edustajien tai tietyn kokoisten ihmisten pitäisi näyttää. Voisi kuvitella, että eläisimme aikaa, jolloin läskin määrä ei olisi tekijä, jonka perusteella määrittelisimme ihmisen.

 

Olen kuitenkin huolissani siitä, että liikkeen ydinviesti – yhteiskunnassamme marginalisoitujen kehojen esiin nostaminen ja hyväksyntä – on hukkunut matkalla. Kun isot yritykset valjastavat mullistavaa ajattelua käyttöönsä, niiden viesti laimenee vain pelkiksi mantroiksi kuten “hyväksy itsesi sellaisena kuin olet”. Esimerkiksi American Eaglen alusvaatemallisto Aerie ratsastaa kehopositiivisuudella mainoksissaan, mutta käyttää kuvissa melkein yksinomaan nuoria, valkoisia ja malli-laihoja naisia.

Kehopositiivisuus on niin paljon muutakin kuin kurvikkaita, valkoisia, naisellisia heterokehoja, jotka ylistävät selluliittiä tai raskausarpia ilmoituksissa. Liikkeen päämäärillä on kuitenkin lyöty rahoiksi tavoilla, jotka johtavat usein tilanteeseen, jossa tietyn kokoiset yksilöt jäävät ulos keskustelusta. Ajan kehopositiivisuus-liikehdinnästä puuttuu alkuperäinen suunta. Sen ei pitäisi olla pelkästään valkoisten, toimintakykyisten, cis-naiskehojen esillä oloa –  naiskehojen jotka jo ovat yhteiskuntamme kauneusihanteiden sisällä.

Ei pitäisi unohtaa, että kehopositiivisuus on poliittista. Aivan kuten feminismissä, jos unohdamme huomioida etuoikeuksien yhteiskunnalliset hierarkiat, ja jos unohdamme oppia heiltä, jotka ovat hierarkian pohjalla, ohitamme jotain oleellista. Unohdamme he, jotka huomioimista kaikkein eniten tarvitsevat. Kaikki kehot ovat yhtä tärkeitä ja hyväksynnän arvoisia.

 

Toivon, että jokainen, joka tätä lukee – oli sitten kokoa 36 tai 60 – voisi aloittaa matkan kohti oman kehonsa hyväksymistä. Se olisi erityisen tärkeää tässä ajassa, jolloin on yhä enemmän sääntöjä ja olettamuksia siitä, miltä ihmisen pitäisi näyttää ja mitä keho hänestä kertoo. Edelleen käsityksemme esimerkiksi naiseudesta ja sen ilmenemisestä on hyvin kapea, edelleen me määrittelemme ihmisen terveydentilaa hänen kehonsa koon perusteella sekä pidämme viehättävinä ja hyväksyttävinä vain tietyn muotoisia kehoja, kehoja, joissa läski on jakautunut vain tietyille alueille.

Haluaisin muistuttaa, että itsensä hyväksyminen – tai edes sellaiseen pisteeseen pääseminen jossa ei vihaa kehoaan päivän jokaisena sekuntina – on pitkä prosessi, joka vie aikaa ja voimavaroja. Eikä se mitä suurimmalla todennäköisyydellä toteudu ostamalla Doven suihkusaippuaa. Tärkeintä mielestäni on kuitenkin yrittää aloittaa se matka kohti hetkeä, jolloin ajatukset omasta kehosta eivät estä tekemästä kaikkea, mitä haluaa.

Minä en tiedä, tulenko koskaan olemaan täysin sinut oman kehoni kanssa, mutta ajattelen että tämäkin tilanne on ihan ookoo. Koska se on vain keho, jonka tarkoitus on kuljettaa minua paikasta toiseen.

 

 

Olen pitkään, esimerkiksi ottamalla kuvia, yrittänyt päästä kohti tätä pistettä, jossa nyt olen. Tuntuu, että kun katselen kehoani tietokoneen tai kameran ruudulta, pystyn näkemään itseni objektiivisemmin. Päänsisäiset ajatukseni eivät niin hallitse silloin, toisin kuin peilistä katsoessa.

Otan kuvia itseäni varten, mutta tänä keväänä on tuntunut, että haluan ottaa tilaa, vaikka vain ystävieni Instagram-feedeistä. Haluan ottaa tilaa valkoisilta kauneusihanteilta, jotka vuosikausia sanoivat, ja sanovat edelleen, minulle, että olen liikaa. Liian iso, liian äänekäs, liian karvainen, liian kova. Täysin vääränlainen edustaakseni minkäänlaista kauneutta.

Joten tässä minä olen, ottamassa tilaa valkoiselta kauneudelta.

Yasss queen! – dragin uusi vallankumous

Dragin tuorein aalto on röyhkeä, rakastava ja kumouksellinen.

 

 

RuPaulista se alkoi.

Kymmenisen vuotta sitten yhdysvaltalainen pitkän linjan drag queen sai oman tv-ohjelman. “Yasss Queen, slay”, RuPaul’s Drag Racessa huudahdeltiin, jee valtias, tee sitä mitä teet, koska se on upeaa! Ohjelmassa kilpailevat esiintyjät haukkuivat toisiaan luovin sanankääntein, imitoivat kuuluisuuksia, vetivät kaiken överiksi – seksin, feminiinisyyden, ihmissuhteet, julkkikset. Palkintoja on sadellut. RuPaulista tuli ensimmäinen drag-taiteilija, joka on saanut tähtensä Hollywoodin Walk of Famelle. Time-lehti listasi hänet sadan vaikutusvaltai- simman ihmisen joukkoon.

Drag-villityksiä on koettu historian saatossa monia, ja nyt on taas aika. Suomessakin.

Drag Me to HEL -kollektiivi -kollektiivi on uuden aallon edelläkävijä. Se on perustettu vuonna 2010, vuosi RuPaulin ensimmäisen jakson jälkeen. Kollektiivi tuottaa Drag me to HEL -klubeja, joissa esiintyy sekä kotimaisia että ulkomaisia nimiä. Dragilla ja burleskilla kun on paljon yhteistä: historiaa, estetiikkaa ja välillä myös tekijät. Yhteisö leikittelevät vapaasti sukupuoliroolien elementeillä. Se nostaa faux queeneja eli nais-drag queeneja.

DMTH-kollektiivi huomauttaa, että queer dragissa ei ole merkityst sillä, mihin sukupuoleen esiintyjä arkielämässään samaistuu tai on samaistumatta. Itsemäärittely on avainsana: taiteilija voi olla vaikkapa drag queen, drag king, drag queer tai drag monster. Faux queen -nimitystä pidetään skenessä vältettävänä haukkumasanan kaltaisena terminä, koska se lähtee siitä kaksinapaisesta oletuksesta, että olisi olemassa ‘oikeita’ ja ‘feikkejä’ drag queeneja.

Drag Me to HEL on onnistunut keräämään ympärilleen uskollisen, palvovan yleisön. Drag ei ole enää firman pikkujoulujen ja risteilykansan yksinoikeus.

Aiemmin suomalaiset drag queenit ovat esittäneet pääasiassa kotimaisia tunnettuja ja tunnistettavia naisdiivoja, nyttemmin piirit ovat pirstaloituneet. Etenkin underground-dragissa koetellaan hyvän maun rajoja ja kapinoidaan perinteisiä kauneuskäsityksiä vastaan.

Alalajeissa, kuten queerleskissa ja queer dragissa, tapahtumat järjestetään paljolti periaatteella yhteisöltä yhteisölle: monet paikallaolijat ja esiintyjät kuuluvat sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin.

Miksi kopioida muita, jos voi rikkoa genrerajoja ja panna täysin hösseliksi?

Taloja riittää. Suomalaisia dragtaloja ovat esimerkiksi House of Vanilla, House of Crack, House of Jaahas, House of Auer ja House of Greedy, jotka kaikki viimeistä lukuun ottamatta kuuluvat DMTH-kollektiiviin. Vanhimmat talot, Lola Vanillan luotsaama House of Vanilla ja Lamey Crackhousen House of Crack, ovat olleet DMTH-kollektiivissa mukana sen alusta alkaen. Drag-familyiden jäsenet vierailevat toistensa tapahtumissa, jotkut artisteista kuuluvat useampaankin kollektiiviin.

Ja näkyy drag valtavirrassakin – Youtuben meikkivaikut- tajat kopioivat queenien maskeja arkikäyttöön. Drag-esiintyjiä on päätynyt esimerkiksi kykykilpailu Talent Suomeenja Sideways-musiikkifestivaalille.

 

Suomen dragpiirit ovat kuitenkin aina olleet varsin valkoiset. Vuonna 1979 ohjaaja-koreografina tunnettu Reijo Paukku perusti Suomen ensimmäisen dragryhmän, helsinkiläisravintola Gambrinissa esiintyneen Reijo Paukku & Guysin. Samana vuonna uransa aloitti Paukun ryhmästä inspiroitunut Juha Rastas, joka tunnettiin nimellä Miss Regine. Sittemmin Rastas on tunnettu Paula Koivuniemen turboversiona Mega-Paulana.

Draghuuma laantui 1980-luvun puolenvälin jälkeen, mutta palasi uudelleen 1990-luvulla, astetta queerimpänä. Lavoja kiersivät esimerkiksi Duo Bitch, LesBoys ja Star Sisters.

Kilpailut tulivat kuvaan 1990-luvulla. Ensimmäinen järjestettiin kesällä 1992, kun Setan Vapautuspäivien yhteydessä valittiin Mr/Ms Drag/Trans Finland.

RuPaulin ohjelman vaikutteita voi nähdä uudemmissa kilpailuissa, kuten leikkimielisessä Helsinki Drag Battlessa ja joensuulaisessa Susiraja Drag Racessa.

Tiettävästi ensimmäinen suomalainen rodullistettu drag queen oli Swazimaasta Suomeen adoptoitu Morgan Mäkelä-Deveraux. Hän esiintyi 1990-luvulla La Revue Après Rasagessa ja Les Femmesissä sekä lukuisissa televisio-ohjelmissa.

Toissavuonna kuollut Mäkelä-Deveraux kertoi halustaan rikkoa luutuneita arvoja lyhytdokumentissa Morganin valinta, joka on katsottavissa Yle Areenassa. Hän määritteli eroottiseksi nimitettyä esitystään.

“Me ei tehdä lavalla yhtään mitään sellaista, mikä ei näy MTV:llä.”

Moraalikäsitysten kanssa käydään edelleen kamppailua. Syyskuussa 2017 Yle kertoi Joni Virtasesta, Suomen ensimmäinen romanitaustaisesta drag queenista.

“Kun ensimmäisen kerran toin julkisesti esille drag-harrastukseni, se oli yhteisössäni kauhea skandaali. Siellä mentiin ihan sekaisin, että ei missään nimessä ja mikähän epäihminen tuokin on”, Virtanen sanoi Ylelle.

Jutussa esiintyi myös Suomen ensimmäinen vietnamilaistaustainen drag queen Betty Fvck.

Jo vuosikymmenen suomalaisessa dragskenessä vaikuttanut Lamey Crackhouse on myös taustaltaan alevikurdi. Crackhouse on toinen DMTH-kollektiivin perustajista ja myös sen nimeäjä.”

 

Silti. Vaikka kuinka huutaisi yasssia, drag-yhteisö ei ole yhtenäinen. Suurinta kiistaa aiheuttaa se, että kuka on esillä ja miten. Esiintyjien joukossa on yhtä lailla sukupuolivallankumouksellisia kuin sukupuolikonservatiiveja.

Lavanimellä Miss Divet esiintyvä drag-konkari Marko Vainio ihmetteli julkisessa Facebook-päivityksessään elokuussa 2017, miten sukupuolettomuuteen painottuneesta Turku Pridestä on kadonnut viihteellisyys.

“Ei tässä pysy paatunu hinaajakaan enää perässä, kun kaupungilla liehuu sateenkaarilipun lisäks sukupuolettomien, transihmisten, a-seksuaalien, bi-seksuaalien, pan-seksuaalien, karhujen ja genderqueerien liput.”

Tuoreemmat queer-dragit edustavat vallankumouksellisia, mutta monet artistit toistavat edelleen esityksillään sukupuolijärjestystä varsin kritiikittömästi. Tutkimusmaailmassa on jo pari vuosikymmentä tasapainoteltu, onko drag pohjimmiltaan mullistavaa.

Queertutkimuksen klassikon Judith Butlerin mukaan dragin vallankumouksellisuus purkaa heteronormatiivisuutta. Dragin sukupuoli-identiteettejä parodioiva luonne paljastaa sukupuolen rakenteellisen jäljittelevyyden, koska parodia kohdistuu juuri sukupuolen alkuperäisyyden ajatukseen. Butlerilaisittain drag uusintaa perinteistä järjestelmää, mutta rikkominen jättää normeihin jotain säröjä.

Sosiologi Steven P. Schachtin etnografinen drag-tutkimus taas puhuu sen puolesta, että drag queenien edustama normatiivinen naiseus yksinkertaisesti heijastelee kritiikittömästi vallitsevaa sukupuolikoodistoa ja että dragissa on kyse voimasta ja vallasta yleisöön. Hierarkkinen drag takaa hetkeksi homomiehille miehisen valta-aseman. Jotkut dragit myös suhtautuvat cis-naisiin vihamielisesti ja esineellistävät cis-heteromiehiä.

Sosiologi Verta A. Taylorin ja feministihistorioitsija Leila J. Ruppin dragien identiteettejä käsittelevässä haastattelututkimuksessa taas kävi ilmi, että drag queeniydelle annetut merkitykset olivat vaihtelevia: toisilla korostui sukupuolen monimuotoisuus ja toisilla sukupuolirajojen koettelu.

 

Siinä missä monet Grand Damet ovat menestyviä yksinyrittäjiä, underground-dragissa perustetaan yhteisöllisempiä kollektiiveja. Kokeneet opettavat aloittelijoita drag-työpajoissa, joissa jokaisella sukupuolesta ja iästä riippumatta on mahdollisuus kehittää oma hahmo.

Työpajoissa sovinnaisuuden rajoja on sopivaa rikkoa, estetiikalla on lupa leikitellä, mielikuvitusta saa käyttää
ja hämärimpien halujen kanavointi on jopa suositeltavaa. Osuvat nimet kuuluvat asiaan. Niissä itseironia ja sisäpiirihuumori kukkivat – ajatellaan nyt vaikka Viha Piirakkaa, Dye Nastya tai Rätt Queenia.

Jälkimmäinen toivotti Facebook-seinällään viime vuonna hyvää joulua. Samalla hän toivoi biologisten isien ja porvariston tuhoa.

Biological fathers are not valid and should be executed like the rest of the bourgeoisie.

Kumous on näkyvissä.

 

Tämä juttu on maistiainen tulevasta suuresta kauneusnumerosta. Dora Dalila kuvasi kahden drag-taiteilijan Jere Sivosen ja Maristola Valoisin huolellista valmistautumista. Pihla Hänninen kirjoittaa, miten dragin uusin aalto on röyhkeä, rakastava ja kumouksellinen.

Lähteenä on käytetty Tiia Forsströmin kirjaa Sinivalkoisissa höyhenissä – suomalainen drag (2010) ja Ella Paijan pro gradua Nainen, mies vai drag-tähti? – Conchita Wurst ja media (2016).

EDIT: Queerlesque Finland korjattu muotoon Drag Me to HEL. Lisätty Drag Me to HELin näkemys itsemäärittelystä ja maininta Lamey Crackhousesta.

 

 

Vastine Tulva-lehden artikkelille Yasss Queen!

Hyvät Tulva-lehden toimitus ja toimittaja Pihla Hänninen, oli ilahduttavaa huomata että koitte queer-dragskenemme nostamisen arvoiseksi taide- ja kulttuuri-ilmiöksi. Artikkeli oli kuitenkin valitettavasti täynnä epätarkkuuksia, väärinymmärryksiä ja suoranaisia valheita. Varsinkin kun ketään meistä, joita teksti käsitteli, ei oltu lähestytty haastattelun tai muunkaan tiedonhankinnan merkeissä, koemme tarpeelliseksi korjata näitä virheitä.

Kollektiivimme on nimeltään Drag Me to HEL. Artikkelissa käytetty Queerlesque Finland on yksittäisen taiteilijan omassa toiminnassaan käyttämä brändi. Lola Vanillan luotsaama House of Vanilla ja Lamey Crackhousen House of Crack ovat käytännössä yhtä vanhoja kuin DMTH-kollektiivi, eivät “tuoreempia familyjä” kuten artikkeli väittää. House of Greedyä lukuunottamatta kaikki jutussa viitatut dragtalot kuuluvat DMTH-kollektiiviin.

Tapahtumiemme alun sitominen RuPaul’s Drag Raceen tuntuu sekin oudolle, kun aloimme tuottaa tapahtumia, ei suurin osa meistä edes seurannut kilpailua. Drag Me To HELin alkuperäinen tarkoitus oli luoda estradi sellaisille dragin tekijöille, jotka olivat liian queerejä tai outoja sopiakseen tuolloin olemassa olleisiin esiintymismahdollisuuksia tarjonneisiin tapahtumiin. Halusimme myös tarjota hedelmällistä rajapintojen ylittämistä eri esittävän taiteen lajien välillä.

Nimenomaan feministisessä julkaisussa ikävimmäksi virheeksi koimme kuitenkin faux queen -termin esiin nostamisen näin yksiselitteisellä tavalla. Niin ulkomailla kuin suomessa drag on yhä laajemmin esittävän taiteen muoto joka leikittelee vapaasti sukupuoliroolien elementeillä, mutta myös vahvasti niiden ulkopuolella. Sillä, mihin sukupuoleen esiintyjä arkielämässä itsensä identifioi tai on identifioimatta, ei ole merkitystä. Faux viittaa “feikkiin” tai valheelliseen, ja suurin osa niistä taiteilijoista joihin termillä viitataan irtisanoutuu nykyisin sen käytöstä. Me olemme kaikki dragtaiteilijoita. Se, onko termi drag queen, drag king, drag queer vai vaikka drag monster on jokaisen esiintyjän itse määriteltävissä.

Artikkeli kritisoi suomalaista skeneä valkoisuudesta. Samalla siinä kuitenkin (tekemättä jätetyn pohjatyön takia) jää nostamatta esiin että Drag Me To HELin toinen perustajista ja kollektiivin nimeäjä, Lamey Crackhouse on taustaltaan alevikurdi. Hän on jo vuosikymmenen ajan vaikuttanut suomalaisessa dragskenessä.

Artikkelin pohdinta dragin kumouksellisuudesta jää myös vajaaksi ja sisällöttömäksi. Se kritisoi feminiisyyden toistamista dragissa. Misogyynisessä maailmassa, jossa miestapaisuus on edelleen uskottavuuden mittari ja vallan tuoja, myös äärimmäisen naisellisuuden häpeämätöntä esittämistä ja nostamista ihailun kohteeksi voidaan pitää poliittisena tekona. Maailmalla kritiikittömästi sukupuolirooleja toisintava drag on jäämässä yhä enemmän sivuun ja artikkelissa undergroundiksi kutsuttu drag on nousemassa ja noussut jo osaksi taidemuodon valtavirtaa.

Drag Me To HEL -kollektiivin puolesta,

Bambi Bizarre, Caput Mortuum, Dusty Blow, Dye Nasty, Fanny af Ticklehorn, Miss Gee Vous, Ghastly Business, Hyperfemme, Illuminatrix, Lamey Crackhouse, Lauren Fuckall, Lola Vanilla, Shady Stardust, Slaya Bit, Victoria Line, Viha Piirakka

 

Kauneus-Tulva ilmestyy juhannusviikolla

Kuvakeskeisessä lehdessä eri tekijät näyttävät, miten he kokevat kauneuden.

 

Seuraava Tulva on erikoisnumero kauneudesta. Kuvakeskeisessä lehdessä eri tekijät – kuten Meriam Trabelsi, Helsingin feministinen salaseura, Nastja Säde Rönkkö ja Helen Korpak – näyttävät, miten he kokevat kauneuden. Tulvalle kauneuden määrittely on aina poliittista.

Aiheina on koiravalioita, nuoruuden lähde, dragin uusi aalto, liiallista romantiikkaa, valkoisen kauneuden valtaaminen, meikkitaidetta ja Pokemon-maskeja. Lehti on kuvatulva.

Erikoisjulkaisu on aiheuttanut erikoisongelmia painossa, joten lehti viivästyy hieman alkuperäisistä aikataulusta ja tulee ulos juhannusviikolla. Pahoittelut viivästyksestä.

Ennakkomaistiaisena julkaisemme viikonlopuksi Dora Dalilan kuvasarjan, jossa hän on seurannut kahden drag-taiteilijan Jere Sivosen ja Maristola Valoisin huolellista valmistautumista. Sen teemaa sivuaa Pihla Hännisen teksti dragin uudesta aallosta.

Diagnoosi: Transvestitismus

Lapinlahden mielisairaalaan saapui kuusikymmentä vuotta sitten useita potilaita saamaan hoitoa sukupuolisuuteensa. Psykiatrit olivat ymmällään. 

 

Impi toimitettiin Lapinlahden mielisairaalaan vuonna 1915. Hänelle tehtiin mielentilatutkimus. 

Impi oli syyllistynyt väärentämiseen. Hän oli kirjoittanut kirkonkirjoihin nimekseen Esko, vaikka oli merkitty naiseksi. Kirkkoherra oli kieltäytynyt, ja Impi oli kirjannut tietonsa itse. 

Tutkimuksissa selvisi, että Impi/Esko oli jo lapsena inhonnut ompelemista ja ollut innostunut puutöistä ja hevosista.

Opettajana työskennellyt Impi/Esko poltti tupakkaa, joi viinaa, piti hiuksensa lyhyinä ja pukeutui miesten vaatteisiin. Hänellä oli ollut lukuisia rakkaussuhteita naisten kanssa. 

Sairaalassa hän vikitteli naispuolisia hoitajia ja naispotilaita. Impi/Esko vaati lääkäreitä tekemään leikkauksen, jolla hänen sukuelimensä korjattaisiin miehen elimiksi. Hän julisti, että hänellä on oikeus olla mies, vaikka se tarkoittaisi leikkauspöydälle kuolemista. 

Sellaista leikkausta ei ollut tehty missään päin maailmaa.  

 

 

Psykiatrit olivat hämmentyneitä potilaiden sukupuolikokemuksesta.

Oliko se ristiinpukeutumiseen liittyvää seksuaalista halua? Yritys peitellä rikokseksi määriteltyä homoseksuaalisuutta? Vai oliko potilas hermafrodiitti? Jos hermafrodisiaa – nykytermein intersukupuolisuutta – ei diagonosoitu, potilaan määritettiin kärsivän mielenterveyden häiriöstä.

Psykiatrit eivät erottaneet transsukupuolisuutta homoseksuaalisuudesta. Ilmiöitä pidettiin toisiinsa liittyvinä vielä vuosikymmeniä myöhemmin.  

Aate- ja oppihistorioitsija Katariina Parhi on tutkinut transsukupuolisuuden hoidon historiaa Suomessa. Tulevaa psykopatia-diagnoosia käsittelevää väitöskirjaansa varten hän on käynyt läpi yhdentoista Lapinlahden psykiatrisella klinikalla vuosina 1954–1968 olleen potilaan tapaukset. He kaikki olivat saaneet transvestitismus-diagnoosin.

Transvestitismuksella tarkoitettiin halua pukeutua eri sukupuolen vaatteisiin ja käyttäytyä määritellyn sukupuolen vastaisella tavalla.

Se luokiteltiin seksuaaliseksi poikkeavuudeksi, yhdeksi psykopatian alamuodoksi. Vastaavia poikkeavuuksia olivat muun muassa homosexualitas, exhibitionismus ja fetischismus. 

Jokainen potilas oli psykiatreille tilaisuus ymmärtää sukupuolisuutta paremmin. Potilailla itsellään oli usein selkeä käsitys omasta tilanteestaan ja toive sen korjaamisesta. 

Psykiatrit miettivät, johtuiko kokemus sukupuolesta isäfiksaatiosta vai huonosta äitisuhteesta. He eivät silti jumittuneet ennakko-oletuksiinsa, vaan olivat valmiita avoimiin keskusteluihin, Parhi sanoo, oppimaan potilailta. Keskustelut kirjattiin tarkkaan ylös. 

Suhtautuminen riippui kuitenkin hoitopaikasta. Yhtenäisiä hoitokäytäntöjä ei ollut.

Lapinlahden sairaalassa potilaita tulkittiin psykoanalyyttisessä viitekehyksessä, kun taas Oulun keskusmielisairaalassa “seksuaalisten poikkeavuuksien” niin sanotut oireet nähtiin konstitutionaalisina eli potilaan olemukseen liittyvinä. 

Hoitotapa oli kiinni siitä, näkivätkö psykiatrit diagnoosin psykoanalyyttisena vai biologisena. 

 

 

Useat potilaat hakeutuivat Lapinlahden psykiatrian klinikalle itse. He valitsivat Lapinlahden, koska sillä oli asiantunteva maine seksuaalisuuden ja sukupuolen ongelmien ratkaisussa. 

Suurimmalla osalla potilaista toiveena oli se, että heidän ruumistaan voitaisiin korjata heidän kokemansa sukupuolen mukaiseksi.

Omilla paikkakunnillaan ja yhteisöissään ihmiset saivat usein olla rauhassa. Osa kuitenkin salasi syntymässä määritellyn sukupuolensa ja pelkäsi, että se tulisi ilmi. 

Useimmilla oli, tai oli ollut, rakkaussuhteita, mutta homoseksuaalisuuteen potilaat suhtautuivat ristiriitaisesti. Homoseksuaalisuus, tai “samansukupuolinen haureus”, poistui rikoslaista vasta vuonna 1971. Se oli yhteiskunnassa kiellettyä ja torjuttua, eivätkä transvestitismus-potilaat halunneet samastua homoseksuaaleihin. 

Eräs naiseksi syntymässä määritelty potilas toivoi, että hänen nimensä ja sukupuolensa voitaisiin muuttaa, jotta hän voisi avioitua morsiamensa kanssa. 

Monet muutkin toivoivat korjaustoimia. Yksi mieheksi määritelty potilas oli omatoimisesti syönyt hormoneita muuttaakseen ruumiinsa naisellisemmaksi ennen hoitoon hakeutumista. 

Ensimmäinen tiedossa oleva sukupuolenkorjausleikkaus suoritettiin Saksassa. Dora DörchenRichterille tehtiin kiveksenpoisto vuonna 1922 ja vaginoplastia vuonna 1931 Hirschfeldin seksuaalisuustutkimusinstituutissa. Saksanjuutalaisen lääkäri-seksologi Magnus Hirschfeldin kuuluisin potilas oli Einar Wegener/Lili Elbe, jonka elämään perustuu vuoden 2015 fiktioelokuva Tanskalainen tyttö.

Vuonna 1933, alle neljä kuukautta Hitlerin valtaantulon jälkeen natsit polttivat kadulla Hirschfeldin instituutin arkiston ja kirjaston dokumentit. Varhaisista leikkauksista ei ole jäljellä kuin toisen käden tietoa. Weimarin tasavalta oli seksuaalisuuden ja sukupuolen tutkimuksessa edelläkävijämaa, jonka linjaa Suomi seurasi psykiatriassa.

Potilaaksi hakeutuneiden ihmisten määrä lisääntyi, mitä enemmän suomalaisessa lehdistössä puhuttiin sukupuolen kirurgisesta korjaamisesta, ja mitä enemmän ihmiset kertoivat kokemuksistaan julkisuudessa. 

Suomalaisella skandaalilehdistöllä oli oma roolinsa sukupuolen ylittäjien kokemusten julkiseksi tekemisessä. Jotkut Lapinlahden potilaista olivat lukeneet vuonna 1953 Seura-lehdestä amerikkalaiselle Christine Jörgensenille Kööpenhaminassa tehdystä leikkauksesta. Otsikko oli Hra Jörgensen on nyt neiti.

Useat potilaat halusivat saada lähetteen operaatioon, mutta psykiatrisella klinikalla ei ollut mahdollisuutta niitä määrätä. Lapinlahdessa oli tarjota vain terapiaa. Osa potilaista lopetti hoidon turhautuneina, osa hakeutui muualle. Jotkut olivat vihaisia siitä, että hoito perustui keskusteluterapiaan, eikä kirurgiaan. Eräs potilas sanoi, että ilman leikkausta hän tulee lopulta hulluksi. 

Leikkaushoitoja ei suositeltu, sillä ne olivat peruuttamattomia. Psykiatrit eivät luottaneet omaan kokemukseensa tai ammattitaitoonsa tarpeeksi esittääkseen leikkausta. 

Erään potilaan asiakirjoihin psykiatri kirjoitti, että miehestä naiseksi korjaavaa leikkausta toivonut oli hyväksynyt muutoksen mahdottomuuden. Vahvojen mielipiteiden ilmaiseminen ei potilaan mielestä ollut naisellista. Psykiatri ei kuitenkaan kyseenalaistanut potilaan luonteenomaista feminiinisyyttä. Psykiatrin kysyessä potilaan tulevaisuudensuunnitelmia, tämä sanoi aikovansa matkustaa ulkomaille. Ehkä matkustikin. Suomalaisten tiedetään käyneen sukupuolenkorjausleikkauksissa muun muassa Ruotsissa. 

Suomen lääkintöhallitus suhtautui leikkauksiin nihkeästi, varsinkin kun lääkärikunnassa ei ollut yhtenäistä mielipidettä siitä, olivatko ne hoidon kannalta hyödyllisiä.

Suomessa tehtiin kyllä yksittäisiä leikkauksia. Osa niistä epäonnistui, ja epäonnistumisia ruodittiin suureen ääneen keltaisessa lehdistössä. Yksi ensimmäisiä korjausleikkauksen läpikäyneistä joutui jopa allekirjoittamaan salassapitosopimuksen ehtona operaatiolle. 

Lääkärien ristiriitaisista käsityksistä huolimatta monet Lapinlahden potilaista kokivat saaneensa hoidosta apua. 

Katariina Parhin mukaan potilasasiakirjojen joukossa on kirjeitä, joissa potilaat kiittävät psykiatreja saamastaan avusta ja lähettävät terveisiä tutuille hoitajille ja potilaille. 

Usein jo potilaan sukupuolikokemusta kohtaan osoitetulla ymmärryksellä oli merkitystä. Sairaala tarjosi mahdollisuuden puhua itsestään avoimesti ja vahvistaa omaa identiteettiä. 

 

 

Oli niitäkin, jotka eivät tulleet Lapinlahteen vapaaehtoisesti. 

Sairaalaan toimitettiin potilaita, joiden sukulaiset tai sosiaalihuolto kokivat käyttäytyvän kummallisesti. Naapurit olivat saattaneet valittaa asukkaasta, joka pukeutui oletetun sukupuolensa vastaisesti. 

Sotien jälkeisessä Suomessa sukupuolieroja korostettiin voimakkaasti – käytöstavat, harrastukset ja jopa esineet olivat vahvasti sukupuolittuneita. Kiroilu ja tupakointi sopivat vain miehille; naisten tuli käyttäytyä pidättyväisesti ja siveellisesti. Naisen kiinnostus moottoripyöriin oli epäilyttävää, mies ei puolestaan saanut kiinnittää huomiota ulkonäköönsä.

Osa potilaista vastusti heille annettua hoitoa. Eräs naiseksi määritelty potilas käyttäytyi aggressiivisesti, kiroili ja protestoi sijoitusta naisten makuusaliin, “narttujen joukkoon”. Hän ei suostunut pitämään naisten vaatteita. 

Kompromissina potilas sai käyttää miesten pyjamahousuja ja nukkua yksin lukitsemattomassa eristyshuoneessa. 

Toinen naiseksi määritelty potilas uhkasi itsemurhalla, jos hänestä “yritettäisiin tehdä nainen”. Potilaalla oli vahva käsitys itsestään miehenä, ja hänestä hoidon tehtävä oli muuttaa vääränlainen naisruumis miesruumiiksi, eikä yrittää sopeuttaa häntä elämään naisena. 

Psykiatrit tosiaan pyrkivät sopeuttamaan potilaansa yhteiskuntaan, tavalla tai toisella. Ensisijaisena keinona oli terapia, mutta käytännönläheisempiäkin ratkaisuja etsittiin. 

Miehiksi määritellyille potilaille kirjoitettiin lausuntoja, joiden avulla he vapautuivat asepalveluksesta. 

Naiseksi määritellylle, mutta mieheksi itsensä kokeneelle potilaalle suositeltiin, että tämä etsisi töitä perinteisesti miehiseksi koetulta alalta. 

 

 

Eivätkä ammattien väliset sukupuolikuilut olleet niin syviä kuin 1950-luvun ihanteissa on annettu ymmärtää. 

Mielikuva sodanjälkeisestä Suomesta suvaitsemattomana on aika yksipuolinen, Parhi sanoo. 

Antropologi Jan Löfströmin tutkimuksen mukaan suomalaisissa maatalousyhteisöissä työt jakaantuivat miesten ja naisten töihin, mutta hyvä työihminen sai kunnioitusta sukupuolestaan riippumatta. 

Muistitiedossa kerrotaan epätavallisen vahvoista naisista, jotka tekivät “raavaan miehen” töitä, kuten tervanpolttoa tai sepäntöitä, ja jotka leikkasivat hiuksensa ja pukeutuivat miesten vaatteisiin. 

Samoin kerrotaan “naismaisista miehistä”, jotka kutoivat kankaita, puhuivat lehmän poikimisesta ja käyttivät hametta. Joissain tarinoissa näitä ihmisiä nimitetään kaksineuvoisiksi. 

Tarinoissa yhdistyvät ilmiön ihmettely ja sille naureskelu, mutta toisaalta myös työn kunnioitus. Kauniita kintaita arvostettiin, oli ne kutonut nainen, mies tai kaksineuvoinen. 

Varsinkin köyhemmän väestön parissa sukupuoliroolien ylittämiseen oli paljonkin tilaa. Laiskuus ja kömpelyys olivat paheksutumpia kuin “väärän” sukupuolen töiden tekeminen tai vaatteisiin pukeutuminen.

Moottoreista paljon tietävä ihminen hyväksyttiin työyhteisöönsä riippumatta siitä, miten hän pukeutui. 

 

 

Transsukupuolisten hoitokäytännöt muuttuivat hyvin hitaasti. 

Vuonna 1969 tautiluokitukseen lisättiin diagnoosi transsexualismus – omana ilmiönään. 

Transvestitismusta luonnehti halu pukeutua eri sukupuolen vaatteisiin; transsexualismusta puolestaan kokemus siitä, että oma sukupuoli on eri kuin se, joksi syntymässä määriteltiin. Transsukupuolisuus alkoi eriytyä transvestisuudesta. 

Hoitotoimenpiteet yhtenäistyisivät vasta 1990-luvun loppupuolella. Se oli pitkälti transsukupuolisten poliittisen työn ansiota. 

1960- ja 70-luvuilla alkanut seksuaali- ja sukupuolivähemmistöpolitiikka toi vähitellen myös transsukupuolisten oikeudet esiin muuallakin kuin skandaalilehdistössä. 

Suhtautuminen kehittyi, vaikka transsukupuolisten asemaan liittyy vieläkin ongelmia.  Mahdollisesti vahingollisin on vaatimus sterilisaatiosta sukupuolen juridisen korjaamisen ehtona. 

Yksi asia on kuitenkin pysynyt muuttumattomana kuusikymmentä vuotta: yhä edelleen hoitoa hakevat transsukupuoliset joutuvat usein valistamaan itseään hoitavia lääkäreitä transsukupuolisuudesta. 

 

Lähteinä on käytetty Katariina Parhin haastattelua, hänen artikkeliaan Boyish Mannerisms and Womanly Coquetry: Patients with the Diagnosis of Transvestitismus in the Helsinki Psychiatric Clinic in Finland, 1954-68 (2018), hänen vielä julkaisematonta artikkeliaan homoseksuaalisuuden psykiatrisesta hoidosta Suomessa, Jan Löfströmin väitöskirjaa Sukupuoliero agraarikulttuurissa (1999) sekä Malla Suhosen artikkelia Transsukupuolisuuden näkymätön historia kirjasta Sateenkaari-Suomi (2007). Impin/Eskon tarina pohjautuu Akseli Nikulan artikkeliin Homoseksualiteetti ja sen oikeudellinen arvosteleminen (Duodecim 7/1919). 

Minä, aseksuaalinen mies

Virolainen mies huomasi nuorena, että häneltä puuttuu himo. Hän kertoo, millaista on elää ilman seksuaalista vetovoimaa.

 

Olen yksi joukossanne. Täysin asiallinen mies – käyn töissä, kulutan kulttuuria, minulla on useita harrastuksia, maksan verot, olen mukana monessa ja tietysti osallistun elinikäiseen oppimiseen. Joka tapauksessa olen kaiketi ahkera kansalainen, mutta en tunne mitään erityistä kiinnostusta seksiin.

Kaltaisiani henkilöitä, jotka kutsumme itseämme aseksuaaleiksi, on noin prosentti yhteiskunnasta. Määrä ei toki ole kiveen kirjoitettu, koska aseksuaalisuus on maailmanhistoriallisesti yhä erittäin nuori käsite. Sen tiedostaminen alkoi vasta 1990-luvulla, ja aktivismiin se rantautui vasta 2000-luvun alussa. Käsitteet ovat hitaita leviämään ja se, milloin monet ovat tunnistaneet aseksuaalisuutensa riippuu siitä, kuinka paljon he ovat tutkineet aihetta. Henkilökohtaisesti tein sen vasta tämän vuosikymmenen alussa, vaikka luultavasti havaitsin ”oireeni” jo 1990-luvun jälkipuoliskolla.

Itse asiassa edelleen käydään lukuisia kiistoja siitä, miksi meidän pitäisi kutsua itseämme. Joko pelkästään aseksuaali, aromanttinen aseksuaali, heteroromanttinen aseksuaali, harmaaseksuaali… Kun loin yhteen mobiilisovellukseen käyttäjätunnusta, minulta kysyttiin, kuka minä olen, ja valintana annettiin pitkä lista termejä, joista osan näin silloin ensimmäistä kertaa. Olen lukenut paljon aiheesta, mutta löydän vieläkin uusia, joskus hämmentäviäkin käsitteitä itsensä määrittelemiseksi. Mielestäni tasapainoilen kahden tyypin välillä: heteroromanttinen ja harmaaseksuaali. Olen siis mies, pidän naisista, tunnen seksuaalista jännitystä, pidän kauneudesta ja eleganssista, voin jopa harrastaa esileikkiä, mutta sitten tulee seinä vastaan.

1990-luvun jälkipuoliskolla olin levoton teini – kävin juhlissa, kiinnostuin musiikista, olin sosiaalinen ja vietin paljon aikaa ystävieni seurassa. Olin aikamoinen bilehile. Mutta jo silloin joku oli toisin. Siinä missä toiset pojat vaihtoivat tyttöjä vuodenaikojen mukaan, minä en tehnyt niin. Tietenkin katselin tyttöjä, tykkäsin heistä myös seksuaalisesti, ja he pitivät minusta, mutta en koskaan ryhtynyt mihinkään. Tämä “jokin” puuttui.

Kävimme kävelyillä, kahviloissa ja tanssimassa. Mahdollisuuksia suhteen luomiseksi oli lukuisia. Mutta sitä ei tapahtunut. Ja minä kärsin siitä, koska en ymmärtänyt mitä tapahtui. Minulle tavallinen suhde oli tylsä eikä kiinnostava. Ymmärsin, että kynttilät ja viinit ja  suuret dramaattiset tunteet eivät ole minua varten. Olen romanttinen omalla tavallani, sillä tavalla järkevästi. Tunnen empatiaa, välitän ja ihailen, olen myös romanttinen – mutta en niin kuin muut.

Tietenkin minulla on ollut myös suhteita. Kaikki on ollut kunnossa, mutta sänky ei ole vetänyt puoleensa. Tykkäsin halailla ja suudella, mutta kun asiat alkoivat edetä lopulliseen ratkaisuun, en enää pystynyt. Minulta puuttui HIMO voimakkaana seksuaalisena vetovoimana. Ja jälleen, tulin siihen johtopäätökseen, että minulle riittää erinomaisesti olla vain toistemme kainalossa.

Siihen nämä suhteet myös hajosivat. Tyttö ei ymmärtänyt, enkä minä osannut selittää. Minulle oli omien ongelmieni takia tullut vakava masennus, ja laitoin kaiken sen piikkiin.

 

 

En muista, milloin kuulin ensimmäisen kerran sanan “aseksuaalisuus”. Todennäköisesti joissakin juhlissa, jossa aiheesta keskusteltiin, ja joku tuli kännissä “ulos kaapista”. Sitten aloin itsekin tutkimaan asiaa, ja mitä enemmän artikkeleita ja tieteellisiä tekstejä luin, sitä enemmän ymmärsin, että olin yksi heistä.

Tajusin, että aseksuaalisuutta on hyvin monenlaista. Sellaisista, jotka eivät tunne mitään seksuaalisia tunteita tai jännitystä sellaisiin, jotka tuntevat, mutta joilla on se vastaantuleva raja, josta puhuin aiemmin. Näiden kahden suuren ryhmän välillä on ihmisiä, jotka ovat aromanttisia, homo- tai heteroromanttisia tai rakastavat platonisesti. Lisäksi aseksuaalien joukossa on myös queereja, transvestiitteja, bi-ihmisiä ja monia muita.

 

Ymmärrän, että olemme myös hiljaisesti LGBT+ -yhteisön jäseniä, vaikka mitään suoraa yhteenkuuluvuutta ei olekaan. Syynä on luultavasti se, ettemme tunne toisiamme emmekä näe, että meidän pitäisi kuulua johonkin samaan yhteisöön. Onko kaapista ulos tulemisemme samanlaista kuin muilla tai olemmeko ylipäätään seksuaalivähemmistö sellaisenaan – ne ovat kysymyksiä, joihin ei ole vielä selvää vastausta. En tiedä kenen edes pitäisi kiistellä näistä asioista.

Tunnen Virossa joitakin aseksuaaleja, mutten kuitenkaan yhtään naista. Siksi kumppanin löytäminen on ollut melko monimutkaista ja yksinäisyys on alati seuranani. Totta, olen aktiivinen ja ehdin joka puolelle tekemään asioita, eli olen enemmänkin ekstrovertti, mutta ymmärrättehän – läheisyyden puute on kuitenkin yksinäisyyttä. Se aiheuttaa muun muassa masennusta ja ahdistusta. Mielenterveytemme, kuten kaikilla heillä, jotka eivät ole voineet sopeutua mihinkään, on melko hauras.

En myöskään halua vahingoittaa ketään seksuaalisesti aktiivista henkilöä ja yrittää vain, tietäen, etten täytä toisten seksuaalisia tai romanttisia odotuksia. Ja vaikka aseksuaalitkin voivat olla yhdynnässä tarjotakseen nautintoa toiselle, on se häpeällistä heille ja seksikumppani huomaa epäaitouden heti. Tällainen suhde ei kestä kauan.

Siksi etsin kumppanin lähinnä sellaisista maista, joissa aseksuaalisuudesta on keskusteltu paljon ja joissa Tinderissäkään ei ole tabu identifioida itseään sellaiseksi. Olen henkilö, jolla ei ole erityistä ongelmaa muuttaa toiseen maahan.

Toisaalta olisi mielenkiintoista tietää, miten tämä asia on Virossa. Missä ovat kohtalotoverini ja kuinka paljon heitä on? Ehkä on ihmisiä, jotka eivät ole oikeasti tajunneet, keitä he ovat – kestihän se minullakin todella kauan. Tämän takia syntyi myös tämä tunnustus. Tästä voi alkaa jotain uutta ja mielenkiintoista.

 

SANASTO

 

Aseksuaali: henkilö joka kokee hyvin vähän tai ei lainkaan seksuaalista vetovoimaa toisia henkilöitä kohtaan. Aseksuaalisuutta ei varsinaisesti pidetä seksuaalisena suuntautumisena, sillä esimerkiksi hetero, homo tai bi voivat olla aseksuaaleja.

Aromanttinen: henkilö joka kokee vain vähän tai ei lainkaan seksuaalista vetovoimaa, ei edes romanttisia tunteita tai romanttista vetovoimaa.

Demiseksuaali: henkilö joka tuntee seksuaalista vetovoimaa vain ihmisiin, joihin hänellä on vahva tunneside.

Harmaaseksuaali: henkilö voi tuntea fyysistä vetovoimaa, muttei koe tarvetta tehdä asian eteen mitään, eli käytännössä harrastaa vain platonisia ihmissuhteita.

Vetovoima: Tässä kirjoituksessa psyykkinen tai emotionaalinen vetovoima.

Esteettinen vetovoima: henkilön ulkoisen olemuksen ihailu ilman romanttista tai seksuaalista vetovoimaa.

Romanttinen vetovoima: himo tai toive olla toisen henkilön kanssa romanttisessa suhteessa.

Sensuaalinen vetovoima: himo fyysiseen muttei seksuaaliseen suhteeseen.

Seksuaalinen vetovoima: himo seksuaaliseen kanssakäymiseen toisen henkilön kanssa.

 

Käännös: Erika-Evely Ee Eisen

 

Tulva on vuonna 2018 mukana virolaisen feministisen julkaisualustan Feministeeriumin vetämässä maskuliinisuutta tarkastelevassa artikkeliprojektissa. Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Feministeeriumin sivuilla.

Liikemiehistä tuli menestyjien maagikkoja Virossa

Haluatko ymmärtää itseäsi? Kysy velhoksi julistautuneelta ex-yrittäjältä.

 

 

Tunnettu virolainen liikemies Urmas Sõõrumaa puhdistautui henkisesti. Hän vietti aikaa pimeässä huoneessa jossain kaukaisella maalla ja saavutti jonkinlaisen valaistumisen uuden tason.

Henkiseksi guruksi muuttunut liikemies herättää Virossa ristiriitaisia tunteita. Nykypäivän maagikko on taustaltaan kiinteistöalalla ja turvallisuusbisneksessä menestynyt liikemies, ihmiset uskovat, että kaikki mihin hän koskee, muuttuu kullaksi. Sõõrumaa harrastaa monia henkisiä ja fyysisiä harjoitteita ja hän myös popularisoi niitä julkisuudessa jatkuvasti – hän jopa yritti kanavoida alkuvoimaansa kunnallispolitiikkaan Tallinnan kaupunginvaltuuston vaaleissa 2017.

Sõõrumaan magiaopetusten laajentama tajunta ja uudenlaisen tietoisuuden saanut keho ovat pääomaa, joille voi kehittää uusia sijoitusmahdollisuuksia eri elämänalueilla.

Markkinat ovat täynnä mahdollisuuksia yhdistää liike-elämä ja taikuruus.

Etsikkoaikaa elävä Sõõrumaa ei ole ainut, joka yhdistää liike-elämän magiaan. Ville Jehe, designyrittäjä, ja boheemin rakennussuunnittelun ja yritystoiminnan sulattamisesta tunnetuksi tullut mies vetää nykyään hintavia kursseja ihmisenä olemisesta, henkisestä kehityksestä ja tietoisesta muuttumisesta.

Hän saavutti uuden henkisen tietoisuuden tason Viron tunnetuimmassa esoteerisessa keskuksessa Lilleorussa gurun Ingvar Villidon opastamana. Keskuksessa menestyneet ihmiset pulittavat satoja euroja, uhraavat aikaansa ja tekevät vapaaehtoistyötä, jotta he voisivat uuden aikakauden noitien avulla saada elämänsä hallintaan. Yrittäjä Ville Jehe keksi, miten omat kokemukset ja esoteeriset opetukset muutetaan rahaksi. Villidon kursseista vaikuttunut Jehe on alkanut opettaa kalliila muita yritteliäitä ihmisiä analysoimaan heidän elämäänsä ja toimintaansa – ja kurssit myyvät kuin häkä.

 

 

Telliskivi-kulttuurikeskuksessa järjestettiin marraskuussa 2017 tapahtuma Vaba Mehe Tee (Vapaan miehen polku), joka käsitteli todellisen miehen polkua sisäiseen vapauteen. Vapaan miehen polustaan kertoivat Jehen ja Sõrumaan lisäksi joofaopettajia sekä Peep Vain – yksi ensimmäisistä spiritualistisen liiketoiminnan harrastajista Virossa. Luentojen teema oli, että kuinka voi ottaa omasta elämästä, kun hankkii syviä kokemuksia ja jalostaa minuuttaan. Liput tapahtumaan maksoivat 55 euroa.

Kaava toimii myös toisinpäin – magiasta siirrytään myös liiketoimintaan. Henkiset gurut ilmentävät virheettömiä kykyjään myös liiketoiminnassaan. Ingvar Villido, Viron tunnetuimman henkisen keskuksen johtaja, ei edes salaa rahan ja magian välisiä läheisiä yhteyksiä. Hänen tuorein, itsetarkkailun hengessä luomansa luento on nimeltään Mitä tehdä, jotta rahaa olisi tarpeeksi?

Liikemiestaustaisen joogaopettajan Raivo Juhansonin johtama Facebook-ryhmä Teadlik Mees (Tietoinen mies) yhdistää miehiä, jotka haluavat kohdata oman syvimmän luonteensa, alkukantaisen voimansa ja tiedostavan miehuutensa. Myös maagikkoliikemiehet markkinoivat tapahtumiaan ryhmässä. Tapahtumat eivät rajoitu vain miehisyyden etsintöihin: on myös luentoja naisten ja miesten yhteisestä polusta. Tämä viittaa siihen, että magialiikkeen ajattelun taustalla on vuosituhansia vanha kaava karismaattisesta henkisestä johtajasta ja tämän naisseuraajista.

Millä selittää nykyajan velhojen, maagikkojen ja noitien menestystä? Maagikko, opettaja, saarnaaja, velho on C.G. Jungin opetusten mukaan eräs maskuliinisuuden arkkityypeistä. Maagikon kypsä miehinen energia saa meidän modernin sivilisaatiomme liikkeelle, ajattelevat Jungin oppeihin perustuvan poetiikan seuraajat, joista tunnetuin lienee Robert Bly, jonka vuoden 1990 menestyskirja Iron John: A Book About Men perustuu Jungin arkkityyppi-opetuksiin ja käsittelee nykyajan miehen kriisejä ja tutkii alkuvoimaisia maskuliinisuuden lähteitä. Viroksi kirja ilmestyi 2002 nimellä Ürgmees (suomeksi Rautahannu: matka miehuuteen, 1992). Vironnettu on vuonna 2005 myös Blyn Kuningneitsi. Nais- ja meespoolsuse taasühineminen (englanniksi The Maiden King  The Reunion of Masculine and Feminine, 1998. Ei ole suomennettu.).

Robert Mooren ja Douglas Gilletten kirja Kuningas, sõjamees, maag, armastaja. Teekond küpse mehelikkuse lätetele (2000, engl. King, Warrior, Magician, Lover: Rediscovering the Archetypes of the Mature Masculine,1990. Ei ole suomennettu.) seuraa Robert Blyn luomaa suuntausta ja esittelee kattavamman lähestymistavan maagikon arkkityyppiin.

Bly on itse valinnut tekstinsä punaiseksi langaksi Grimmin veljesten sadun Rauta-Heikki ja viittaa useisiin kulttuuriteoreetikkoihin kuten Mircea Eliadeen ja George Dumeziliin.

Hän rakentaa tarinansa yhteiskuntamme nykyaikaisten miesten kokeman ahdingon ympärille. Ahdinko johtuu Blyn mukaan perinteisen isäroolin rappeutumisesta. Miesten kypsyminen modernissa yhteiskunnassa pojasta mieheksi on Blyn ja hänen kannattajiensa mukaan jätetty täysin vaille huomiota, kulkemaan omalla painollaan, ja haitallisimmillaan kasvattaminen on jätetty hallitsevien naisten tehtäväksi. Esimoderneissa kulttuureissa vanhemmat miehet auttoivat poikia kasvamaan miehiksi maskuliinisilla rituaaleilla, kuten metsästämällä miesten kesken. Nykyään Bly mielestä länsimaista kulttuuria määrittävää symbolista tilaa voi kutsua puuttuvasta isäksi.

Koska isät ovat kiireisiä tai heitä ei ollenkaan, Bly uskoo, että nykykulttuurilla on tuhoisa vaikutus poikiin: se on masennuksen, rikollisuuden ja heikon johtamisen syy.

Bly näkee nykymiehet kypsymättöminä puoliaikuisina, jotka eivät ole vastuussa perheessään, työelämässään tai yhteisössään. He kantavat heikkoutensa seuraaville sukupolville, joiden edustajista tulee ​ epäkypsiä.

Bly mukaan naiset ovat asemansa parantamiseksi ottaneet itselleen, jo 1960-luvun nuorisoliikkeistä alkaen, miesten aseman. On syntynyt epätoivottu pehmomies. Bly näkee ratkaisuna vanhojen maskuliinisten myyttien elvyttämisen ja miesten henkisen kasvun. Vanhassa kypsymisaiheisissa myyteissä ja sankaritarinoissa keskiössä ovat painavat koettelemukset ja yksinäisyyden kausi, jotka koettuaan mies löytää todellisen maskuliinisuutensa. Tällaiset koettelemukset ja kypsymiskaudet puuttuvat miehiä koskevista kulttuurinormeista ja sukupuolirooleista. Blyn arvion mukaan tästä seuraa masennusta ja alkoholismia.

Blyn hengessä syntyi 1990-luvulla miesliikkeitä, joiden leireillä etsittiin yhteyksiä miesten maskuliinisuuden alkulähteisiin. Niitä järjestettiin myös Virossa, esimerkiksi psykologi Ülo Vihman vetämänä. Miesten henkiset itsensä etsinnät jatkuvat Lilleorussa ja muissa vastaavissa henkisissä keskuksissa, joissa perinteisestä menestyksestä ja uransa oravanpyörästä pois haluavat miehet, ja myöskin naiset, etsivät ja löytävät itsensä. Etsintöjen keskiössä on maagikon arkkityyppi, joka saattaa ilmestyä opettajana, vanhana viisaana miehenä tai mestarina.

 

Asiat eivät ole sellaisia, miltä ne näyttävät. Näin Moore ja Gillette vakuuttavat kirjassaan Kuningas, sotamies, taikuri, rakastaja toteavat. Heidän mukaansa maagikko tiedostaa piilevät alueet ja voi energiansa avulla auttaa ymmärtää elämäämme syvemmin. Piilotajunnan energioiden voimat ovat niin suuria, että niitä täytyy hallita, hillitä ja ohjailla. Muuten “virtapiiri” ylirasittuu ja tuhoaa henkilön persoonallisuuden.

Modernit maagikot kiinnostuvat alkuvoiman taltuttamiseen liittyvästä esoteerisesta viisaudesta, voimista ja edeltäjiensä tavoin teknisistä kysymyksistä kuten loitsuista ja manauksista.

Maagikko on mietteliäisyyden ja reflektion arkkityyppi, jolla on kyky irrottautua sisäisistä ja ulkoisista myrskyistä, ja olla yhteyksissä syviin totuuksiin ja voimavaroihin. Mooren ja Gilletten määrittelemässä maagikossa yhdistyy sisäinen viisaus ja tekninen taituruus.

Alkuvoimaa voi hallita erilaisilla kehonhallintatekniikoilla: joogalla, hieronnalla, erityisruokavalioilla ja itsehoitovalmisteilla.

 

Maskuliinisuuden merkityksen ja henkisen maailman etsinnät eivät ole itsearvoisesti mitenkään paheksuttavia. Jos menestyvät miehet huomaavat, että yksin raha ei tuo onnea, ja että omalle toiminnalle on syytä löytää syvempiä merkityksiä, niin mikäpä siinä.

Olisi hyvä purkaa ilmiötä sukupuolikriittisestä näkökulmasta ja valaista ajattelun juuria, olivatpa liikemiesmaagikkojen motiivit millaisia tahansa: vilpitön toive henkilökohtaisesta kehityksestä, hyväksynnän tarve, naisten huomion saaminen tai pelkkä liiketoiminnan edistäminen.

Nyky-Viro on suotuisa maaperä para-, ufo- ja voodoo -opetuksille, ja tätä osaavat hyödyntää niin viihdeteollisuus kuin esoteerisen krääsän myyjätkin. Samalla kentällä toimivat Selvänäkijöiden tulikaste -tyyppiset televisio-ohjelmat, kymmenet self help -kirjat ja energiakivien kauppiaat.

Maagikkoliikemiehet ovat jotain muuta kuin myöhäisherännäiset kylänselvänäkijät. Heidän kuulijansa uskovat, että henkisiä opetuksia julistamaan alkaneiden entisten liikemiesten menestyksekäs urapolku olisi eräänlainen takuu siitä, etteivät nämä miehet puhu puuta heinää.

 

Kirjoittaja Barbi Pilvre on Viron Sosiaalidemokraattisen puolueen poliitikko, parlamentin jäsen ja entinen toimittaja.

Käännös Erika-Evely Ee Eisen.

Tulva on vuonna 2018 mukana virolaisen feministisen julkaisualustan Feministeeriumin vetämässä maskuliinisuutta tarkastelevassa artikkeliprojektissa. Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Feministeeriumin sivuilla.

Viron mies syyttää, juo ja kyseenalaistaa

Maskuliinisuuden pelko saa virolaismiehet käsittelemään ahdistustaan kolmella tavalla, kirjoittaa historijoitsija-toimittaja Aro Velmet.

 

Ensinnäkin tosiasiat. Tarton yliopiston miestutkimuksen vuoden 2014 tutkimuksen mukaan virolaisen miehellä on ristiriita toiveiden ja todellisuuden välillä. Virolainen mies haluaisi kaksi tai kolme lasta, mutta saa useimmiten yhden. Hän haluaisi viettää enemmän aikaa perheensä kanssa, mutta kokee, että hänen on mentävä Suomeen työskentelemään perheensä taloudellisen tilanteen turvaamiseksi. Hän mieltää terveytensä hyväksi, mutta kärsii usein pitkäaikaisista terveysongelmista, ylipainosta ja masennuksesta. Hän riskeeraa usein elämänsä ja terveytensä: käyttää liikaa alkoholia ja tupakkaa, ja harrastaa yhden illan jutuissa suojaamatonta seksiä.

Ajatus siitä, ettei maskuliinisuus enää ole samanlaista kuin aiemmin, on yhteiskuntatieteissä muuttunut enemmän tai vähemmän itsestäänselvyydeksi. Yhdysvalloissa on ollut paljon puhetta siitä, miten Donald Trumpin ja alt right -liikkeiden suosion kasvun voi selittää entisillä teollisuusalueilla asuvien miesten statuksen laskulla. Ollaanpa rehellisiä: valimossa teräksen muotoilu ja autoihin pulttien hitsaaminen ovat klassiselle miehelle paljon ihailtavampaa työtä kuin kauhominen hampparikioskilla. Statusmenetyksen aiheuttamalla statusahdistuksella selitetään jopa sitä, miksi kipulääkkeiden ja muiden niin sanottujen laillisten huumeiden väärinkäytöstä on muodostunut epidemia valkoisen työväenluokan keskuudessa.

 

Vaikka myöhäiskapitalistista maskuliinisuutta kuvaa parhaiten asemansa menettämisen pelko, on Viro ollut vuosikymmeniä esimerkillinen länsimainen valtio. Mediassa ei ole aihetta, jota ei voisi kuorruttaa miesten pelolla  menettää vakavuutensa.

“Etelämaalaiset miehet löytävät täältä helposti naisia, paikalliset miehet ovat tylsiä” raportoi äskettäin Eesti Ekspress –lehden otsikko.

Sama pelko sekoittuu sujuvasti kiihtyvään muukalaisvihaan, yleisimmin tyyliin: meidän on suojeltava Viron naisia islamin hyökkäyksiltä. Toisaalta statushuoli kuvastaa tyypillisiä jälkiteollisen yhteiskunnan muutoksia – kuten Andres Maimik Müürilehtin miesteemanumerossa kirjoitti: “Naistyypilliset ominaisuudet, kuten hoivatarve, uskollisuus, sitoutuminen, sopeutumiskyky, ahkeruus, rutiinien kestäminen – ovat tehneet nykynaiset miehiä soveltuvammiksi keskitason johtotehtäviin. Niin sanotuissa perinteisissä miesten ammateissa on entistä enemmän naisia, ja tämä prosessi on vasta alussa. Evoluutio on edennyt niin pitkälle, että vahvimman sijasta parhaiten selviää sopeutumiskykyisin.”

Toisaalta – tätä huolta vahvistaa Itä-Euroopan ahdistuneisuus, jatkuva tunne siitä, että paikallisia miehiä pidetään epätehokkaina, barbaarisina, köyhinä, turhina, jonkinlaisena sakkina, jota arvostetaan vasta kun he lähtevät Suomeen töihin, mutta ovat sielläkin aina kakkosluokan kansalaisia.

 

Ensimmäinen strategia: muiden lyttääminen heidän kritiikistä

Tämän tilanteen helpottamiseksi virolainen mies on kehittänyt useita strategioita vahvistaakseen uudestaan uskottavuuttaan. Ensimmäinen niistä on ylireagointi, minkä todennäköisin maailmanmestari on Viron entinen valtiovarainministeri Jürgen Ligi. Ylireagointi näkyy myös viikonlopun keskipäivän puheohjelmissa, jossa teräväkieliset miehet ottavat kantaa useisiin Tärkeisiin Aiheisiin (erityisesti ulkopolitiikkaan ja Venäjään, poliittiseen korruptioon, koalition lehmänkauppoihin) ja pilkkaavat kaikkia muita aiheita, erityisesti tasa-arvoa, joustavaa työtä, sosiaaliturvaa ja muita vastaavia. Tämä ihmistyyppi, joka kutsuu ei-virolaista ministeriä siirtotyöläisen pojaksi ja syyttää häntä myöhemmin turhasta loukkaantumisesta. Tämä on sen tyyppinen henkilö, joka kirjoittaa pitkiä mielipidekirjoituksia siitä, miten Y-sukupolven lumihiutaleet ovat kadottaneet sitkeytensä ja muuttuneet yhteiskunnan herkkähipiäisimmiksi. Toisin sanoen, tämä on se tyyppi, jolle pelkkä erehtymättömyyden kyseenalaistaminen on sietämätön hyökkäys ja jonka tunnetilan kuvaamiseksi Sigmund Freud keksi termin projektio.

 

Toinen strategia: itsetietoinen, kunniallinen juominen

Omien epäterveellisten elämäntapojen, alhaisen sosiaalisen aseman ja marginalisoitumisen pitäminen vahvuuksina ja kunniallisina ominaisuuksina on mielenkiintoinen lähestymistapa. Siinä liika alkoholi- tai huumekäyttö ei ole niinkään merkki sosiaalisista ja terveydellisistä ongelmista, vaan kertoo siitä, että mies onkin aito, ymmärtää elämän relaiteetteja, eikä elä tahrattomaksi jynssätyssä steriilissä länsimaassa. Tämä asenne näkyy parhaiten Nihilist.fm-verkkosivun tarinoissa, joita Piret Karro analysoi vuoden 2018 ensimmäisessä Vikerkaar-lehdessä: “Nihilistin virolainen mies pitää itseään tekijämiehenä – vaikka hän on joko köyhä, huumeriippuvainen ja/tai vankilassa, joskaan hänen ongelmansa eivät ole hänen itsensä syytä vaan virolaisen yhteiskunnan (tai kyttien tai valtion), ja se, joka on asiasta eri mieltä, voi painua vittuun. […] Nihilistimiehellä myös tietty moraali tai kunnia – esimerkiksi jos hän diilaisi huumeita, hän myisi aina sovitun määrän eikä laimentaisi koskaan, ettei markkinat pilaannu – koska hänessä on vielä piilevä halu tehdä jotain hyvää. Hänellä on yksityiskohtaista tietoa alalta, esimerkiksi huumeiden kemiallisesta koostumuksesta ja yhteisvaikutuksista muiden aineiden kanssa. Nihilistimies eroaa muista virolaisen kulttuurin miesarkkityypeistä – luuserista, patusta tai hiljaisesta alastomasta miehestä yksin metsässä – korkeamman itsetietoisuutensa takia: hän tietää säännöt, muttei välitä niistä pätkääkään. “

 

Kolmas strategia: “häirintä on tietenkin väärin, mutta …”

Kolmas strategia on kompromissin löytäminen. Tällaiset miehet ovat näennäisesti näkemyksiltään todella joustavia, tunnustavat että miehisyyden on pysyttävä ajan tasalla, artikuloivat feministisiä ja tasa-arvoisia näkemyksiä, mutta jos heidät ahdistetaan nurkkaan, he myöntävät, että jokaisen miehen sisällä asuu leijona, joka haluaa päästä valloilleen. Useimmiten kuulemme heidän lausuvan “häirintä on tietenkin väärin, mutta …”. Eräs nettikommentoija kuuli entisen pääministerin Taavi Rõivasen ahdisteluskandaalista ja esitti joukon kysymyksiä, joiden vastaukset lehdistön olisi selvitettävä ennen kuin uhrin tarina voitaisiin ottaa vakavasti: “Oliko mekkoa, jos oli, niin millainen mekko, joka ehkä vedettiin, mikä oli osapuolten pituus, mitä toimintoja voi tehdä yhtä aikaa ja mitä ei jne. “. Toiset kommentoijat huolestuvat jokaisen ahdistelutarinan myötä siitä, onko toiminnan taustamotiivina eräänlainen liikeidea, poliittinen tilaus vai turhautuneen vaimon kosto (kaikki vaihtoehdot ovat tilastollisesti äärimmäisen epätodennäköisiä). Huoli, vaikkakin pieni, miehen epäoikeudenmukaisesta kohtelusta tulee aina sivuuttamaan kaikki muut näkökulmat. Näin uhatuksi tuntee itsensä virolainen mies.

 

Tietenkään nämä eivät ole ainoat tavat käsitellä statusahdistusta. Yksi Tarton yliopiston miestutkimuksen mielenkiintoisimmista havainnoista on, että miehet kannattavat niin sanottuja pehmeitä arvoja, jotka eivät sovi jäykkään maskuliinisuuden kehykseen. He haluaisivat lisää joustavaa työaikaa ja viettää enemmän aikaa perheensä kanssa ja tavoittelevan vakaampia perhesuhteita ja hyviä suhteita jälkikasvuunsa. Mutta jos heidän pitää valita, he valitsevat yleensä käyttäytymismalleja, jotka auttavat heitä säilyttämään tunteen itsestään Leijonakuninkaana. Tässäkään Viro ei ole mitenkään poikkeuksellinen maa – samassa veneessä on koko länsimaailma. Vaihtoehtoiset, vähemmän vaativat, mutta enemmän tarjoavat mieskuvat voivat tarjota ulospääsyn tästä. Müürilehtin miesteemanumerossa Ave Taavet kiinnittää huomiota siihen, kuinka monissa virolaisissa kulttuurituotteissa pääosaa esittää sympaattinen luuseri, joka löytää hänen alhaisesta statuksestaan transgressiivisen vapauden saavuttamisen mahdollisuuden.

”Hän oksentaa, paskoo, jää housut nilkoissa nukkumaan, varastaa itseltään ja muilta, riitelee ja irstailee, halveksii työtä ja rakastaa muuten vaan hengailua. Tämä on kiusallista, mutta se kiusallisuus on inhimillisen olemuksen osa ja kvintessenssi.

Tämä saattaa olla yksi ulospääsy. Varmasti niitä on olemassa muitakin.

 

Kirjoittaja Aro Velmet on virolainen historioitsija ja Vikerkaar-lehden toimittaja. 

Käännös Erika-Evely Ee Eisen.

Kuvakollaasit Brit Pavelson ja Maarja Jullinen. Kuvat kirjoista Kui kõik on kodunt ära Saša Tšornõi, kuvitus Boriss Diodorov; Mooni avastamine Leelo Tungal, kuvitus Milvi Torim ja Liblikas ja poiss A.H Tammsaare, kuvitus Enno Ootsing.

Tulva on vuonna 2018 mukana virolaisen feministisen julkaisualustan Feministeeriumin vetämässä maskuliinisuutta tarkastelevassa artikkeliprojektissa. Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Feministeeriumin sivuilla.

Mieskoulun loppu – viisi huonoa tapaa uudistaa armeija

Armeijaa yritetään pelastaa kutsumalla naisia pätkäkursseille. Pitäisikö koko mieheyden kasvattamo räjäyttää ja rakentaa ihmisoikeuksia noudattava Puolustusvoimat? Tuleva trans-alokas kertoo, miltä tuntuu läpäistä kutsunnat.

 

Viime marraskuussa Saska meni kutsuntoihin. Hänestä oli tullut asevelvollinen puolisen vuotta aiemmin kesällä, kun henkilötunnus vaihtui.

Hyvä kun tulit, kapiainen sanoi pöydän takaa.

Hänen ei olisi ollut pakko astua arvioitavaksi. Juuri ennen keskustelua hänelle ojennetussa ennakkopäätöksessä Saskalle oli kirjoitettu C:n paperit. Ne olisivat vapauttaneet rauhanajan palveluksesta, mutta Saska ei tyytynyt päätökseen.

Hän oli halunnut armeijaan viisivuotiaasta saakka. Isän mielestä aikansa voisi kuluttaa paremmin palkkatöissä, mutta Saskaa palvelus kiehtoi. Jotain jäisi väliin, jos ei menisi.

Mikä oli ajatuksesi tästä, kapiainen kysyi.

Ajatus on suorittaa asepalvelus, Saska vastasi.

Kapiaiset katselivat pöydälle levitettyjä aanelosia.

Toinen sanoi: Sinulla on tällainen sukupuolijuttu.

Prosessi on käyty, Saska vastasi. En näe sitä esteenä.

Hän kertoi olevansa hyvin motivoitunut palvelukseen.

Asiasta ei puhuttu enempää.

 

Saska oli miettinyt etukäteen, mitä sanoisi, jos kutsunnoissa kehotettaisiin ottamaan vapautus. Alle 30-vuotiaiden transmiesten on suoritettava asevelvollisuus, mutta käytännössä heidän on helppo saada vapautus. Joko omasta tahdosta tai systeemin.

Kyselytutkimusten mukaan suurin osa suomalaisista ei-heteroista miehistä salaa seksuaalisuutensa armeijassa. He pelkäävät kiusaamista.

Ihan syystä. Nuorten asennetutkimuksen mukaan melkein kolmannes haluaa kieltää homoja ja lesboja käymästä armeijaa.

Saska oli kuullut, että transihmisiin saatetaan suhtautua “nihkeästi”, varsinkin jos he eivät ole käyneet genitaalikirurgiassa. Siitä oli puhuttu Facebookin vertaistukiryhmässä.

Ryhmään kirjoittanut nuori kertoo Tulvalle edellisvuoden kokemuksestaan. Kutsuntahaastattelija oli kysellyt Uudenmaan aluetoimistossa hakijan tilanteesta.

“Kuultuaan että olen trans, hän sanoi suoraan, että ei ota minua palvelukseen, vaan antaa C-paperit. Sanoin, että haluaisin kyllä suorittaa asepalveluksen. Miksi en voi?”

“Vastaukseksi sain, että hän ei halua ottaa riskiä, että tuvassa sattuisi jotain. Tarkoitti ilmeisesti kiusaamista. Hän ei suostunut kuuntelemaan, kuinka pärjäisin kyllä, vaan sanoi, että asia on nyt näin ja sillä siisti. Uudestaan voisin yrittää, kun on genitaalileikkauskin tehty, jos ikä antaa myöden.”

Asevelvollisuuslain mukaan ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden, sukupuolen, seksuaalisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Kapteeni Timo Miettinen Maavoimien esikunnasta ei kommentoi yksittäistapausta, mutta sanoo, että kutsuttu käy siviililääkärintarkastuksessa ennen kutsuntoja, ja päätös tehdään lääkärin antaman lausunnon pohjalta. Väärinä koettuihin päätöksiin voi hakea muutosta.

”Kaikki juridisesti miehet ovat kutsuntojen alaisia. Kaikkia kohdellaan saman ohjeistuksen mukaisesti.”

Aseistakieltäytyjäliiton järjestösihteeri Kaj Raninen on vastannut neljännesvuosisadan ajan neuvontapuhelimeen, jonne voi soittaa, jos palvelus askarruttaa. Sukupuoliasioista kysytään harvakseltaan, mutta vapautuksen saamisen järjestelyt kiinnostavat monia.

Hänen mukaansa nuorempien ihmisten asenteissa on tapahtunut muutos. Monilla on yksi tai useampi läheinen tai tuttu, joka on vapautettu. Armeijan käymisen normi on purkautumassa, vaikka sotilaallista maanpuolustusta korostetaan isänmaallisesti tärkeänä julkisuudessa.

“Suomi on maa, jossa sotilaallinen maanpuolustus on monilla sydäntä lähellä, mutta se ei ole enää hegemoninen ajatus.”

Totaalikieltäytyjien määräkin on noussut muutamassa vuodessa paristakymmenestä noin viiteenkymmeneen vankiin. Totaaliin ajaa halu korostaa näkemystä, jonka mukaan kieltäytyjät ovat mielipidevankeja: siviilipalveluksen kesto on rangaistuksen luontoinen.  

Ranisen mukaan ainakin yksi transihminen on kieltäynyt palveluksesta. Tällä hetkellä yksi trans-ihminen odottaa kieltäytymisestä johtuvan rangaistuksensa alkamista. Sen voi nykyään anoa suoritettavaksi omassa kodissa tarkkailupanta jalassa.

 

 

Puolustusvoimat on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana tiukentanut terveystarkastusohjeita ylipäätään. Vapautusten määrä on kasvanut tai sitä on kasvatettu tarkoituksella. Kolmekymppisistä miehistä joka neljäs ei ole suorittanut armeijaa, kun vielä 1990-luvulla vain joka kymmenes jätti palvelematta.

Vapautuksen on viime vuosina voinut saada esimerkiksi valittamalla motivaatiosta. Henkilökohtaisen elämän ongelmat, kuten uniongelmat, rahavaikeudet, päihteet tai kotiriidat ovat olleet hyväksyttäviä syitä jättää palvelematta. Pitää vain valita oikea lääkäri antamaan lausunto.

Kun ylipainokin on tuonut vapautuksen, on alettu keskustella siitä, onko puolustusvoimien asema koko miesikäluokan kasvattajana perusteltu. Sieltä karsitaan ne, joita järjestelmä on luvannut auttaa. Armeijan sisälläkin käydään keskustelua, onko sen tehtävä terapoida tai parantaa nuoria.

Saska oli äärimmäisen helpottunut, kun kaikki sujui hyvin. Meni paremmin kuin uskalsi toivoakaan. Palvelukseen hän saattaa päästä vuoden kuluttua. Hän haluaisi ilmavoimiin tai lääkintäjoukkoihin. Olisi hienoa jatkaa reserviupseerikouluun.

“Lain mukaan palvelusvelvollisuutta ei voi evätä transtaustan perusteella. Oletan, ja haluan nähdä, että nämä ‘kiusaamisen nollatoleranssit’ ja ‘sukupuolella ei ole väliä armeijassa’ -sanat ja säännöt todellakin pätevät kaikille.”

“Voin olla pioneerina näyttämässä, että tämä onnistuu.”

Eniten mietityttää peseytyminen. Onnistuuko se yksityisesti? Hänelle riittäisi, että saisi suorittaa palveluksen rauhassa ilman huomauttelua.

“No, jos tulee jotain, en pelkää sanoa siitä.”

 

 

Saska tosiaan on pioneeri, vaikka edeltäjiäkin löytyy.

Suomessa ei-heteroista miehistä reilu puolet kävi armeijan ja transfeminiineistä kolmannes, usein nuorella iällä. Ei-heteroista naisista armeijan kävi kahdeksan prosenttia. Se on korkea luku, sillä vain kaksi prosenttia kaikista naisista suorittaa palveluksen. Transmaskuliinia kävijöitä oli vain kuusi prosenttia.

Luvut löytyvät kasvatussosiologi Jukka Lehtosen vuonna 2015 tekemästä kyselytutkimuksesta.

Palveluksessa transihmisistä vain 17 prosenttia kertoi sukupuolisuudestaan avoimesti. Syitä olivat huonon kohtelun pelko ja armeijan pitäminen turvattomana paikkana. Vaikka syrjintää ei sallita virallisesti, marginalisointiin ja pilkkaaviin vitseihin törmää vastaajien mukaan jatkuvasti. Palveluksessa on syrjivä ilmapiiri.

Joillekin transmiehille oli silti tärkeää suorittaa armeija miehenä, laillisesti ja sosiaalisesti. He harkitsivat palvelukseen astumista vahvistaakseen maskuliinisuutta sukupuoli-identiteetissään.

Monille nuorille armeija on paikka, jossa heistä kasvaa homomiehiä. Ennen sitä oma sukupuolisuus on ollut epävarmaa. Armeijan käyneet homot ovat pystyneet todistamaan, että he ovat yhtä kykeneviä sotilaskoulutukseen kuin heteromiehetkin.

“Olen edelleen ylpeä, että pystyin näyttämään itselleni ja muille, että pieni ja ei niin vahva homo pärjää armeijassa ihan yhtä hyvin kuin muutkin”, eräs vastaaja kertoi Lehtosen tutkimuksessa.

 

Tasa-arvoinen asepalvelus ei ole ollut koskaan, mutta onko se – vapautusten määrä ja syyt huomioon ottaen – enää edes yleinen? Miten armeijasta saisi sillä tavalla sukupuolivapaan paikan, että ihmiset, jotka haluavat suorittaa palveluksen, eivät joutuisi pelkäämään sinne menemistä?

Matkaa ainakin on. Laitos on niin uusiutumaton, että jopa naiset tuottavat ylitsepääsemättömiä ongelmia.

Viime aikoina on kuitenkin yritetty ehdottaa erilaisia ratkaisuja. Ne on ammuttu alas nopeasti.

 

1. Naiset kutsuntoihin

Kaikki nuoret voisi pakottaa kutsuntoihin, mutta naisille jäisi mahdollisuus kieltäytyä palveluksesta. Tämäkin olisi jo liian vaikeaa.

Pääesikunta vastasi vuosi sitten eduskunnan sisäisen tietopalvelun tiedusteluun, paljonko naisiin laajennetut kutsunnat maksaisivat. Vastauksesta välittyi hyvin kielteinen suhtautuminen pelkkien kutsuntojen laajentamiseen.

Syitä riitti. Kulut lisääntyisivät miljoonilla, henkilökuntaa ei riittäisi, tilat jäisivät liian pieniksi, kutsunta-aikaa pitäisi pidentää.

Pelättiin, että uudistus voisi johtaa naisten “hallitsemattomasti lisääntyvään haluun suorittaa vapaaehtoinen asepalvelus”. Luvassa olisi siis kontrolloimatonta armeijahysteriaa.

Ja entäs naisten pakollinen asepalvelus sitten, se vasta ponnistuksia vaatisikin. Pääesikunta ilmaisi, että naisten määrää – vapaaehtoisia palvelee noin 500 vuodessa – ei tarvitse lisätä, koska sodan ajan joukkoihin ei tarvita enempää väkeä.

Pääesikunta pelkää, että tasa-arvoinen asevelvollisuus voisi viedä valikoivaan asevelvollisuuteen, joka “johtaa helposti asevelvollisuuden henkisen pohjan murentumiseen sekä vaikeuksiin luoda oikeudenmukaisesti kestävä ja toimiva asevelvollisten valintajärjestelmä”.

 

2. Kaikille pakollinen kansalaispalvelus

Koko sukupolven kattavaa reserviä ei kannateta millään laidalla.

Aseistakieltäytyjäliiton Kaj Ranisesta se on kuolleena syntynyt ajatus.  

Järjestelmä tuottaa jo nyt “järjettömästi liikaa sotilaita”, hän sanoo. Sodan ajan vahvuus on 230 000, mutta reserviläisiä (eli alle 60-vuotiaita palvelleita) on 900 000.

Voisi kysyä, miksi perinteiseen asepalvelukseen tarvitaan niin paljon miehiä, kun puolustusvoimien korostamat uhkakuvat liittyvät koko yhteiskuntaa vaarantaviin hybridisotiin.

Mitä apua on konekiväärimiehestä itärajalla, jos kyberhyökkäys sammuttaa kaikki sähköverkot talvisesta Suomesta?

Jos järjestelmä laajennettaisiin koskemaan naisia, ongelmaksi nousisi myös siviilipalveluspaikkojen määrä. Palvelusta suorittaa alle kaksituhatta sivaria vuodessa.

Tällä hetkellä erityisesti nuorimpien on vaikeaa löytää työpaikkaa: heillä on vähiten työkokemusta. Jos naiset otettaisiin mukaan, pitäisi synnyttää uudenlaisia inttityökkäreitä.

“Oikeasti olisi tarve uudistaa koko asevelvollisuus. Kritiikki nykyjärjestelmää kohtaan vain lisääntyy, ja nämä kaavailut ovat yrityksiä pelastaa asevelvollisuuden legimititeetti”, Raninen sanoo.

Liberaali taloustutkija Heikki Pursiainen kirjoitti verkkojulkaisu MustReadissä, että Suomi luopuisi ihmisoikeusperiaatteista, jos se aloittaisi koko ikäluokalle pakollisen kansalaispalveluksen.

Suomen voisi nähdä teettävän pakkotyötä – sitä, mikä kehittyneissä yhteiskunnissa on korvattu verotuksella. Armeijan on katsottu olevan poikkeus pakkotyöstä, mutta perustelu rikottaisiin. Palattaisiin 1800-luvun säätyläismaailmaan.

Pursiaisesta ratkaisu tekisi yhteiskunnasta “synkeän epäliberaalin”.

“Yhteiskunta, joka yrittää lakaista tasa-arvo-ongelmat maton alle pakottamalla naiset sammutusharjoituksiin varusmiespalveluksen sijasta on puolestaan synkeän epätasa-arvoinen.”

 

3. Naiset kriisinhallintakoulutukseen

Eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Ilkka Kanerva (kok) teki viime kesänä yllättävän avauksen. Hän ehdotti naisille kurssia, jossa koulutettaisiin kriisinhallinnallisiin tehtäviin. Kansalaiset kun eivät ole tällä hetkellä yhdenvertaisia lain edessä.

Kanervan mielestä sukupuolineutraalius auttaisi “nykyisen turvallisuustilanteen luomassa haasteessa”. Hän erottelisi miesten ja naisten palveluksen, eikä sörkkisi asevelvollisuutta, joka on “kaiken perusta”. Palveluksen muuttaminen vapaaehtoiseksi karkoittaisi miehet armeijasta, eikä Suomella ole hänestä siihen varaa.

Silti muutosta olisi mahdotonta ajaa poliittisesti. Suomen Kuvalehden kyselyssä puolustusvaliokunnan kaikki jäsenet, yhtä lukuun ottamatta, suhtautuivat kielteisesti tasa-arvoisuuteen. Ainoastaan vihreiden Krista Mikkonen kannatti sitä.

Keskustan Marisanna Jarva määritteli, että naisilla on jo lasten saantiin ja hoitoon liittyviä fyysisiä velvoitteita ja poissaoloja työmarkkinoilta. Edelleen on siis kysymys lisääntymisestä.

Edes pasifismia kannattavassa Feministisessä puolueessa ei uskota nopeaan muutokseen. Kaikkia koskeva asevelvollisuus ei ole tässä maailmantilanteessa realistinen. Armeijan on laskettu maksavan jo nyt pari prosenttia bruttokansantuotteesta: tasa-arvoisuus olisi aivan liian kallista.

Yhdenvertaisuuden näkökulmasta tilanne olisi kummallinen, jos naiset kävisivät muutaman viikon kurssin, mutta miesten pitäisi käydä armeijassa 6–12 kuukautta tai sivarissa 11,5 kuukautta. Totaalit tuomitaan vankeuteen maksimissaan reiluksi viideksi kuukaudeksi.

Jos kurssille osallistumattomuus olisi rangaistavaksi määritelty, sen voisi luokitella pakkotyöksi. Jos tarve kriisikoulutukselle olisi oikeasti suuri, miksi taitoja ei opetettaisi peruskoulussa tai toisen asteen opinnoissa?

 

4. Naiset kansalaispalvelukseen

Helsingin Sanomat hahmotteli marraskuussa 4H-kerhomaista versiota kansalaispalveluksesta. Naiset kävisivät parin kuukauden kurssikokonaisuuden, jossa annettaisiin tietoa viranomaisten toiminnasta ja opeteltaisiin esimerkiksi ensiapua, humanitääristä työtä ja sammutustaitoja. Viranomaiset voisivat luoda rekisterin, josta kutsuttaisiin apuun luonnonkatastrofien iskiessä.

Koulutuksesta ei vastaisi Puolustusvoimat vaan virastot ja laitokset sekä kansalaisjärjestöt. Tasa-arvollisia ongelmia tämä ei ratkaisisi.

 

5. Kansalle maanpuolustus harrastukseksi

Katarina 2018 -harjoituksen esite on täynnä kuvia naisista maastopuvuissa eri tilanteissa. Harjoituksen tunnus on viivapiirretty linnake, Olavinlinnaa muistuttava vankka rakennelma.

Hymyilevä nainen seisoo jalat leveästi kamokuosivaatteissa ja sinisessä liivissä. Kuvan alla lukee avainsanoja.

Herkkyys. Voima. Taito. Tahto. Tekemisen riemu. Näillä turvaamme huomisen.

Naisten valmiusliiton keväällä järjestettävä kurssi houkuttelee naisia tekemään asioita, joita moni mies oppii varuskunnissa.

Voisivatko vapaaehtoiset maanpuolustajat vapauttaa kaikki muut, joita isänmaan vahtiminen ei niin paljon kiinnosta? Maanpuolustahto on ainakin vahvaa, vaikka tilastollisesti sotilaallisen hyökäyksen torjumisen hyväksyminen hiukan laskenut.

Jos haluaa käyttää asetta, senkin voi oppia omalla ajalla. Esimerkiksi vapaaehtoista maanpuolustusta edistäneen Nuku rauhassa -kampanjan aikana on järjestetty naisille aseenkäyttökursseja, jotka ovat täyttyneet nopeasti.

Kaksipäiväiset NASTA-harjoitukset varataan loppuun minuuteissa. Katarina järjestetään Dragsvikissa, Uudenmaan prikaatissa. Kurssille mahtuu 350 naista, jotka ovat kiinnostuneita “kokonaisturvallisuudesta”. Naisten valmiusliitto on kouluttanut noin 10 000 naista vuodesta 1998 järjestetyillä kursseilla. Katarinan jälkeen syksyllä voi lähteä Niinisalon varuskuntaan Niksula-kurssille.

Katarina kuulostaa ja näyttää armeijalta.

Päämääräksi sanotaan osallistujien turvallisuustaitojen ja toimintakykyvyn vahvistaminen arjessa sekä poikkeusoloissa. Kurssilla luvataan myös harjoitusta johtamiseen ja organisointiin.

Ohjelmassa on oppia informaatiovaikuttamisesta, maasto- ja luonnonmuonasta, ensiavusta, katuturvallisuudesta ja vesillä liikkumisesta.

Kokonaisuus – mitä ikinä se tarkoittaakaan – on tärkeää. Osiossa Suomalainen nainen maanpuolustajana opetetaan, miten naiset voivat osallistua “kokonaismaanpuolustukseen” jatkossa.

Silti viimeinen lause sanoo: “Toiminta ei ole sotilaallista.”

Saat feministiset sukat!

Kun tilaat Tulvan.

 

 

Loppuunmyytyjä FEMINISTI-sukkia on nyt tarjolla punainen versio. Kun kestotilaat Tulvan vuoden loppuun mennessä, saat sukat kaupan päälle. Tarjolla on rajoitettu erä.

Tilaa lehti ja sukat yhdessä tai erikseen kaupastamme.

Katso rakenne ja riko

Sanotaan, että rakenteet pitää rikkoa. Mielipidevaikuttaja, filosofi ja taloustieteilijä kertovat ja kolme visualistia näyttävät, mistä tuho pitää aloittaa.

Maija Kalikwela Baijukya

vapaa toimittaja, mielipidevaikuttaja, Ruskeat Tytöt -kollektiivin jäsen ja Good Hair Day -tapahtuman perustaja

 

”Taloudelliset syrjivät rakenteet, koulutukseen liittyvät, poliittiset järjestelmät – kaikki instituutiot, jotka ovat järjestäytyneen yhteiskunnan peruspilarit, ovat usein syrjiviä ja ylläpitävät yhteiskunnan epätasa-arvoa.

Monet asiat heijastavat, miten suuria eroja saa aikaan pienillä jutuilla. Suuren kaupungin keskustassa on samaan aikaan hyvin kulutuskeskeistä maisemaa, ravintoloita ja kauppoja, ja ihmisiä, jotka saattavat jäädä sinne pyörimään, vaikka eivät asu siellä tai kuluta. Tilanteessa näkee, kenelle alue on suunniteltu.

Ensimmäisenä asiana rakenteiden purkamiseksi pitäisi myöntää, että monet rakenteet eivät ole niin hyviä kuin niiden luullaan olevan. Ajatellaan, että yhteiskunta hajoaa, kun pilareita ei ole. Siinä pönkitetään ajatusta rakenteista nyky-yhteiskunnassa, mutta estetään katsomasta niitä kriittisesti. Toisaalta tarvitaan rehellisempää päätöksentekoa, jossa pelkistetään kieltä ja selvennetään, kenelle päätökset on suunnattu. On tosi vaikeaa käsitellä tietoa, kun rakenteet eivät ole tarpeeksi näkyviä ja katoavat sanaleikin taakse.

Rakenteiden näkyväksi tekemisessä tiedon saavutettavuutta ei voi tarpeeksi korostaa. Lait, sosiaali- ja terveyspalvelut ja ihmisoikeusasiat – niitä on vaikea ymmärtää, jos ei ole jonkinlaista pohjaa. Ei voi olla aktiivinen kansalainen, jos ei ole tietoa.

Kun tehdään suuria rakenteellisia muutoksia, ne yleensä vaikuttavat eniten ihmiseen, joka tarvitsee eniten apua tältä rakenteelta (esimerkiksi toimeentulotuen siirtäminen Kelaan). Sille ihmiselle on tärkeää, että tieto on helposti ymmärrettävää, päätökset selkeitä ja asiat etenevät nopeasti. Rakenteiden keskellä navigointi voi olla monimutkaista ja vaikka palvelut olisivat olemassa, niitä ei saa.

Kaiken päälle: jos on ulkonäöltään normista poikkeava, ammattilaiset saattavat toimia ennakkoluulojensa mukaisesti ja hidastaa entistä enemmän asioiden etenemistä.

Jos ei tiedä, että on olemassa rakenteellisia ongelmia, niin luulee tekevänsä itse jotain väärin. Pahimmillaan syrjivät rakenteet manipuloivat ihmisiä miettimään, että se on heidän vikansa, jos muut eivät ymmärrä heidän huonoa tilannettaan. Jos sattuu olemaan ihminen, jolla on elämässään monta kohtaa, missä erinäiset syrjinnät risteytyvät, seuraa se, ettei saa töitä, asuntoa, tukea, eikä pääse välttämättä edes lääkäriin.

Ihminen voi olla tietoinen rakenteista niin, että pystyy navigoimaan niiden läpi. Hän tietää, että häneen kohdistuu tiettyjä ennakkoluuloja, ja osaa asettaa itsensä johonkin muottiin, jota häneltä instituutioissa odotetaan, mutta saattaa tehdä sen ajattelematta, että kyseessä ovat rakenteelliset ongelmat.

Mitä enemmän rakenteet pistävät vastaan, sitä vaikeampi niitä on olla näkemättä. Jossain vaiheessa huomaa, että tämä ei ole itsestä kiinni. Mutta monella ei ole energiaa ja resursseja jäädä tutkiskelemaan, mistä tilanne johtuu, kun samalla ei esimerkiksi ole ruokaa.”

Sara Heinämaa

Suomen Akatemian akatemiaprofessori, Jyväskylän yliopiston filosofian professori, Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian dosentti

 

”Rakenteiden olennainen piirre on kaksinaisuus: yhtäältä ne rajaavat yksilöiden toimintaa, mutta toisaalta ne myös mahdollistavat toimintaa antaen toiminnalle puitteet.

Esimerkiksi koulun rakenteet mahdollistavat oppimisen, vaikka toisaalta ne myös rajoittavat koululaisten ajankäyttöä ja liikunnan vapautta. Moderni tiedonvälitys edellyttää konkreettisia rakenteita, kuten satelliittijärjestelmiä ja digitaalisia tietoverkkoja, mutta myös aineettomia puitteita, kuten kieliä ja matematiikkaa.

Syrjivät rakenteet eivät kaikki ole samanlaisia, joten toive syrjinnän universaalista kuvauksesta on väärä toive – ja vaarallinen. Syrjintä on sekava ilmiöalue, ja sen teoreettinen hahmottaminen edellyttää lukuisten erilaisten tapausten ja tilanteiden tarkkaa analyysia.

Rakenteet voivat muodostua syrjiviksi, jos toiminnan päämäärät hämärtyvät tai huomaamatta sekoittuvat toisiin päämääriin. Juoksuharrastuksen mahdollistava pururata esimerkiksi ei syrji liikuntarajoitteisia, mutta rampiton urheilukatsomo ja hallintorakennus syrjivät.

Rakenteet ovat sellaisia, jotka rajaavat perusteetta tai epäoikeutetusti toimintapiirin ulkopuolelle joitakin mahdollisia toimijoita. Jos esimerkiksi valtion asioiden hoitoon ei pääse osallistumaan yksikään nainen tai yksikään seksuaalivähemmistön jäsen, on syytä epäillä, että voimassa on syrjiviä rakenteita; näin siksi, että ainakin joillakin näiden ryhmien jäsenillä on valtionhoitoon tarvittavat toimintakyvyt.

Saksalais-amerikkalainen filosofi Hannah Arendt kuvaa mittavassa Totalitarismin synty -teoksessaan, miten totalitaristinen hallintajärjestelmä ja -rakenne kehittyy monien erilaisten syy–seuraussuhteiden yhteenkietoutumisesta. Vastaavalla tavalla Simone de Beauvoir argumentoi Toinen sukupuoli -teoksessaan, että naisten alistamiselle ei ole mitään yhtä syytä, vaan tämä alistusrakenne muodostuu lukuisten erillisten tekojen ja valintojen seurauksena.

Jos syiden sijasta etsimme syrjivien rakenteiden edellytyksiä nykyisyydessä, niin sanoisin, että yksi tärkeä ehto on moraalipsykologinen: syrjiviä rakenteita muodostuu helposti mikäli ihmisten oikeudentunto ja yhteisöllisyyden taju ovat heikot ja yksilöiltä puuttuu rohkeus poiketa ryhmän näkemyksistä, kyseenalaistaa epäoikeudenmukaiset teot ja käytännöt.

Rihmastot ja pyramidit ovat malleja, joita teoreetikot ovat esittäneet hallinnan ja vallankäytön rakenteiden kuvaamiseksi. Rihmastomalli on peräisin ranskalaisfilosofi Gilles Deleuzen analyyseista 1900-luvulta; pyramidi- tai tornimallilla taas on pitkä historia, joka ulottuu keisarin- ja paavinvallan juuriin antiikissa.

Pyramidimallilla luonnehditaan esimerkiksi sellaisten työyhteisöjen toimintaa, joissa vallitsee hierarkinen komentokulttuuri, ja rihmasto taas kuvaa monien kansalaisjärjestöjen hajautettua ja hierarkiatonta päätöksentekoa. On tärkeää huomata, että molemmista voi muodostua syrjiviä rakenteita.

Esimerkiksi kyvykkäiden naisten ja ei-valkoisten ihmisten eteneminen johtotehtäviin on ollut vaikeaa yhtä lailla niin keskitetyissä kuin verkosto- ja hybridi–muotoisissa organisaatioissa. Syrjintä ei täten ole pelkästään rakenteissa, vaan sen juuret saattavat olla myös moraalipsykologisissa käsityksissä. Syrjinnän lakkauttamiseen ei silloin riitä pelkkä syrjivien rakenteiden purkaminen.

Yhden syrjintämuodon kritiikkiä ei myöskään automaattisesti voi soveltaa toiseen. Esimerkiksi sukupuoleen perustuva syrjintä on historialtaan ja toimintamuodoiltaan erilaista kuin seksuaalisiin vähemmistöihin kohdistuva syrjintä, ja nämä molemmat poikkeavat etnisiin ryhmiin tai rodullistettuihin kohdistuvasta syrjinnästä useissa suhteissa.

Olennaista on ymmärtää, että syrjinnän käsite ei viittaa yhteen ilmiöön vaan useiden samanlaisten ja toisiaan vahvistavien eri ilmiöiden kenttään.”

 

Anna Elomäki

Tasa-arvovaje-hankkeen vastuullinen johtaja ja Helsingin yliopiston tutkijatohtori, tutkimushankkeena talouden ja tasa-arvon kytkökset

 

”Syrjintä tai eriarvoistaminen voi olla rakenteellista, kun yhteiskunnan instituutioissa, käytännöissä tai yleisissä ajattelutavoissa on jotain, joka marginalisoi tiettyjä ihmisryhmiä ja suosii toisia. Rakenteellisessa syrjinnässä on systemaattinen ulottuvuus, se ei ole yksilöön liittyvää, eikä satunnaista.

Valtavirran taloustieteelle on tyypillistä ottaa yksilökeskeinen lähestymistapa yhteiskunnallisiin kysymyksiin, eriarvoisuus nähdään kysymyksenä yksilöiden valinnoista. Valtavirrassa ei ole tilaa puheelle rakenteista.

Eriarvoisuudessa ei ole kyse siitä, että yksilöt ovat tehneet huonoja valintoja, vääriä hyöty–kustannus-laskelmia tai etteivät he olisi kyvykkäitä. Tiedetään hyvin, miten esimerkiksi vanhempien luokka tai koulutustausta määrittää lasten myöhempiä valintoja elämässä.

Perhevapaista on alettu keskustella hyvin taloustieteellisellä kielellä. Kun puhutaan perhevapaiden uudistamisesta, puhutaan perhe-etuuksista kannustinloukkuina, jotka johtavat siihen, että naiset tekevät valintoja, että töihin meno ei kannata. Kodinhoidontuki nähdään kannustinloukkuna.

Tämä tekee hoivan jakautumisesta hyvin yksilökeskeisen kysymyksen. Keskustelu pyörii naisten valintojen ympärillä sen sijaan, että lähdettäisiin puhumaan, ovatko ne rakenteita tai normeja, jotka ylläpitävät valtasuhteita perheissä.

Taloutta voi ajatella pöytänä, jonka ympärillä istuu valkoisia miehiä puku päällä ja pelaamassa korttia tai Monopolia. Sitä pöytää kannattelee jalkojen sijaan naisten, siirtolaisten ja globaalin etelän palkaton, pienipalkkainen tai näkymätön työ.

Kun ajatellaan sitä, mitä tarkoitetaan taloudella, taloustieteessä ja jokapäiväisissä keskusteluissa, se on itsessään eriarvoista ja syrjivää. On hyvä kysyä, keiden ja millainen toiminta jää talouden ulkopuolelle, marginaaliin ja näkymättömiin.

Yleisessä ymmärryksessä taloudesta tuottava toiminta on palkkatyötä, kansainvälistä kauppaa tai investointeja. Talouden ulkopuolelle jää ei-tuottavana nähty palkaton työ, kotitaloustyö hoivatyö, kaikenlaiset informaalit työmuodot ja vapaaehtoistyö, jotka ovat ihmiselämän ylläpitämisen kannalta ihan valtavan tärkeitä. Ne ovat pääasiassa naisten tekemää työtä.

Ellei olisi ihmisiä, jotka kasvattavat uusia sukupolvia ja tekevät kotityötä ja sitä kautta lisää hyvinvointia, ei olisi markkinaehtoista taloutta. Ajattelen, että pöydän jalkojen tilalla on näkymätöntä palkatonta tai pienipalkkaista työtä. Pöytä romahtaisi ilman jalkoja.

Ei ole sattumaa, että naisvaltainen hoiva-ala nähdään vähemmän taloutta hyödyttävänä kuin -vaikkapa miesvaltainen rakennusala. Samaan kuvioon liittyy puhe tehottomasta naisvaltaisesta julkisesta sektorista. Puhe siitä, miten julkinen hoiva on taloudellinen taakka, mutta jos valtion rahaa laitetaan tietöihin tai siltaprojekteihin, ne ovatkin työtä luovia investointeja. Julkista panostusta hoivapalveluihin ei nähdä investointina.

Monien taloustieteilijöiden mielestä eriarvoisuus haittaa markkinoiden toimintaa. Voi ajatella myös toisinpäin, että onko talous riippuvainen eriarvoisuudesta. Tarvittaisiin laajempi ymmärrys siitä, ketä ja mitä varten talous on olemassa. Onko talous voiton tavoittelua ja niukkuuden jakoa vai kenties sosiaalista huolenpitoa?”

Uusi Tulva näyttää näkymättömän sorron, leffanaisvihan ja jumalattaruuden

 

Syyskuun Tulva juhlistaa 125-vuotiasta Naisasialiitto Unionia kertomalla, miksi Adelaïde Ehrnrooth on feminismin unohdettu grand old lady.

Pääjutuissa keskustellaan siitä, miksi suomalaisessa elokuvassa naiset ja vähemmistöt unohdetaan. Lehti näyttää myös ensimmäistä kertaa, millaisia ovat kammoksutut, näkymättömät rakenteet. Kansijutussa opetellaan Jumalatarkoulussa, mitä villinaisesi haluaa.

Mukana myös panafrikkalaisuuden asiantuntija Minna Salami ja palkkataistelija-laulaja Anna Järvinen.

Tilaa lehti tai osta irtonumero kaupastamme!

Jumalatarkoulu – tällä ei ole mitään tekemistä seksin kanssa

Jumalatarkoulussa opetetaan, miten ihmisestä tulee villinainen. Vapaudutaan! Voimaannutaan! Aistitaan korkeampia energioita! Työvälineenä ovat tyyny ja lantionpohja.

Laskeudun maantieltä suoraan kehooni.

Sukat pois, silmät kiinni, juurru! Ohjaaja lyö shamaanirumpua, ensin hitaasti. Muistakaa hengittää!

Poljemme vastahiottua lautalattiaa, minä ja neljätoista muuta Jumalatarkoulun oppilasta, heiluttelemme käsiä ja viuhdomme hurjasti päätä. Viikonlopun mittaisella leirillä on tarkoitus tutustua omaan sisäiseen potentiaaliinsa, luoda yhteys ”korkeimpaan itseensä”, antaa elinvoiman sykkiä pimpissä. Nettisivuilla luvataan niin.

Päämääränämme on löytää villinainen. Villinaisemme. Jumalattaren tulee löytää se itsestään. Koulutusohjelmaan kuuluu kuusi muutakin osaa, eheytyvä nainen, vetovoimainen nainen, vapautunut nainen, ja niin edelleen. 

Mutta villinainen, siinä on alkuvoimaa. Nyt perjantaina on vielä 48 tuntia aikaa löytää sisäinen, kesyttämätön nainen, joka ei kilttinä noudata muiden luomia sääntöjä.

Rytmi kiihtyy, rumpu hakkaa nopeammin, antakaa tärinän tuntua! Hengittäkää pimppiin asti! Älkää antako sen, mikä on tulossa ulos, jäädä kurkkuun! ohjaaja huutaa matalalla, napakalla äänellä. Sisäänhengityksellä otatte ryhmästä energiaa! Uloshengityksellä annatte ryhmälle! Mitä se on, mitä annatte!

Kaiuttimista jylähtää sello. Oh mother, great mother, nainen laulaa. Joku ryömii lattialla.

 

Majapaikkamme on vaikuttava 1800-luvun puolivälissä rakennettu Tuomiston kartano Karkussa, reilun puolen tunnin päässä Tampereelta. 

Sängyissä on paremmat peitot kuin monissa hotelleissa. Niitä reunustavat pitsiset prinsessaverhot. On kattokruunu, kolme upottavaa sohvaa, ulkopalju. Ikkunoiden lasit ovat alkuperäiset, vääristävät ulos katsoessa. Hyvinvointikeskus.

Täällä me hyvin toimeentulevat valkoiset naiset – retriitti on vain naisille – maksamme itsessämme kieriskelemisestä, syvään sisimpäämme keskittymisestä. 350 euroa viikonlopusta. Se ei ole paljon, verrattuna. Tämän tyyppiset retriitit maksavat tuhansiakin euroja: leirikeskuksissa, Jutta Gustafsbergillä, Balilla.

Ilmoittautuneet eivät ole niitä, jotka pyysivät Tamara Maunoselta ennustuksia Nykypostin palstalla, vaan kiireisiä, stressaantuneita, arkeen kyllästyneitä wellness-ihmisiä. Tarvehierarkian huipulla.

 

Pitää valita pari. Asetumme selät vastakkain. Minun tulee liittää etusormet ja peukalot kolmioksi ja asettaa ne kohtuni päälle. Vaikka kohtu olisi poistettu, sen energia on vielä meissä, ohjaaja sanoo.

Parini tehtävänä on kysyä minulta yksi kysymys: mitä villinaisesi haluaa? Minun pitää vastata, aina uudestaan samaan kysymykseen, kymmenen minuutin ajan.

Pari ei saa reagoida mitenkään. Sellaiset ovat säännöt. Jos joku alkaa itkeä, ei saa lohduttaa. Kaikki kannattelevat itseään, eivät saa sanoittaa tai tulkita muiden tunteita. Jos haluaa, että joku halaa, pitää pyytää. Toinen saa kieltäytyä. Turvallinen tila kaikille.

Jo edellisessä harjoituksessa on pitänyt kertoa pienryhmässä, mitä villinaiselta puuttuu. Viiden minuutin ajan. Höpisen jotain ensimmäisestä kerrasta tällaisessa paikassa, en keksi yhtään mitään. Ryhmäläiseni kuuntelevat lempeän stoalaisesti tuijottaen, eivät edes nyökkää, kun sanon, että siinäpä se. Istumme kolme minuuttia hiljaa.

Alamme huojua parin kanssa edestakaisin. Mitä villinaisesi haluaa? En kehtaa sanoa, että vitustako minä tiedän. En edes tiedä, mikä se on. Luettelen ikkunasta näkemiäni asioita: se haluaa ulos, se haluaa sisälle, se haluaa saunaan, se haluaa, öö, kiivetä puihin. Hädän hetkellä muistan Scandinavian Music Groupin kappaleen: kastella jalat heinikossa, tanssittaa tyttöä laiturilla, suudella poikaa aidan takana. Toivon, ettei parini tunne sanoituksia.

Seuraava kysymys, seuraavat kymmenen minuuttia: mikä estää villinaistasi?

Oikea vastaus on minä itse, se on aina oikea vastaus tämän tyyppisessä tutkiskelussa. Vaikka ei ole oikeaa ja väärää, ohjaaja korostaa, on annettava tulla sen, mikä tulee. 

Harjoituksen jälkeen istumme piiriin joogamatoille. Kaikki ovat pukeutuneet mukaviin ja elastisiin vaatteisiin, etukäteen lähetetyissä ohjeissa on kehotettu tekemään niin. Joogatrikoot, villasukat, jumppahuppari.

Moni on jo saanut yhteyden villinaiseensa iltapäivän aikana. Se on aina ollut sisällä ja vapautunut nyt, sen tuntee kehossa.

Ohjaaja hymyilee. Vaikka mitä lähtisi liikkeelle, viikonlopun aikana ei kannata tehdä lopullisia päätöksiä, vaan tunnustella, hän sanoo. Ei pidä irtisanoutua töistä tai ottaa avioeroa.

”Sellaistakin on tapahtunut.”

 

Ympäriltä kuuluu raastavan kovaa huutoa. Joku nauraa hallitsemattomasti. Nauru vääristyy itkuksi, sitten taas huutoa, huutoa, joka puolelta, kuin synnytyssalissa.

Olemme menneet makaamaan lattialle polvet koukussa. Asettaneet pään parin jalkojen väliin. Pari ”kannattelee tilaa”, katsoo suoraan silmiin, koko kahdenkymmenen minuutin harjoituksen ajan.

Uloshengitys, polvet auki perhosasentoon, sisäänhengitys, kiinni. Liike tuntuu lantionpohjassa. Auki, kiinni, ”tässä asennossa äitinne saattoivat olla, kun tulitte maailmaan!”, auki, kiinni, ulos, sisään.

Lantio nostetaan ylös, pidetään muutama minuutti ilmassa. Sitten lasketaan ja aletaan pikkuhiljaa viedä polvia yhteen. Intialaistyyppinen musiikki soi. Keho alkaa täristä. Nykiä samalla tavalla kuin juuri nukahta-essa, itsestään. Silmät muljahtelisivat, ellei tuijottaisi paria. Otsa hikeentyy, olkapää hakkaa lattiaa, sormet kouristelevat. 

Vähän kuin orgasmissa, ohjaaja sanoo. Hän ei osaa tarkalleen sanoa, mihin reaktio perustuu, hermoratoihin todennäköisesti.

Tärinä näyttää enemmän Manaajan kohtaukselta kuin orgasmilta.

Ikkunalaudalla on nenäliinoja. 

 

Ei täällä juuri ole itseni kaltaisia elämysshoppailijoita. Muut ovat edistyneempiä, selvästi innokkaita ja tutumpia sisäisten voimiensa kanssa. Hyväksyneet ne. 

On myös niitä, jotka eivät ole kokeneet saavansa apua muualta.

Elämäntarinat kerrotaan rivien välissä, elämänhallintaslangilla. Puhutaan omien rajojen asettamisen puutteesta. Vastaanottamisen vaikeudesta. Menettämisen pelosta. Tuli-elementti-ihmisten jyräämäksi jäämisestä. Omien tunteiden laiminlyömisestä.

On ollut traumaattisia elämänkokemuksia, menetyksiä, sairauksia. Sellaisia asioita, joiden käsittelemiseen saattaisi tarvita ammatti-, siis tieteellisesti koulutettua, tukea.

Ohjaaja on ammatiltaan henkinen valmentaja ja intuitiivinen energiahoitaja. Hän ei neuvo, vaan kyselee. Hymisee samalla tavalla rauhoittavasti kuin Tony Sopranon psykiatri. Mikä sinusta olisi parasta? Miten olet yrittänyt ratkaista? Miltä kehossa tuntuu?

Opetusfilosofiasta ei oikein ota selvää. Puheessa vilisevät chakrat, kundaliini-energia, klaaniäiti, intuitio ja id. Harjoitussalin sivupöydällä on tyrkyllä kirjoja, joissa kerrotaan parantavista enkeleistä, kehon salatusta kielestä ja keijuoraakkeleista.

Yleensä tällaiset perustuvat ohjaajan, kouluttajan, opettajan, gurun, miten missäkin kutsutaan, sosiaalisiin taitoihin ja karismaan. He toistelevat itsestäänselvyyksiä syvinä totuuksina. Kliseitä, jotka sopivat useimpien elämään, kuten horoskoopit tai Jari Sillanpään kappaleet, mutta vakuuttavammin. 

Kukapa ei olisi joskus hävennyt itseään. Mielistellyt, valehdellut. Tuntenut riittämättömyyttä. Rajoittanut itseään, tyytynyt. Miettinyt, onko missään mitään järkeä. Huojentaa kun joku sanoo viat ääneen. Kertoo, että ne ovat normaaleja ja hyväksyttäviä. Että niitä pitää suorastaan vaalia, niistä pitää voimaantua.

Meidän ohjaajamme vaikuttaa vilpittömän empaattiselta. Mitään tiettyä oppikoulukuntaa ei ole, hän selittää myöhemmin. Tarkoitus on tehdä tilaa sisäiselle kehon äänelle, opetella kuulemaan se opitun ja roolitetun alta. Hän opettaa keinoja, jotka ovat toimineet omassa elämässä.

Hän tuntuu uskovan asiaansa ehdoitta. Ohjaajaa ei kuulu totella tai seurata, vaan jokainen valitsee itse polkunsa ja tekee, mikä tuntuu parhaalta. Jokaisen villinainen on erilainen. Se on tervettä, mutta tavallaan myös vastuunvapautuslauseke. 

”Yleensä avautuminen alkaa kriisin kautta. Että maailmassa on pakko olla muutakin. Ei voi mennä niin, että tänne synnytään, käydään töissä ja kuollaan pois.”

Uskontotieteilijät kutsuvat tällaista postsekulaariksi henkisyydeksi. Uskontojen hybridimuodoksi, joka voi olla melkein mitä tahansa. Suurin life coach -buumi lienee ohi, mutta melkein mitä tahansa löytyy. Meditaatiota, parantavia kiviä, enkelihoitoja, uudistavia yrttejä, syöpäsairauksien ihmekatoamisia.

Traumojen purkamiseen kun ei kuulemma riitä puhe. Ne täytyy käydä läpi kehossa. Ohjaaja antaa arkiesimerkin: marmatamme ongelmasta viikkotolkulla kaverille, kun viisi minuuttia tyynyn hakkaamista saattaisi riittää vapauttamaan negatiivisen energian. Jos on yhteys.

 

Ryhdymme taas töihin. Vuorossa on pimeän energian käsittely, lauantaiaamun ratoksi.

Joogamaton päälle asetetaan tyyny.

Kädet laitetaan suun eteen.

Huudetaan. Tukahdutettua huutoa. Kolmen minuutin ajan.

Sitten hakataan tyynyä käsivarsilla.

Pannaan tyynyä.

”Se voi olla hyvin maskuliinistakin!”

Rynkytetään.

Kuvitellaan, että mies hyökkää päälle. Potkitaan ilmaa ja huudetaan ”ei! ei! EI!”

Esitetään lasta, joka saa itkupotkuraivarit.

Laotaan matolle.

Kuunnellaan kappale.

You can relax now, I am with you. You are the child of God, and that will never change.

On helpottavaa nähdä alakerrassa kokki. Hän tekee meille maidotonta ja gluteenitonta kasvisruokaa. Hänellä on farkut ja ulospääsy.

 

Iltapäivällä päästään vihdoin siihen, mikä villinainen on.

Ohjaaja aloittaa luennon kertomalla, että naiseus on kollektiivista perintöä. Kun otamme yhteyttä omaan itseemme, otamme oikeastaan yhteyttä menneisiin sukupolviin, siihen karmaan, jonka ne ovat jättäneet leijailemaan.

Yhteiskunta pyörii maskuliinisuuden ympärillä. Koulujärjestelmä esimerkiksi on hyvin maskuliininen. Feminiininen energia on toisenlaista. Vastaanottamista, antautumista.

”Joku kysyi, miksei tästä ole koskaan kerrottu. Miksei tästä puhuta?” ohjaaja sanoo.

Mikä estää ottamasta kehoa mukaan, olemasta leikkisä, seksuaalinen, energinen? Miksi siihen pitää kysyä lupaa! Keneltä lupa tarvitaan!

Ohjaaja antaa luvan olla kysymättä lupaa.

”Tästä ei puhuta, koska tätä voimaa pelätään. Miehet pelkäävät sitä. Nyt on aika, kun voimme ottaa voiman käyttöön!”

Naiseutta ei määritellä kummemmin, se on itsestäänselvyys. Ilmeisesti se on kuitenkin jonkinlainen energiaentiteetti, ei niinkään ideaali. Ohjaaja korostaa useasti, että jokainen on mitä on, ei ulkoapäin saneltu. Onko syntymässä saneltu, ei selviä.

Joka tapauksessa feminiininen ja maskuliininen ovat vastakohtia. Yin ja yang, maa ja taivas. Ne opitaan erottamaan toisistaan seuraavalla retriitillä.

”Luot sellaista elämää kuin itse olet. Tässä ajassa monet vastustavat henkisyyttä. Ajatellaan, että se on vain kivoja yksisarvisia ja enkeleitä.”

Väärässä ovat.

”Henkisyys on elämä. Seksuaalienergia on elämän energiaa! Tällä ei ole mitään tekemistä seksin kanssa. Vaatii voimaa olla herkkä.”

Sairauksien parantamisestakaan ei ole puhetta. Ruokavalioasioissa ohjaaja kannustaa konsultoimaan asiantuntijaa. Ayurveda-asiantuntijaa.

 

”Olet merilevä!”

Ohjaaja seisoo Rautaveden rannassa, liukkaissa syyslehdissä. Hän demonstroi järvellä avustajansa kanssa uutta harjoitusta. Toinen on meri, joka heiluttaa levää, luovii sitä aallokossa. Levän on antauduttava, luotettava, lakattava kontrolloimasta. 

Heilunnan jälkeen jokaisella on viisitoista minuuttia aikaa valita puu, joka kutsuu luokseen. Ohjaaja näyttää, miten energia siirtyy parhaiten. Pitää liimata lapaväli runkoon. Puuta voi myös halata ja pussata. On tärkeää muistaa kiittää jälkikäteen. 

En selvästikään ole tarpeeksi herkkä aistimaan Äiti Maata. Puu on puu, tuuli inhottavan vihmova. Minulla ei ole kelloa, en tiedä, kuinka kauan koivuun on nojailtava. Hanskat unohtuivat. Ei herkistyminen viikonlopussa tapahdukaan, ohjaaja lohduttaa, matka on pitkä. 

Sanon puulle kiitos, vaikka olen yksin. 

 

Kielteisistä tunteista saa kyllä kertoa. Jossain vaiheessa halusta lähteä kotiin tulee piirissä pieni ylpeyden aihe.

Sehän vain tarkoittaa, että kohdattavat asiat ovat oikeasti vaikeita. Että niitä haluaisi juosta pakoon, mutta silti päättää jäädä. Suuret voimat pulppuavat. 

Ennen päätösrinkiä tanssitaan silmät kiinni. Lapsuuden rooleista päästetään irti PMMP:n Tytöt-biisin tahtiin. Irinan Pokkaa-kappaleen aikana tulee ajatella kaikkia kertoja, kun on halunnut näyttää keskisormea, muttei sovinnaisuussyistä ole tehnyt niin. 

Seksuaaliset traumat karistetaan lattarihitti Despositolla.

Kun pitäisi lähteä kotiin, kotiinlähtö ei enää olekaan hauskaa. 

Keräännymme tiiviiseen möykkyyn, ohjaaja on keskellä. Meidän tulee suhista kuin käärme. Kundaliinienerginen käärme, väärinymmärretty ja parjattu Raamatun eläin.

Joku röyhtäisee.

Havainnekuvien valkaistu tulevaisuus

Kaupunkilaisten yhteiset olohuoneet ja talot syrjivät jo ennen valmistumistaan. Unelmien tulevaisuus on havainnekuvissa vaaleaa, hoikkaa ja keskiluokkaista. 

Ihmisiä on vilinäksi asti. Kaikki ovat vaaleaihoisia, hoikkia, keskiluokkaisen siististi pukeutuneita. Aikuiset keskustelevat, katselevat tai ovat matkalla jonnekin. Lapset söpöilevät, vanhus seuraa sivummalta.

Kukaan ei katso suoraan kameraan. Ulkona sää on utuisen aurinkoinen, sisällä valaistus on kirkas. Seinät, lattiat, katto ja kalusteet hohtavat uutuutta ja puhtautta. Avara tila on rajattu kuvaan huolellisesti.

Rakennetun ympäristömme tulevaisuus on visualisoitu utopioiksi arkkitehtuurin havainnekuvissa. Niitä näkee rakennustyömaa-aidoissa, sanomalehtien paikallis- ja kulttuurijutuissa, asuntomainoksissa sekä kaupunkien ajankohtaistiedotteissa.

Havainnekuvat havainnollistavat, kommunikoivat ja markkinoivat. Ne ovat ikkuna tilojen tulevaisuuksiin niillekin, joille rakennetun ympäristön prosessit tuntuvat vierailta. Ehkä jo lähivuosina kehittyvät teknologiat mahdollistavat kaksiulotteisuuden rikkomisen yleistymisen ja virtuaaliset tilakokemukset, mutta toistaiseksi useimmat meistä joutuvat tyytymään kuvien katselemiseen.

Havainnekuvissa pääroolin saavat -luonnollisesti rakennukset ja tilat, ihmiset ovat statisteja. Mittakaava-ihmisiksi kutsutut hahmot havainnollistavat -kuvissa tilojen ja ympäristöjen tunnelmia, mittasuhteita ja käyttöä.

Onko mittakaavaihmiset copypastettu Stockmannin kuvastosta? Lähempää tarkasteltuna tyypillisen havainnekuvan joukkion homogeenisuus hätkähdyttää. Kuvissa esitetty käyttäjyys ei näytä olettavan kehojen ja identiteettien monimuotoisuutta. Vammaisia, ei-valkoisia, queer-väkeä tai asunnottomia ei havainnekuvissa näe.

Kuvien ehdottamat sosiaaliset maailmat mietityttävät. Ostoksien tekemistä varten ei ole pakko mennä Stockmannille, mutta rakennetun ympäristön, erityisesti julkisen tilan, tulisi olla yhdenvertaisesti saavutettavaa kaikille. Liikkumisen esteettömyyttä ohjataan ja syrjintää torjutaan aktiivisesti lainsäädännöllä, ja esimerkiksi esteettömyyspykälien soveltaminen on arkkitehdeille arkipäivää. Silti havainnekuvien utopiat jättävät syrjivällä tavalla ulkopuolelleen monenlaisten kehojen mahdollisuuden.

Muiden arkkitehtuurikuvien kuten pohjapiirrosten, rakennedetaljien ja julkisivukuvien kieli on vakiintunutta ja yhdenmukaista, mutta havainnekuvat ovat tyyliltään vapaampia ja ilmaisullisempia. Arkkitehtuurin lehtori Tuomas Siitonen muistuttaa (HS 28.2.2017), että historiallisesti havainnekuvat ilmensivät arkkitehdin taiteellista kädenjälkeä, eikä niiltä odotettu yksityiskohtaista realistisuutta. Käsin tehdyissä kuvissa ihmisiä merkkasivat tyylitellyt piirroshahmot tai abstrahoidut pläntit. 2010-luvulla kuvat laaditaan kehittyneillä tietokoneohjelmilla, joilla pintamateriaalit, rakenteet ja valaistus pystytään toteuttamaan hyvin realistisesti ja ihmishahmot asettelemaan suoraan valokuvatiedostoista. Realistinen esitystapa ohjaa katsomaan havainnekuvaa kuin oikeaa valokuvaa.

Yksinkertainen ratkaisu representaation ongelmaan olisi hylätä valokuvamaiset hahmot ja entisaikojen tapaan tuoda ihmishahmot kuviin tyyliteltyinä viittauksina. Tarpeellisempaa on kuitenkin pohtia, mitä kuvien takana on, miksi mittakaavaihmisten joukkiot ovat geneerisen homogeenisiä. Kertooko monimuotoisuuden puute suunnittelijoiden tiedostamattomista tai tietoisista arvovalinnoista, vai tuotetaanko kuvia välinpitämättömästi konservatiivisten markkinoiden ehdoilla? Ovatko arkkitehtuurin havainnekuvat taas yksi rakenteellisen syrjinnän muoto? Identiteettien ja kehojen julkinen monimuotoisuus on tulevaisuuden arvo, jota myös havainnekuvien tulisi ilmentää.

Havainnekuvia laativat suunnittelijat lataavat mittakaavaihmisiä netin kuvapankeista. Kenties ikonisin niistä on 2011 perustettu ruotsalainen Skalgubbar, josta olen itsekin hakenut skandinaaveja kuviini.

Kaikki mittakaavaihmiset eivät voi enää olla ruotsalaisia hengailijoita. Tarjonnan yksipuolisuuteen on herätty maailmalla, ja monet uudemmat -kuvapankit keskittyvät aliedustettujen ryhmien esittämiseen. Nonscandinavia ja Cut Out Life tähtäävät monimuotoiseen globaaliin representaatioon. Just Nøt the Same on pohjoisamerikkalaisesti poc-painottunut, Skalgubbrasil ja Escalatina ammentavat Latinalaisesta Amerikasta. Kaleidoscopen kaltaisia ableismin ja rotu- sekä sukupuolinormatiivisuuden haastavia aloitteita voisi olla lisää.

Mittakaavaihmisten tarjonta on monimuotoinen; erilaisia kehoja ja identiteettejä edustavien hahmojen valikoima on kiitettävän laaja. On siis suunnittelijoiden vastuulla, että monenlaiset ihmiset esitetään havainnekuvien tiloissa ja heille annetaan rooli yhteiskunnan utopioissa.

 

Kirjoittaja Marja Rautaharju opiskelee Aalto-yliopistossa arkkitehtuuria ja on luennoinut FemF-tapahtumassa feministisestä arkkitehtuurista.

Saa munata, Roxane Gay lupaa

Kirjailija Roxane Gay kertoo Tulvalle tsemppivinkkejä, miten huono feministi selviää Trumpin aikakaudella. Kirjan toista suomentajaa Koko Hubaraa ainakin innostaa: hänen esseekokoelmansa Ruskeat tytöt sai siemenen Bad Feminististä.

Amerikkalaiskirjoittaja Roxane Gayn ajattelu viehättää aikana, jolloin oikeamielisyys on kilpailu. Gay tunnustaa pahat puolensa ja antaa samalla synninpäästön muille oman käytöksensä kanssa tuskaileville feministeille.

Hän kirjoittaa ylistetyssä teoksessaan Bad Feminist (2014): Otan vastaan huonon feministin leiman koska olen ihminen. Olen ristiriitainen. En yritä toimia esimerkkinä. En yritä olla täydellinen. En väitä, että minulla olisi vastaus kaikkeen. En yritä väittää olevani oikeassa.” 

Käännökset ovat Koko Hubaran ja Anu Partasen tekemästä suomennoksesta.

Gay sanoo pitävänsä ääntä tärkeistä asioista kirjoituksillaan, mutta pysyvänsä naisena, joka esimerkiksi esittää remonttimiehille bimboa. Hänen ei halua, että häntä asetetaan feministiselle jalustalle, koska sieltä tyrmätään alas.

”Minä munaan koko ajan. Minuun kannattaakin suhtautua jo valmiiksi jalustalta suistettuna.”

Valitettavasti hänen jalustansa koko on vain kasvanut. Kuuluisuuden ja best sellerin ansiosta 42-vuotias viestinnän tohtori voi keskittyä kirjailijan uraansa.

Kysytään, mitä Gay ajattelee huonoudestaan kolme vuotta kirjan julkaisun jälkeen. Kirjailija vastaa haastatteluun sähköpostilla, kun hän pitää taukoa kesäkuussa julkaistavan Hungerin – omaelämäkerrallisen syömistä käsittelevän kirjan – viimeistelystä.

Hän ottaa luontevasti vastaan imartelun, että hänen kirjastaan on tullut tämän ajan feministinen merkkiteos.

”Onko se pakollista luettavaa? Jos se on niin, se tuntuu pirun hyvältä!”

Hänestä julkaisun jälkeen ihmiset ovat alkaneet puhua yhä enemmän feminismistä. Gayn elämä taas on muuttunut myös: Los Angelesiin muuttanut kirjailija tunnistetaan julkisilla paikoilla ”hälyttävän usein”, kun hän kiertää Yhdysvaltoja kirjakiertueilla.

Gaystä on tullut myös huomioitu yhteiskunnallinen keskustelija, kun hän on esimerkiksi väitellyt Twitterissä The Wire -sarjan luojan David Simonin kanssa rasismista journalismissa.

Gay ei osaa vastata, onko tapahtunut muutosta siinä, miten ihmiset ajattelevat erilaisista etuoikeuksista.

”Useimmat ihmiset kamppailevat sen kanssa, tiedostavatko he hyvät asiat elämässään. Se on aika outoa, oikeastaan. Mutta toivon, me pystymme etenemään tilanteeseen, jossa voidaan käydä vivahteikkaampaa keskustelua etuoikeuksista.”

Trumpin aikakausi on muuttanut hänen ajatteluaan.

”On ehdottomasti vaikeampaa uskoa, että muutos on mahdollista, mutta minä kieltäydyn antamasta periksi -toivosta, koska luovuttaminen olisi ihan liian helppo ratkaisu. Uskon edelleen muutokseen ja aion taistella sen puolesta välittämättä siitä, että Yhdysvalloissa ja muualla maailmassa asiat ovat kehittymässä hälyttävästi.”

 

Teos on jo tehnyt vaikutuksen Suomessa. Kirjoittaja Koko Hubara sai alkuperäisteoksen ystävältään ja alkoi tehdä siitä heti muistiinpanoja. Hän kirjoitti blogiinsa, että tämä teos pitäisi kääntää suomeksi. Muutamaa tuntia myöhemmin Liken julkaisujohtaja otti yhteyttä ja kysyi, haluaisiko Hubara kääntää teoksen. Blogipostauksen lukenut kääntäjä Anu Partanen oli vinkannut Likeä, joten Partanen ja Hubara päättivät tarttua yhdessä tehtävään.

”Minua ilahdutti, että kirjassa lähestytään isoja kysymyksiä yksinkertaisten esimerkkien kautta. On räppibiisejä, tyttökirjoja ja leffoja, joita kaikki voivat nähdä”, Hubara sanoo.

Samaan aikaan Gay käyttää korkeakulttuuriesimerkkejä, eikä aliarvioi lukijaa, ettei tämä tuntisi feminististä teoriaa.

”Rasismista hän ei edes lähde keskustelemaan, että onko tämä näin, vaan sen olemassaolo on fakta. Kirjassa ei ensin pedata ja puolustella.”

Koska kieli määrittää ajattelua, kääntäjät avaavat sanastoa esipuheessa. Esimerkiksi Gayn käyttämä women of colour muuttuisi rasistiseksi käännöksellä värilliset naiset.

”Päädyttiin kääntämään se ei-valkoiseksi, joka on myös ongelmallinen termi, koska se toimii negaation kautta, mutta siinä on hyvää se, että se kääntää katseen valkoisuuteen. Joutuu kelaamaan, että mikä ei-valkoinen.”

Hubara julkaisi talvella oman teoksensa Ruskeat tytöt, johon Bad Feminist antoi siemenen. Kirja rohkaisi, että miksei hänkin voi koota bloginsa teksteistä teosta.

Nettimedia Ruskeita tyttöjä pyörittävä Hubara alkaa kirjoittamaan kaunokirjallista teosta, joka -käsittelee vanhemmuutta ja äitiyttä ja seksuaali-seen väkivaltaan liittyviä harmaita alueita.

 

Myös Gay on keskittynyt kaunokirjallisuuteen. Alkuvuonna hän julkaisi novellikokoelman Difficult Women, jossa hän kirjoittaa siitä, miten naiset ymmärretään vaikeiksi, kun heidän koetaan vaativan liikaa.

Gaylla on keinot siihen, miten muuttua tosi, tosi hyväksi feministiksi.

”Minun neuvoni on, että lopeta uskomasta, että olisi olemassa sellainen asia kuin hyvä feministi. Sen sijaan keskity asioihin, joilla voit jokapäiväisessä elämässä tukea naisia ja rohkaista kulttuureja kohtelemaan naisia tasa-arvoisesti ja kunnioittavasti.”

¡TISSIT!

Ihmiset kertovat, miltä tuntuu, kun rinnat pienennetään tai huomioidaan väärin. Ja miltä tuntuu, kun ne alkavat tuntua omilta.

Kunnioittaja, 34

”Kun minulla oli rinnat, vitsailin että niillä oli nimet, Matu ja Patu. Se oli varmaan yritys ottaa rintoja haltuun.
Rinnat eivät ole olleet minulle erityisen -hankala asia. Ne olivat ongelma lähinnä nuorena, kun rinnat alkoivat kasvaa ja kiinnittivät joidenkin luokan poikien huomion. Kun pääsin turvallisempaan ympäristöön, aloin välittää asiasta vähemmän. Leikkaus oli lähinnä käytännöllinen juttu.
Mastektomiasta toipuminen kesti monta vuotta, ja kun rintakehäni lakkasi muuttumasta, alkoi tuntua, että nyt se vain ’on’.
Leikkausjälkeä piti korjailla pariin otteeseen. Välillä oli epätoivoinenkin olo, mutta kun lopputulos on niin mieluinen, niin minulla ei ole enää juurikaan estoja rinnoistani. Olen myös kasvanut aikuiseksi, joten suhteeni rintakehääni ei välttämättä liity niin paljon itse rintoihin, vaan olen muuttunut muutenkin sallivammaksi.
Minulla oli myös hienoja hetkiä rintojen kanssa. Vaikkapa uimahallin puku- ja pesutiloissa kuljin reteesti pyyhe lantiolla rinnat paljaana ja annoin niiden näkyä: ’katsokaa, tässä nämä nyt on’. Muistan sen olleen voimauttavaa. Leikkauksen jälkeen meni monta vuotta, etten pystynyt tekemään niin.
Olen ilman paitaa saman verran kuin ennen rintojen poistoa, mutta paidatta olemiseen on tullut enemmän rentoutta. Nykyäänkin valikoidussa seurassa olen mielelläni ilman paitaa. Minulle on myös tärkeää olla seksuaalisissa tilanteissa vapaasti kumppanin kanssa. Tykkään siitä, mitä näen peilistä. Ajattelen, että on hyvä vähän ihailla itseään.
Vaikka minulla ei omasta mielestäni ole edes miestyyppisiä rintoja, saatan joskus puhua ’man boobseista’ huumorilla. Tämä ei ole pahantahtoista huumoria, enemmänkin lihavuusnormien kommentointia lempeällä tavalla, sillä ’man boobs’ on minulle positiivinen asia. Toisaalta en halua suhtautua omaan kehooni pelkästään huumorilla ja naureskellen. On tärkeää suhtautua omaan kroppaan myös kunnioittaen.
Pidän arpiani tavallaan taisteluarpina, jotka kertovat, että olen selvinnyt kaikenlaisesta.”

Näyttäjä, 28

”Käytän nykyään rintaliivejä vain silloin, kun huvittaa. Postaan välillä Instagramiin kuvia, joissa nännit näkyvät paidan alta. Kuvat saavat aina paljon tykkäyksiä. Rintaliivittömyys Instagramissa on varmasti osittain alitajuista, pinnallista huomion keräämistä, johon olen ehdollistunut, koska itsetuntoni kaipaa jatkuvaa vahvistusta muilta ihmisiltä. Kyse on myös siitä, etten haluaisi, että naisen nännit ovat niin ’iso juttu’. Tuntuu käsittämättömältä, että nimenomaan nännejä pidetään jotenkin niin häpeällisinä, että naisen pitää peittää ne joka käänteessä. Haluaisin, että naiset voisivat kulkea halutessaan ilman rintaliivejä ilman, että nännit leimataan provokatiivisiksi tai seksuaalisiksi.
Kun rintani alkoivat kasvaa murrosiässä, minua alkoi ahdistaa. Kukaan ei kertonut, minkä pituinen tai painoinen minusta tulisi ja kuinka isot rinnat lopulta saisin. Naiseuteen tuntui liittyvän ihmeellistä huolehtivaisuutta, asioiden kaunistelua ja poikien vitseille kihertämistä, enkä osannut käyttäytyä sillä tavalla. En tuntenut itseäni tytöksi. Aloin pukeutua isoihin huppareihin, joiden alla käytin urheiluliivejä, jotka lytistivät rintani kokonaan. Kun pukeuduin poikamaisesti, ihmiset eivät kiinnittäneet minuun huomiota ja sain olla rauhassa. Vasta päälle parikymppisenä aloin ajatella, että rinnat ovat ihan ok asia olla olemassa.
En ole koskaan innostunut voimaantumisen käsitteestä tai kehopositiivisesta ajattelusta. Tuntuisi tekopyhältä ’voimaantua’ ja kailottaa, miten olen vihdoinkin ’oppinut hyväksymään itseni’, kun kehoni on valkoinen ja hoikka, eikä siinä pitäisi olla mitään erillistä hyväksymistä. Ymmärrän, että monet tarvitsevat kehopositiivisuutta, jotta he oppisivat välittämään itsestään. Itse haluan elää niin, ettei minun tarvitsisi ajatella, että kehoni olisi jotenkin tiellä.”

Liikkuja, 39 

”Yritän harrastaa liikuntaa mahdollisimman paljon, minkä seurauksena rintani näyttävät lihaksikkailta, vaikka en ole yrittänyt kasvattaa niitä. Kenties tissini näyttävät ’hyvältä’ ilman paitaa, mutta mieluummin olen pukeissa. Se ärsyttää, että rintalihakseni ovat pilanneet monta lempipaitaani, jotka ovat liian tiukkoja rintakehälleni. Rintani ovat oudon tunnottomat, eikä nännien hipelöinti tunnu kiihottavalta, pikemminkin kiusalliselta. Pitkillä juoksulenkeillä ne saattavat hiertyä vereslihalle huomaamatta.”

Femme, 31

”Hoikkuuteen ja rinnattomuuteen liitetään edelleen monia maskuliinisiksi miellettyjä ominaisuuksia: itsenäisyyttä, älykkyyttä, kontrollia. Minut ja muut runsasmuotoiset naiset leimataan tässä puhetavassa usein hieman yksinkertaisiksi, ympäröivän yhteiskunnan kauneusihanteet sellaisenaan nielaisseiksi, miellyttämishaluisiksi ja jopa hillittömiksi. Ja jos isoista rinnoista puhutaan julkisesti, se tapahtuu joko ahdistavan, objektivoivan mieskatseen kautta tai sitä vastustamaan syntyneillä ’isot rinnat ovat rumat tai hankalat’ -puhetavoilla. Isorintaisena, kehoonsa tyytyväisenä, mutta ihanteiden painolastin tiedostavana femmenä minulla ei tunnu olevan ääntä missään kehoani koskevassa keskustelussa.
Koin runsaan kehoni vuoksi oloni pitkään ulkopuoliseksi myös feministipiireissä.
Aiemmassa kotikaupungissani lähes kaikki feministisessä toiminnassa aktiiviset naiset olivat hyvin hoikkia ja pukeutuivat perinteisesti maskuliinisiksi miellettyihin vaatteisiin. Ymmärsin kehoni olevan liiallinen ollakseen siinä kontekstissa ’cool’, haluttu ja sopiva. En olisi näyttänyt 2000-luvun alun androgyyniltä ihanteelta, vaikka olisin pukeutunut kuin aatetoverini. Femmetyylissä olin enemmän kotonani – samalla tunsin itseni ’huonoksi naiseksi’, aatepetturiksi feministisissä tiloissa.
Vuosi vuodelta rakastan kehoani enemmän sellaisena kuin se on, enkä anna kenenkään – en omien tai sortajien – väittää minulle, että minun tulisi hävetä sitä, piilottaa se tai muokata siitä toisenlainen.”

Pienentäjä, 26

”Rintani pienennettiin päiväkirurgisella, kun olin 20-vuotias. Ennen leikkausta plastiikkakirurgi laski nänneille uudet paikat ja kertoi, etten ehkä pystyisi tulevaisuudessa imettämään. Rintarauhasta poistettiin lopulta yhteensä 660 grammaa. Se on yhtä paljon kuin kaksi keskikokoista appelsiinia, yli prosentti tämänhetkisestä painostani.
Lähetteessä luki selkäkivuista ja ryhdistä, mutta minulle syy oli ennen kaikkea pään sisällä. Koin ahdistavana sen, että jotain niin selvästi seksuaalista ja naisellista oli esillä ilman, että pystyin vaikuttamaan siihen. Sitä tunnetta on vaikea verrata mihinkään. Kai se oli sen mahdollisuuden tiedostamista, että voin koko ajan joutua jonkun halun kohteeksi ilman, että annan siihen luvan.
On itsetunnolle ja sosiaalisuudelle kuluttavaa piilotella jotakin osaa omasta ulkonäöstään. Vaikka kukaan muu ei pitäisi sitä rumana tai sen saisi piiloon, häpeä puskee olemuksesta läpi. Minun kohdallani se tarkoitti kumaraa ryhtiä ja liian isoja vaatteita.
En usko, että olisin koskaan tullut sinuiksi vanhojen tissieni kanssa. Minulle ne eivät olleet pelkästään kauneusvirhe tai syy, miksi päätä särki koko ajan ja juokseminen oli kivuliasta. Leikkauksen jälkeen minusta tuntui, että olin ensi kertaa moneen vuoteen vartalossa, jota minä itse hallitsin.”

Kertoja, 40

”Kun olin synnyttänyt ja maito alkoi kerääntyä rintoihin, niistä tuli aivan kuin ilmapallot. Ne olivat niin jännittävän ja hienon näköiset, että vieläkin harmittaa, etten silloin ottanut niistä kuvia. En juuri ehtinyt ajatella valokuvaamista, koska rinnat olivat niin kipeät, että etsin vain helpotusta.
Lähetin puolisoni ostamaan kaalia. Jääkaappikylmät kaalinlehdet rintojen päällä helpottivat turvotusta, kun maito nousi.
Nuorempana olin ajatellut rintoja lähinnä sen kautta, olivatko ne liian pienet ja miltä ne näyttivät jossain paidassa. Rintoihin muodostui uudenlainen suhde lapsen synnyttyä. Niistä tuli tärkeä ruokintaväline. Aloin kiinnittää huomiota siihen, miten paljon eri ulottuvuuksia rinnoissa on kulttuurisesti ja ulkonäöllisesti, mutta myös fyysisesti liittyen imetykseen tai rintasyöpään ja rintojen hyvinvointiin yleensä.
Olen koulutukseltani seksuaalineuvoja. Opinnoissani puhuttiin siitä, miten monilla on epävarmuuksia rintojen ulkonäön suhteen. Itseä verrataan kovasti muihin ja aiheesta tulee paljon kysymyksiä keskustelu- ja neuvontapalstoille. Mietin silloin, miksi pidetään niin tärkeänä, että rinnat olisivat sen muotoiset, minkä miellämme kauniiksi. Helposti tulee epänormaali olo, jos on raskausarpia, tai nännit sisäänpäin kääntyneet tai eriväriset, toinen rinta isompi kuin toinen. Tai muuten erilaiset kuin mitä näytetään mediassa.
Huomasin, että rintoihin liittyy paljon asioita, jotka olisi hyvä koota yksiin kansiin. Tunnistin myös tarpeen moninaisemmalle kuvastolle rinnoista. Siitä lähti ajatus kirjaani Rinnat – kaikki mitä niistä tulee tietää.”

Muuttuja, 56

”Olen parantumattomasti sairas. Minulla on levinnyt rintasyöpä. Olen kuitenkin ihan hyvässä kunnossa. Meni muutama vuosi, ennen kun sain elämästä kiinni ja ymmärsin, että kaikesta huolimatta elämä jatkuu.
Heti sairauden toteamisen jälkeen havaittiin, että molemmat rintani olisi poistettava välittömästi. Kaikki kävi niin nopeasti, että mitään hyvästijättörituaaleja ei ehtinyt harjoittaa.
Tottuminen siihen, että minulla ei enää ollut isoja rintoja, vei pari vuotta. Koko olemukseni muuttui. Huomasin, kuinka yllättävän paljon rinnat vaikuttavat ryhtiin. Minun piti harjoitella uusi ryhti. Painuin kasaan hyvin herkästi.
Aluksi en tunnistanut itseäni peilistä, koska muutos oli niin raju. Eniten kuitenkin vaikuttivat ympäristön reaktiot. Ihmiset ympärilläni eivät välttämättä huomanneet, että olen sama ihminen kuin ennenkin. Sairauden leima laimeni, kun hiukseni kasvoivat takaisin, mutta monet ympärilläni surivat rintojani paljon enemmän kuin minä itse.
Edelleenkin tunnen välillä ’haamurinnat’. Rintakehällä kutisee ja sitten muistan, että ei siinä olekaan mitään. Leikkauksesta on jo vuosia, ja nyt arvet ovat osa minua. Olen reilusti arpieni kanssa enkä peittele niitä.
Käytän rintaproteeseja, jotka täytyy vaihtaa puolentoista vuoden välein. Saan siis valita, minkä kokoiset rinnat milloinkin haluan.
Alkuperäiset rinnat ovat poistuneet elämästäni, mutta koska voin ottaa kehoni haltuun eri tavalla kuin ennen, minulle on avautunut toisia vaihtoehtoja, joista otan tilalle tasapainotusta.
Välillä tuntuu koomiseltakin, että otan tissit pöydältä ja puen ne päälle samalla, kun pukeudun.”

Imettäjä, 35

”Ennen imettämistä koin rintani lähinnä esteettisyyden kautta. En ole koskaan käyttänyt näyttäviä vaatteita ja korostanut rintojani, eivätkä rintani ole olleet erityisen suuret. Ne alkoivat muuttua jo ennen ensimmäistä raskauttani, eivätkä olleet enää niin kiinteät. Mietin niitä tarkkaillessani, että tätäkö tämä nyt sitten on.
Hyväksyin kuitenkin sen, että kroppa muuttuu iän myötä. Olen sinut sen kanssa, ettei omaan ideaalikuvaani kaksikymppisen vartalosta ole mahdollista eikä tarpeellista palata.
Imettäminen ei ollut esteettisyyden kannalta enää niin suuri muutos.
Suurempi shokki oli se tunne, kun vauva ensimmäistä kertaa yhdistyi rintaan ja aloin ravita sitä.
Minusta tuntui, kuin olisin ruokkinut poikastani luonnontilassa elävän eläimen tavoin tai kuin olisin lypsettävä lehmä. Alkoi tuntua, että rinnat ikään kuin kuuluvat vauvalle.
Imettämiseen totuttuani rinnoista on tullut minulle funktionaalinen ruumiinosa, vähän niin kuin kädet. En tällä hetkellä koe rintojani oikeastaan seksuaalisina, enkä halunnut imettämisvaiheessa, että niihin koskee kukaan muu kuin vauva.
Rintojen peittäminen ei ole minulle niin olennaista kuin aiemmin. Ennen en olisi kävellyt hajamielisesti rinnat paljaana ympäriinsä – joskaan uimahallissa alastomuus ei ollut ongelma.
Koska imetän julkisilla paikoilla, koen rintojen näkyvillä olemisen yhtä luontevaksi kuin posken esilläolon.”

Tahdotko sittenkään?

Avioliiton idea on tuhottava ennen kuin voimme määritellä sen uudelleen, sanoo tasa-arvoisen avioitumisen kritiikki. Järjestimme juhlat, uudistetut häät, joissa kaikki ihmiset voivat naida toisensa ilman odotuksia romantiikasta.

Suudelma, Katarttisin hetki vihkiseremoniassa.
Sille hurrataan kuin jaettaisiin ihana kollektiivinen itsepetos, jonka mukaan papin aamenen jälkeen annettu suudelma olisi ensimmäinen lajiaan. Vihdoin sallittu!
Seremoniassa yksilöt lupautuvat toisilleen ja yhteisö antaa yksilöille luvan. Sillä aviopari ei ole vihkimisen hetkellä kaksin. Osapuolina ovat kahden yksilön lisäksi myös yhteisö (vihkijästä riippuen ”nämä todistajat” tai ”tämä seurakunta”), kirkollisessa vihkimisessä vielä jumalakin.
Avioliittoon liittyy sallimisen, hyväksymisen idea, yhä ja edelleen. Avioliiton tarkoituksena on perheen perustaminen, kuten maistraatin vihkikaavassa todetaan.
Meidän edessämme olette nyt – perhe!

Perheen tutkiminen on viisainta aloittaa muistutuksella, että ”perhettä” ei ole olemassa, sanoo dosentti Kai Häggman perheen ihannetta 1800-luvun Suomessa tutkineen väitöskirjansa johdannossa.
Sillä perhe, se on liukas käsite.
Seksuaalisuuden kontrollointi on ollut oleellisen tärkeä osa kristillistä uskonnollista sääntelyä, kirjoittaa professori, oikeushistorioitsija Anu Pylkkänen kirjassaan Vaihtoehto avioliitolle.
Ja jatkaa: ”Tästä perinteestä on monissa maissa irtauduttu, mutta avioliittoinstituutiota sinänsä ei ole asetettu kyseenalaiseksi.”
Ehkä pitäisi.
Todellisuudessa kun hetero- ja LGBTQI-kulttuureissa eletään ties minkälaisissa parisuhteissa ja perheissä, myös kahta sukupuolta monimuotoisemmassa ymmärryksessä sukupuolista. Voi olla, että oman kulttuurinsa sisällä seksuaalivähemmistöt ovat jopa sallivampia erilaisille tavoille järjestää lähisuhteita.
Sateenkaariperheistä väitellyt Anna Moring kuvaa tätä hyvin väitöskirjassaan.
”Ystävät valittuina perheinä ovat usein korostuneet niillä ihmisillä, joilla on ollut vaikeuksia tulla hyväksytyiksi biologisen perheensä ja muun elinpiirinsä parissa sukupuolisen tai seksuaalisen identiteettinsä takia.”
”Näissä suhteissa risteävät ystävyys, kumppanuus, seksuaalisuus ja hoiva. Niiden koninaisuus on nähty mahdolliseksi juuri siksi, että niitä ei rajoita heteronormatiivisen maailman rituaalit ja määritelmät.”

Silti parinmuodostus ei ole edelleenkään täysin vapaata, Anu Pylkkänen kirjoittaa. ”Jälkimodernissa yhteiskunnassa ei noudateta pakkoa yksityiselämän asioissa, mutta niissä on lukuisia erilaisia käsityksiä siitä, mikä on normaalia. Normaali muodostuu helposti normatiiviseksi.”
Ja kun normaali muuttuu normatiiviseksi, käy helposti niin, että ”normaalin” ulkopuoleltakin ryhdytään pyrkimään sen piiriin. Perinteinen avioliittoon muottina ja selittäjänä väkivaltainen heteroperheiden monimuotoisuudelle, LGBTQI-perheistä puhumattakaan.

”Kun menet naimisiin, olet ok. Jos onkin kolme kumppania, ei olekaan ok.”

Suomessakin keväällä toteutuvan tasa-arvoisen avioliiton kritiikissä on esitetty, että erityisesti homomiesten keskuudessa on korostunut pyrkimys kunnollisuuden ja yhteiskuntakelpoisuuden todistamiseen, koska aids iski aikoinaan erityisesti homomiehiin. Vastareaktiona 1980-luvun tautiseen ja fetisistiseen homokuvastoon on haluttu alleviivata kykenevyyttä perinteistä heteroavioliittoa muistuttavaan parisuhteeseen ja vanhemmuuteen – siis perheen perustamiseen.
”Joskus tuntuu, että avioliittolakia ajetaan homojen ynnä muiden normalisoimiseksi”, sanoi aktivisti Saimi Kallio Tulvassa vuonna 2014. ”Kun menet naimisiin, olet ok. Jos onkin kolme kumppania, ei olekaan ok. On harmi, jos avioliitto häivyttää muut suhdemuodot.”
”Vaihdetaan dark roomit siihen, että saadaan mennä naimisiin. En ihannoi aikaa, jolloin kaikki oli laitonta, mutta pienissä klubeissa ja piireissä on ollut oma vapautensa.”

Kun kehitetään perinteiselle – ja tasa-arvoisellekin – avioliitolle vaihtoehtoja, ei tarvitse jäädä dark roomeihin, olivat ne vapauttavia tai eivät. Pitää kysyä, millainen yhteiskunnallinen sopimus olisi tässä ajassa oikeasti tasa-arvoinen ja kaikenlaiset elämänkumppanuudet kattava.
Ensinnä ovat juridiset kysymykset.
Juristi Sanna Koulu sanoi Tulvassa vuonna 2014, että ihmisten välisiä suhteita voitaisiin tunnistaa laajemmin ja rekisteröidä esimerkiksi lähisuhteita, jotka eivät mahdu avio- tai avoliiton puitteisiin.
Nykyään Koulu opettaa perheoikeutta Lapin yliopistossa ja on edelleen samoilla linjoilla. Hän sanoo olevansa yllättynyt siitä, miten avioliitto- ja perhekeskustelun monipuolistuminen näkyy myös hänen opiskelijoissaan.
”Oikeustieteen opiskelijat on usein aika konservatiivista porukkaa, mutta nyt huomaan opiskelijoiden keskuudessa aika paljon kiinnostusta esimerkiksi samaa sukupuolta olevien avioliittoihin tai vaikka transhenkilöiden vanhemmuuden kysymyksiin”, Koulu sanoo.
”Jossain määrin kiinnostus saattaa tietysti olla poikkeuksien hakemista, mutta kyllä siinä näkyy myös perhesuhteiden laajeneminen. Kun itse opiskelin 2000-luvun alussa, ei ollut ollenkaan samassa määrin keskustelua erilaisista perhemuodoista.”
Lainopillisesti avioliitto määrittelee aikuisten ihmisten vastuun toisistaan. Aviopuolisot ovat toisiaan kohtaan elatusvelvollisia ja heidän omaisuutensa on yhteistä, ellei toisin sovita. Teoriassa tämänkaltaisen sopimuksen ei tarvitsisi liittyä siihen, mistä sukupuolista, kuinka monesta aikuisesta tai minkälaisesta suhteesta on kyse.
Idealla on laajempaakin kannatusta. Anu Pylkkänen kutsuu ajatusta yhteistalousmalliksi.
”Yhteistalousmalli merkitsisi monia hyvin perustavanlaatuisia muutoksia: normatiivisen perhekäsityksen muuttamista, kirkon ja valtion eroa, yksityisen ja julkisen välisen rajan muutosta, seksuaalisuuden ja oikeuksien kytköksen poistamista. Oikeus ei enää perustuisi yhtenäiseen moraalikoodiin vaan yksilöiden tahdonvaltaan ja eettisyyden periaatteeseen unohtamatta tarvetta suojata heikompia osapuolia”, hän kirjoittaa.
”Varmaan siinä pitäisi jotain malleja olla kuitenkin”, Sanna Koulu pohtii.
Hän myöntää, että nykyinen avioliiton idea on kulttuurissamme niin vahva, ettei sen korvaaminen ole helppoa.
”Jos lähdettäisiin siihen, että olisi olemassa lähisuhderekisteröinti, joka irrotettaisiin avioliiton nykyisestä arvo-olettamasta, poistettaisiin esimerkiksi seksuaalisromanttinen oletus, silloin poistettaisiin jo aika paljon siitä, mitä avioliitoksi nykyisin ymmärretään. Nousisi kysymys, mitä sen tilalle tulee.”
Toisin sanoen: uudistunut avioliitto voisi merkitä kahden kansalaisen juridista rekisteröimistä lähisukulaisiksi oikeuksineen. Lähisukulaisia voi hankkia ilman lisääntymistä jo adoptoimalla, joten mikseivät täysi-ikäiset kansalaiset voisi määritellä lähi-ihmisekseen kenet tahansa ilman romanttista oletusta. Häissä ei enää välttämättä haaveiltaisi perheenlisäyksestä tai vannottaisi kuolemaan kestävää rakkautta.
On aiheellista kysyä, menettäisivätkö heteroparit liikaa, jos sentimentaalinen traditio huuhdottaisiin pois useamman ihmisen lähisuhterekisteröinnin mahdollistavan lainsäädännön mukana.
Perheoikeuden asiantuntija ymmärtää – vaikka ei jaa – huolen perinteisten jo solmittujen avioliittojen merkityksen muutoksesta.
”Se on ihan looginen argumentti. Jos instituutio muuttuu, tietysti se muuttuu kaikilta.”

Toiseksi ovat tietenkin kirkkoasiat.
Piispa Björn Vikström huokaa. Hän on pohtinut avioliittoa viime aikoina paljon. Piispalta ilmestyy tänä syksynä kirja nimeltä Monta rakkautta.
”On kiinnostavaa, että kun puhutaan nykyajan avioliittokäsityksestä, viitataan valistuksen aikaan, jolloin syntyi tämä ajatus, että avioliitto on kahden itsenäisen toimijan sopimus. Mutta kirkollisella avioliitolla on pidempi tausta. Kirkko pyrki saamaan avioliiton omaan vaikutusvaltaansa jo keskiajalla.”
Avioliitto kun ei ollut alun perin kirkon tai uskon piirissä syntynyt idea. Ensin avioliiton omistivat suvut. Lasten naittaminen oli omistus- ja verkostoitumisjärjestely.
”Kirkko pyrki tietoisesti vähentämään sukujen vaikutusvaltaa esimerkiksi korostamalla avioliiton osapuolten itsensä vapaata suostumusta liittoon”, Vikström sanoo.
Ja nyt vuorostaan kirkko on menettämässä tätä kruununjalokiveään. Sukujen ja kirkon jälkeen avioliiton idea on siirtynyt tai siirtymässä itsenäisten yksilöiden omaisuudeksi. Kuten suvuille aikanaan, muutos on kirkolle uhka. Monen tapakristityn arjesta katoaa iso pala kirkkoa, jos kirkolta viedään omistajuus avioliittoon.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ruotsinkielisen Porvoon hiippakunnan piispa Vikström on porukassaan liberaalista päästä. Huhun mukaan juuri hänen ansiostaan piispainkokouksen parjattuun kirkollista avioliittoa käsittelevään selontekoon ujutettiin lause, jonka mukaan ”piispa voi tarvittaessa antaa tarkempia ohjeita tai muulla tavoin ohjeistaa hiippakuntansa pappeja”, kun nämä ensi keväänä kipuilevat, mitä tehdä avioliiton solmivien homoparien kanssa, joita ei kirkolliskokouksen päätöksen mukaan saa kirkossa vihkiä.
Nyt Vikström ei kuitenkaan huokaile kirkolliskokouksen konservatiiveille vaan ajatukselle avioliiton vaihtoehdosta. Piispalle taitaisi yhteistaloussopimusten ajassa tulla ikävä kirkkohäitä.
”Kyllä se tuntuu vieraalta”, Vikström sanoo.
”Ajattelen, että parisuhteella ja perheellä on kuitenkin erityisasema. Juridisesti voi varmaan miettiä, että olisi asiallista, että jos vaikkapa sisarukset tai ystävykset muodostavat kotitalouden, niin heitä kohdeltaisiin laissa samalla tavalla kuin avo- tai aviopareja. Mutta minusta se on vähän toinen juttu. Se ei ole avioliitto.”
Mutta jos avioliitto on niin hieno asia kuin kirkko on vuosisatojen ajan mainostanut, miksei oikeutta soisi kaikille?
”Tässä argumentaatiossa viitataan ihan hyvästä syystä siihen, miten kriittisesti kirkko on aikaisemmin suhtautunut esimerkiksi avoliittoihin. Tai vielä aikaisemmin, kun käsikirjasta poistettiin ilmaisu, että naisen pitää olla avioliitossa miehelleen alamainen, se synnytti aivan samantyyppisen keskustelun kuin vihkiminen tänä päivänä. Esitettiin, että nyt poiketaan Raamatun ihanteesta.”

Avioliittoinstituutiossa risteävät ihmisten vapaus ja yhteiskunnallinen kontrolli, Anu Pylkkänen kirjoittaa.
Naimisiin menemisessä on sadistinen sävy: tahdomme kontrollin piiriin.
Teemme intiimistä julkista, haemme yhteisöltä hyväksynnän elämäntavallemme ja asetumme toistamaan normaalia.
Maija Lähteenmäen pro gradu -työ vuodelta 2013 kartoittaa samaa sukupuolta olevien avioliiton queer-kritiikkiä. Gradussaan Lähteenmäki esittelee kiinnostavan artikkeliparin: Thomas B. Stoddardin Why gay people should seek the right to marry ja Paula L. Ettelbrickin Since when is marriage a path to liberation?
Avioliiton queer-kritiikki löytää kaikupohjaa tietysti Ettelbrickin kysymyksestä. Vuonna 2011 viisikymppisenä kuollut Ettelbrick oli USA:ssa näkyvä seksuaalivähemmistöjen ja sateenkaariperheiden oikeuksien puolustaja. Hänestä kaikilla tuli olla oikeus avioliittoon, mutta toteutuessaankaan oikeudet eivät välttämättä johda oikeudenmukaisuuteen.
”Samaa sukupuolta olevien liitot eivät vapauttaisi vaan tuomitsisivat niin liittojen ulkopuolella elämisen kuin vapaan seksinkin. Ensiksi olisi riisuttava avioliitolta sen tuomat etuoikeudet ja tunnustettava kaikki suhde- ja perhemallit, ja vasta sitten kyseessä olisi todellinen vaihtoehto”, Lähteenmäki kirjoittaa.
Myös Anu Pylkkänen kuoli viisikymppisenä, kolme vuotta sitten. Hänellä oli avioliittokritiikissään sama nuotti, että avioliitto toimisi yhteiselämän sääntelyn mallina.
”Haluaisin korostaa ihmisten arvokkuutta ja rationaalisuutta sekä antaa vapaalle tahdolle suuremman oikeudellisen merkityksen kuin seksuaalisuudelle, jonka pitäminen oikeuksien lähtökohtana pikemminkin alentaa ihmisarvoa sen vuoksi, että kyseessä ei ole ihmisen itsensä valitsema identiteetti. Varsinkin on mahdoton löytää mitään perustetta sille, että vain heteroseksuaalisuus antaisi täyden ihmisoikeuksien suojan.”
Suudelman ei siis pitäisi sinetöidä enää mitään.

Aurora Reinhard – Katsokaa nyt!

Hän haluaa kuviensa herättävän halua ja vastenmielisyyttä. Sukupuolen esittämistä rikkovalle kuvataiteilijalle seksuaalisuuden käsittely on luontevampaa kuin feminismin tunnustaminen.

 

Vaalea peruukki,muovinen naamio kasvoilla. Hoikka uuma ja valtavat tekorinnat, jotka on paljastettu kameralle. Ihminen kuvassa naamion takana on helsinkiläinen taiteilija Aurora Reinhard, jonka valokuvissa, videoissa ja veistoksissa sukupuoli ja seksuaalisuus iskevät katsojan silmille.
”Halusin kuvan, joka sanoo, että ’kattokaa nyt näitä tissejä’. Siinä on sellainen aggressiivinen fiilis. Ettei se ole sellainen kiltti objekti.”
Venus -valokuvasarjaa varten Reinhard osti massatuotetut rintaproteesit ja poseeraa ne päällä. Kuvat Venuksista on painettu ihomaiselle vinyylipressulle ja ne viittaavat kivikautiseen hedelmällisyyspatsaa-seen Willendorfin Venukseen valtavien rintojensa ja torsomaisuutensa vuoksi. Hoikat isorintaiset hahmot ilmentävät länsimaista kauneusihannetta kärjekkäimmillään.
”Ne hahmot edustavat jotakin sellaista ihannetta, joka on mahdollisimman myyvä, mahdollisimman monia miellyttävä”, Reinhard sanoo.
Kapitalismin luoman halun kohde muodostuu häiritseväksi ikoniksi, jolla on stereotyyppiset stripparin, pornotähden ja pin-up-mallin piirteitä. Taiteilija näyttää haluttavuuden ja epähaluttavuuden ristiriitaisuuden.
”Halusin, että Venus-sarjan työt vetoavat mieskatsojaan, herättäen samaan aikaan tietynlaista vastenmielisyyttä. Katsoessa herää ehkä kysymys siitä, miten banaalia halu on tätä hahmoa kohtaan.”
Reinhard (s. 1975) on puheissaan niin pelkäämätön, että kansainvälisen uran tehnyttä helsinkiläistä voisi pitää Suomen feministisimpänä taiteilijana. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen.

Rahisevalla videolla nuori aikuinen tunnustaa, että hän kokee kusettavansa ihmisiä, jotka olettavat hänen olevan poika. Reinhardin kansainvälisessä läpimurtoteoksessa Poikatyttö vuodelta 2002 kolme maskuliinista tai androgyynistä nuorta poikatyttöä kertovat, millaista on elää yhteiskunnassa, jossa kaksinapainen sukupuolijärjestelmä sanelee ehdot olemassaololle ja hyväksynnälle.
Helsingin Sanomat kirjoitti Poikatytön jälkeen parikymppisen Kuvataideakatemian kasvatin lukeutuvan kansainvälisten taideasiantuntijoiden suosikkisuomalaistaiteilijoihin Elina Brotheruksen, Mika Taanilan ja Maaria Wirkkalan rinnalla.
Reinhardin työt ovat käsitelleet erilaisia tapoja esittää sukupuolta, mutta hän ei puhu kuitenkaan feministisen teorian mukaisesti performatiivisuudesta vaan humanismista.
”Minulle töideni pohjalla on aina ollut halu ymmärtää muita ihmisiä. Poikatyttö lähti siitä, että näin jossain ihmisen, joka näytti ihan pojalta, ja halusin tietää, mitä hän ajatteli. Teoksen myötä tajusin, minkälaisia ahdistuksen aiheita voi tulla, jos et ilmennä ’mainstream-sukupuolta’. On paljon helpompaa, jos olet joko mies tai nainen.”
Reinhardin teoksia on tulkittu queer-tutkimuksessa: esimerkiksi tutkija Annamari Vänskä on kirjoittanut Reinhardin teosten tärvelevän normatiivisia naiseuden ja mieheyden muotoja, kun ne näyttävät normia rikkovien sukupuolten ja seksuaalisuuksien olemassaolon. Perinteistä kuvastoa vastaan vikuroivat teokset pakottavat kysymään, kuka on ”oikealla” tavalla nainen tai mies.
Reinhardin päätyminen rikkovien kuvien tekijäksi pohjaa osittain ulkopuolisuuden tunteeseen, jota hän sanoo kokeneensa saksalais-suomalaisen taiteilijaperheen lapsena ahdasmielisessä porvarillisessa Suomessa. Reinhard ei silti edes harkinnut nuorena vakavissaan taiteilijan ammattia, koska äidin keramiikkataiteilijauran vuoksi perhe oli köyhä. Steiner-koulusta hän jatkoi kuvataidelukioon ja sieltä suomalaisen taiteen hautomoon Kuvataideakatemiaan, jossa hän alkoi käyttää mallina itseään. Varhaisissa omakuvissaan Reinhard esiintyy erilaisina hahmoina, osittain käytännön syistä. She’s So Feminine -valokuvasarjassa vuodelta 1999 Reinhard poseeraa drag queeninä ja parrakkaana sängyllä.
Uran alkuajoilta on peräisin omakuva, jossa Reinhard on riemukkaana veriroiskeiden peitossa, pidellen kädessään tunnistamatonta lihakimpaletta. Kuva on omistettu hänen innoittajalleen Teemu Mäelle, jonka töissä hän on ihaillut ravistelevuutta. Reinhardille taiteen täytyy tuntua, ihan kiva ei riitä.
Hän aloitti naamioitumisen voidakseen häivyttää oman tunnistettavuutensa. Vuosina 2006–2008 valmistuneesta Teaser-teossarjasta lähti halu kuvata alastomuutta olematta itse alasti, joten hän käytti kuvissa ihopukua ja erilaisia proteeseja. Se selvästi ironisoi naiseuden keinotekoista päälle liimattavuutta: naiseus on kuin puku, joka puetaan päälle ja riisutaan lopulta pois, kun se käy liian tukalaksi.

“Halusin, että Venus-sarjan työt vetoavat mieskatsojaan ja herättävät vastenmielisyyttä.”

”Minua ei kiinnosta korrektius”, Reinhard sanoo, vaikka joskus se kannattaisi rahallisesti. Reinhardin mukaan naiseuden käsitteleminen taiteessa saattaa karsia potentiaalisia taidekeräilijöitä, jotka ovat usein miehiä. Myös taiteen seksuaalinen provokatiivisuus rajoittaa paikkoja, joissa sitä esitetään. Rajojen ylitys on haaste.
”Kyllä minä haluaisin, että teokseni olisivat pidettyjä, fetisoituja, kerättyjä. Haluan, että taiteessani on sellainen ’vau-efekti’. Tuo on poliittisesti epäkorrekti sana taas…”
Vaikka hän uskoi työkkärin kutsuvan valmistumisensa jälkeen, hän on elättänyt itsensä taiteellaan jo reilun vuosikymmenen. Suomen tärkeimpien -kokoelmien lisäksi hänen teoksiaan on esimerkiksi berliiniläisen Deutsche Historisches Museumin kokoelmissa.
Reinhard on valokuvien ja videoteosten lisäksi tehnyt myös muotimaailmaa käsitteleviä veistoksia kuten luksusbrändien laukkuja, meikkirasioita, joita kohtaan ostaja tuntee ”absurdia halua”. Kuvateosten seksuaalinen vire on 2010-luvulla siirtynyt entistä aggressiivisempaan suuntaan. Intersektionaalisen feministisen taidekritiikin valossa kuvien voi myös nähdä toisintavan valkoisen länsimaisen kauneuskäsityksen estetiikkaa.
”Minulle feminismi on ’ismi’ muiden joukossa”, Reinhard sanoo. ”En tiedä mitä se on minulle. En itse koe syrjintää, mutta minun elämässäni sukupuoliero on tosi vahvasti olemassa.”
Reinhardille taiteen tekemisen prosessi on sisältä ulospäin laajeneva kehä. Minuus on lähtöpiste.
”Teen taidetta tosi henkilökohtaisista lähtökohdista käsin. Mutta eivät teokset ole mitään terapiateoksia. Ne on tehty muille ihmisille, vaikka ovatkin sidoksissa omiin tunteisiini ja kiinnostuksen kohteisiini.”
Henkilökohtainen ei ole Reinhardille poliittista, ainakaan tietoisesti. Teokset puhuvat puolestaan, kun taiteilija vaikenee.

Sivuhahmot

Liittolaiset eli allyt huutavat vähemmistöjen puolesta netissä, kotonaan ja työpaikoillaan. He puhuvat niiden puolesta, joilla ei ole ääntä. Vievätkö he äänen itse?

Ally 1.

Aija Salo, yhdenvertaisuusvaltuutetun toimiston ylitarkastaja. Puolustaa saamelaisia.

”Jos Suomessa ajetaan saamelaiskulttuuri alas, sillä on valtava merkitys koko kulttuurin säilymisen kannalta. Vaikkapa inarinsaamen ja koltansaamen kielet voivat hävitä kokonaan suomalaisten toimesta.
Tajusin asian, kun tutustuin viisitoista vuotta sitten kaukaisen sukulaiseni puolisoon. On hämmästyttävää, että Suomessa on kulttuureita ja kieliä, joista ei tiedä mitään. Halusin tietää: valitsin sivuaineeksi pohjoissaamen kielen ja kulttuurin.
Itse olen korkeasti koulutettu, keskiluokkainen, valkoinen henkilö, jolla on vakituinen työ ja perhe. Minun on helppoa liikkua rajojen yli tai liikkua portaissa tai asioida kaupassa ilman, että vartija seuraa minua. Minun kuuluu käyttää valtaani eriarvoisuuden osoittamiseksi ja vähemtämiseksi. Olen alka-nut kuunnella saamelaisten kokemuksia ja koittanut painaa niitä mieleeni.
On inhimillistä olla otettu liittolaisuudesta saadusta kiitoksesta. Jaan sosiaalisessa mediassa saamelaisten haastatteluita. Voin painottaa tuttavilleni heidän asiansa merkityksellisyyttä.
Samalla pitää kuitenkin olla tarkkana siitä, että vaikka omalla toiminnallaan hyödyttäisi itseään, liittolaisuutta ei lähtökohtaisesti tehdä itseään varten. Koko termi on hankala, koska siihen helposti liitetään sädekehä, vaikka kaikissa ihmisoikeuskysymyksissä on tärkeää miettiä omaa asemaansa ja oikeutustaan.
En odota pään silitystä. Tulee olla valmis ottamaan joko itse saamansa tai yleisemmin esitetty kritiikki vastaan ja pohtia, pitäisikö omaa toimintaa muuttaa. Itsereflektio on olennaista, mutta pelkästään itseään pohtimalla ei saa muutosta aikaan.
Jos pienet ryhmät vaikuttaisivat vain yksin omasta puolestaan, muutosta ei tapahtuisi ikinä. Kaikki tarvitsevat liittolaisia. Mutta toisten puolesta tehtävän vaikutustyön olisi hyvä perustua jonkinlaiseen mandaattiin, vuorovaikutukseen ja tietoon.”

”tuntuu inhalta, jos joku ottaa omaksi asiakseen nimittää itseään liittolaiseksi”

Ally 2.

Otava, esteettömyysaktivisti. Puolustaa liikuntarajoitteisia ja kehitysvammaisia.

”Liittolaisena yritän toimia siten, että olisin mahdollisimman näkymätön. Siksi en halua esiintyä tässäkään jutussa omalla nimelläni enkä kuvallani. En halua toitottaa, että juuri minä teen tätä asiaa.
En tee tätä sen vuoksi, että saisin siitä kiitosta, vaan koska se on oikein.
Olen aina seurannut paljon Youtube-tilejä, joilla ihmiset kertovat omista marginaali-identiteettikokemuksistaan. Törmäsin henkilöön, joka kertoi kokemuksistaan ableismista, joista kärsi epilepsian vuoksi. En ollut koskaan tullut edes ajatelleeksi, että tällainen sorron muoto on olemassa.
Aloin ymmärtää ableismin kirjoa, kun työskentelin henkilökohtaisena avustajana. Hänen piti selvittää valtavasti eri paikkojen esteettömyyttä. Selvisi, että yleinen kuva henkilöstä, joka tarvitsee esteettömyyttä, on pyörätuolissa oleva henkilö. Kuitenkin hyvin pieni osa niistä, jotka tarvitsevat esteettömyyttä, kuuluvat tähän kategoriaan. Avustamani henkilö ei käyttänyt pyörätuolia juurikaan. Hänen tarpeitaan ei osattu ottaa huomioon.
Tajusin, että jos jossain on vaikkapa bileet, minun ei tarvitse miettiä ollenkaan, missä ne järjestetään. Minun ei tarvitse jokaiseen uuteen paikkaan mennessä soittaa etukäteen sen vuoksi, että vaikka esteettömyystiedot olisikin ilmoitettu, ne on monesti tehty niin huonosti, ettei niistä ole hyötyä. Esteettömyystarpeet voivat esimerkiksi mennä päällekkäin: palovaroittimen välkkyvä valo voi aiheuttaa esteellisyyttä henkilölle, jolla on epilepsia, mutta kuulovammaiset tarvitsevat valon.
Jos minun on mahdollista oman etuoikeuteni turvin nostaa muiden ääniä esiin, mielellään teen sitä. Voin yrittää olla liittolainen, mutta en kutsu itseäni liittolaiseksi, koska en koe, että voisin itse antaa sen tittelin itselleni. Tiedän, että tuntuu inhalta, jos joku ottaa omaksi asiakseen nimittää itseään liittolaiseksi, mutta ei sitten teekään mitään, mikä hyödyttää. Tykkään sanonnasta: ally ei ole identiteetti vaan verbi.
Pitäisi muistaa, etten jaa tätä kokemusta itse, joten en voi sanoa tai tietää, millainen se on kokea. Aluksi sorruin liialliseen uteluun. On tärkeää, ettei ajattele, että sorrettuihin ryhmiin kuuluvilla olisi jotenkin velvollisuus opettaa liittolaista. Sorron purkamista ei ole se, että kuormittaa sorrettuja henkilöitä lisää.”

”Jos minä saan välillä vähän paskaa niskaan, se on aika pientä sen rinnalla, mitä vähemmistöt joutuvat mahdollisesti päivittäin kokemaan.”

Ally 3.

Juho Pylvänäinen, ylikersantti. Puolustaa tasa-arvoa.

”Olen valkoinen mies, joten minua kuunnellaan eri tavalla kuin jos olisin rodullistettu, nainen tai muunsuku-puolinen. Eron suhtautumisessa huomaa etenkin, jos puhuu miehille tasa-arvosta.
Pitää pyrkiä toimimaan siten, ettei samalla toisinna etuoikeuksia ja stereotypioita negatiivisilla tavoilla. Enhän minä voi puhua rodullistettujen, naisten tai transsukupuolisten kokemuksista.
Mutta koen, että sillä hetkellä kun puhun miehille esimerkiksi naisten asemasta,  olen sorrettujen naisten liittolainen.
Se voi mennä myös pieleen. Kun marssin viime kesänä ylikersantin asussa Pride-kulkueen kärjessä, minulta pyydettiin paljon haastatteluita. Tiedostin jossain vaiheessa, että nyt menee osittain mönkään. Tarkoitus oli ollut nostaa esiin asioita ja saada vähemmistöjen ääniä kuuluviin, ei omaani. Nyt jälkikäteen olen miettinyt, olisiko vain pitänyt kieltäytyä, ehdottaa muita haastateltavia ja todeta, etten halua viedä palstatilaa muilta ihmisiltä.
Kyllähän tällaisella altistaa itsensä paskapuheelle ja törkykamalle, mutta jos minä saan välillä vähän paskaa niskaan, se on aika pientä sen rinnalla, mitä vähemmistöt joutuvat mahdollisesti päivittäin kokemaan.
En ole onneksi onnistunut sössimään kovin pahoin. Pyrin suhtautumaan omaan toimintaani ja ajatusmaailmaani kriittisesti. Olen saanut paljon hyviä neuvoja siihen, miten kannattaa toimia. Siinä mielessä olen onnistunut ennakoimaan jonkin verran.
Parempi palkinto kuin kiitos on se, että asioista keskustellaan ja mahdollisesti ne etenevät parempaan suuntaan. Henkilökohtaisia tarpeita minulla ei ole.”

Stars Hollow’n lutkat

Gilmoren tyttöjä pidetään naisia rohkaisevana tv-sarjana, vaikka siinä nuorten seksi on kontrolloitua ja suoranainen virhe.

Gilmoren tyttöjä on usein kutsuttu feministiseksi. Fiktiivisen connecticutilaisen Stars Hollow’n naiset ottavatkin tilan ja tilanteet haltuun. Yksi omistaa tanssistudion, toinen suunnittelee uraa rock-rumpalina, kolmas on perheen-äiti sekä arvostettu keittiömestari. Jopa kylän automekaanikko on nainen. Päähenkilöinä sädehtivät Lorelai ja Rory Gilmore: yksinhuoltajaäiti-hotellinjohtaja ja hänen kunnianhimoinen, -opinnoissaan menestyvä tyttärensä.
Yhdysvaltalaisen Amy Sherman-Palladinon vuosina 2000–2007 luoma draamakomedia herkuttelee pikkukaupunkinostalgialla ja naisenergialla, mutta sen pinnan alle kätkeytyy hämmentävää raskaudella pelottelua ja nuorten seksuaalisuuden kontrolloimista.

Ongelmat alkavat heti sarjan alkupuolella, kun 16-vuotias Rory palaa aamulla kotiin nukahdettuaan vahingossa poikaystävänsä viereen. Lorelai huutaa tyttärelleen raivoissaan ja vaatii tätä aloittamaan e-pillerien käytön. Järkyttynyt Rory puolustautuu perustelemalla, että ”mitään ei tapahtunut”. Taustalla on vinoutunut ajatus: mikäli nuoret olisivat harrastaneet seksiä, äidin suuttumus olisi oikeutettua.
Lorelain käytöstä selitetään -sillä, että hän oli itse 16-vuotias saadessaan Roryn. Gilmoren tytöissä huoli nuorten seksistä liittyy näin ollen aina raskaaksi tulemiseen, ei esimerkiksi seksuaaliterveyteen.
Onneksi huutoa seuraa sovinto – ovathan Gilmoren tytöt parhaita ystäviä.
Äidin ja tyttären ystävyys on suuri osa sarjan viehätystä, mutta läheisyyden vuoksi Rorylla ei ole oikeutta seksuaaliseen yksityisyyteen. Lorelai nimittäin käyttää luottamusta painostuskeinona: hän pahoittaa mielensä, jos Rory ei avaudu intiimiasioistaan, mikä saa Roryn tuntemaan syyllisyyttäm salailusta. Näin sarja esittää seksuaalisuuden valvomisen luonnollisena.
Kontrollointi näkyy muillakin tavoin. Sarjassa on lukuisia kohtauksia, joissa nuorten välisiä hellyydenosoituksia rajoitetaan: heidät yllätetään, heitä vahditaan tai suorasanaisesti kielletään suukottelemasta.
Teinityttöjen aggressiivinen ”suojeleminen” on myös yksi toistuvista tilanteista. Esimerkiksi Gilmoren isovanhempien järjestämissä seurapiirijuhlissa kahden miehen kilvoittelu Lorelaista (ja roolista hänen tyttärensä isähahmona) huipentuu siihen, että he uhkailevat Rorya ”käpälöinyttä lieroa” fyysisellä väkivallalla. Kummallekaan ei tule mieleen, että aloitteen – ja kyse on jälleen vain suutelemisesta – olisi saattanut tehdä Rory, joka on tässä vaiheessa sarjaa 20-vuotias.

Gilmoren tyttöjen nuorilla ei ole oikeutta nautintoon: tyttöjä varjellaan heidän omalta seksuaalisuudeltaan ja poikia vastaavasti syyllistetään halukkuudesta.
Varsinaiset seksikokemukset esitetään pääasiassa kielteisinä. Rory harrastaa ensimmäisen kerran seksiä ensirakkautensa Deanin kanssa, joka on heidän välirikkonsa aikana päätynyt onnettomaan avioliittoon. Sopivasti paikalle sattuva Lorelai pääsee heti moittimaan tytärtään naimisissa olevan miehen kanssa makaamisesta. On kuvaavaa, että Roryn sinänsä herttainen ensimmäinen kerta on käsikirjoitettu moraalittomuuden ja katumuksen kehyksiin.
Myös Roryn ystävän eka kerta yhdistetään pettymykseen. Paris tulee pitämään koulunsa päättäjäispuhetta sekavan ja epäsiistin näköisenä. Käy ilmi, ettei hän ole päässyt Harvardiin ja että hän kuvittelee sen olevan jokin kosminen rangaistus seksin harrastamisesta. Yleisö ei kuitenkaan reagoi mitenkään hermoromahduksen partaalla olevan nuoren naisen ilmeiseen järkytykseen – ennen kuin hän päästää suustaan lauseen ”I had sex”.
Yleisö kohahtaa, ja Paris talutetaan ulos.
Vielä nyrjähtäneemmäksi tilanne muuttuu kohtauksen jälkeen, kun Paris keräilee itseään. ”Olen lutka”, hän valittaa. Roryn kanssa käymänsä keskustelun myötä hän kuitenkin päättää ryhdistäytyä ja toteaa: ”Ottaen huomioon kaiken sen vaivan, jonka seksi on aiheuttanut, toivon, että olin siinä edes hyvä.”
Ajatuksen irvokkuutta korostaa se, että Rory kehuu Parisia asioiden panemisesta ”oikeaan perspektiiviin”. On siis luonnollista, että seksistä tulee paha mieli (naiselle), ja se on ihan okei, kunhan partneri (mies) on tyytyväinen.
Millä tahansa feminismin aallolla surffaava Gilmore-fani törmää viimeistään tässä kohtaa rantakallioon.

Opetus seksielämän haitoista huipentuu Roryn ystävän Lanen kohtaloon sarjan loppupuolella. Kiihkouskovaisen äitinsä valvonnan alla eläneen tytön ensimmäinen seksikokemus on huono. Hän päättelee, että äiti on sittenkin ollut oikeassa: seksi ei ole luonnollista eikä ihanaa. Rory rohkaisee ystäväänsä kokeilemaan uudestaan, mutta Lane päättää juhlallisesti elää seksittömässä suhteessa.
Humoristinen kohtaus ei tietenkään väitä, että katsojan pitäisi ottaa Lane tosissaan. Myöhemmin käy tosin ilmi, että seksi oli virhe: Lane on kerrasta raskaana ja päätyy odottamaan peräti kaksosia. Hänen liioitellun valtava raskausvatsansa on kuin seksin vaaroista varoittava huutomerkki.
Vaikka Lane tuntee naisia, jotka ovat onnistuneesti yhdistäneet työ- ja perhe-elämän, hän hylkää lasten myötä unelmansa muusikon ammatista. Hän ei edes lähde kitaristimiehensä seuraksi kiertueelle, vaikka koko perhe on toivotettu tervetulleeksi keikkabussiin.
Sarjassa annetaan varovaisesti ymmärtää, että Rory olisi seksikasvatuksen, perhesuunnittelun ja aborttioikeuden kannattaja. Hän ei kuitenkaan ota asiaa Lanen kanssa puheeksi. Hänen opiskelija-asuntonsa seinällä olevaa ”Stop the War on Choice” -julistetta voi halutessaan pitää vihjeenä sarjan tekijöiden todellisesta, liberaalista ajatusmaailmasta.
Jos näin on, rohkean tabuista puhumisen sijaan he ovat valinneet moralismin.

Ruoka on piilotetumpi ongelma.
Katsojan silmille vyörytetään tämän tästä satumaisia herkkukasoja, ja Rory ja Lorelai tunnetaan Stars Hollow’n ahmatteina. Tosiasiassa he eivät syö juuri koskaan. Sarjasta saisi kelpo juomapelin: kulaus joka kerta, kun Gilmoren tytöt jättävät hampurilaisensa kesken tai take away -pussin avaamatta.
Lastenkirjallisuudessa ruoka liitetään usein lohtuun ja turvaan, mutta sitä on tulkittu lisäksi seksin näkökulmasta. Esimerkiksi Hannussa ja Kertussa ja Narnia-sarjan ensimmäisessä osassa lapsia ”vietellään” herkkujen avulla. Viisikko-kirjojen pohjattomat eväskorit vetosivat toisen maailmansodan jälkeen niukoissa oloissa eläneisiin lukijoihin, mutta ne ovat myös seksin vastine: ruoan avulla käsitellään ruumiillisia haluja ja nautintoja tavalla, joka on lastenkirjallisuudessa luonnollista ja sopivaa.
Gilmoren tyttöjen infantiilissa maailmassa ruokaan suhtaudutaan yhtä pakkomielteisesti kuin seksiin – jolla siis tarkoitetaan sarjan sukupuolinormatiivisessa yhteisössä yhdyntää, jonka osapuolina ovat lähes poikkeuksetta valkoihoiset cis-heterot. (Michelillä, huvittavaksi tarkoitetulla, stereotyyppisellä queer-miehellä, joka on myös sarjan ainoa tummaihoinen, ei tiedetä olevan seksielämää.)
Toisin kuin seksistä, ylensyönnistä ei sarjassa tunneta syyllisyyttä, koska sitä ei tapahdu. Kyse on ruumiin nautintoihin liittyvän kieltäymyksen eri puolista.
Gilmoren tyttöjen epilogikausi Gilmore Girls: A Year in the Life julkaistaan Netflixissä marraskuussa 2016. On jännittävää nähdä, ovatko sarjan vanhoilliset käsitykset seksuaalisuudesta muuttuneet yhdeksässä vuodessa. Entä syövätköhän Lorelai ja Rory vihdoin lautasensa tyhjiksi?

Kirjoittaja Silvia Hosseini on helsinkiläinen opettaja, jatko-opiskelija ja esseisti.