Kesäkuussa 1975 Mexico Cityyn kerääntyi satoja naisia. Delegaatiot saapuivat 125 maasta, Yhdysvalloista Suomeen ja Norjaan, Neuvostoliitosta Jugoslaviaan ja Sri Lankaan. Mexico City oli valikoitunut paikaksi jonkinlaisena kompromissina ensimmäisen ja toisen maailman välillä, ja vain harva oli kieltäytynyt kutsusta.
Koskaan aikaisemmin maailman maat eivät olleet kokoontuneet tässä mittakaavassa yhteen suunnittelemaan naisten tulevaisuutta. YK:n koolle kutsuman naisten maailmankonferenssin päätavoitteena oli hyväksyä naisten oikeuksien toimintasuunnitelma seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi.
Elettiin jännitteistä aikaa. Vietnamin sota oli juuri päättynyt mutta kylmä sota jatkui. Yhdysvaltojen hiljattain masinoimat sotilasvallankaappaukset Aasiassa ja Etelä-Amerikassa olivat nostattaneet anti-imperialistista henkeä myös entisten siirtomaiden ulkopuolella.
Vain kahdeksan vuotta aiemmin, vuonna 1967, Israel oli miehittänyt Palestiinan käytännössä kokonaan. Palestiinasta oli muodostunut antikolonialististen kamppailujen konkreettinen, mutta myös symbolinen eturintama.
Tuon kaiken keskellä naisten konferenssissa laadittiin 33 sivua pitkä suunnitelma, jonka mukaan kansainvälisen yhteistyön ja rauhan edellytyksenä oli ”imperialismin, uuskolonialismin, rasismin, apartheidin ja sionismin lakkauttaminen”. Se hyväksyttiin yksinkertaisella enemmistöllä.
Konsensuksesta ei kuitenkaan voida puhua. Etenkin kirjaus sionismista herätti kritiikkiä sekä tuolloin että tulevina vuosikymmeninä.
Palestiina poikkeuksena
Sionismi viittaa juutalaisten kansalliseen liikkeeseen, jonka syntyyn vaikutti muun muassa eurooppalainen antisemitismi. Kuten lähi-idän tutkimuksen professori Hannu Juusola on kirjoittanut, sionismista kehittyi myös kolonialistinen liike.
Maailman sionistikongressi julisti vuonna 1897 tavoitteekseen juutalaisvaltion perustamisen Palestiinaan, mikä onnistuikin vuonna 1948 palestiinalaisten joukkokarkoituksen myötä.
”Erityisesti uusin tutkimus on voimakkaasti korostanut sitä, että sionismin kolonialistisen luonteen hahmottaminen on välttämätöntä Israelin valtion peruspiirteiden ja ennen kaikkea Israelin ja palestiinalaisten konfliktin ymmärtämiseksi”, Juusola kirjoittaa.
Joka tapauksessa vuoden 1975 konferenssissa hyväksytyssä Meksikon julistuksessa oli selvää, että globaali feministinen liike on samalla palestiinalaisten oikeuksia ajava liike.
Nykyään se ei ole enää niin selvää.
Yhdysvalloista käsin toimivaan The Palestinian Feminist Collective -ryhmään kuuluva Nada Elia on kritisoinut palestiinalaiset poissulkevaa ajattelua imperialistiseksi feminismiksi. Niin kutsuttu Progressive except for Palestine-ajattelu on Yhdysvalloissa niin laajaa, että sitä kuvaamaan on syntynyt oma akronyymi PEP.
The Palestinian Feminist Collective määrittelee imperialistisen feminismin ”länsimaisiksi ja kolonialistisiksi diskursseiksi ja menettelyiksi, jotka käyttävät naisten vapauttamisen kieltä oikeuttamaan hyökkäyksiä, kansanmurhia, sotilaallisia miehityksiä sekä resurssien ja työn riistoa.”
Imperialistinen feminismi saattaa perustella esimerkiksi Gazaan kohdistuvia hyökkäyksiä palestiinalaisyhteisöjen patriarkaalisuudella tai homofobisuudella. Myös Yhdysvaltojen hyökkäyksiä suvereeneihin valtioihin on aikaisemmin perusteltu naisten vapauttamisella.
Valkoista feminismiä
Nykypäivän Suomesta käsin imperialismi ja anti-imperialismi voivat tuntua vanhentuneilta käsitteiltä. Sukupuolentutkimuksen professori Leena-Maija Rossi kuvaa niiden kytkeytyvän meillä erityisesti 1960-1970-lukujen vasemmistolaiseen liikehdintään ja puhetapaan.
Nykyään harvojen etua ajavaa feminististä politiikkaa kutsutaan useammin valkoiseksi feminismiksi.
Valkoinen feminismi ei tarkoita valkoisten naisten feminismiä. Se on kriittinen käsite, joka kuvaa feminismiä, joka kyllä puhuu yhteisestä ”naisten asiasta”, mutta tosiasiassa edistää vain valmiiksi hyvässä asemassa olevien etua.
Tällaista feminismiä pyritään tekemään näkyväksi ja haastamaan intersektionaalisuuden avulla. Intersektionaalinen politiikka tunnistaa yhtäläisyyksiä naisten kamppailuissa ja rakentaa solidaarisuutta, sokeutumatta kuitenkaan eroille ja intressiristiriidoille naisten välillä.
”Erojen näkeminen on aivan keskeistä intersektionaalisuudelle. Ymmärretään, että ihmiset ovat erilaisia keskenään ja että ne erot myös vaikuttavat toisiinsa,” Rossi kertoo.
Kuten yhdysvaltalainen kirjailija bell hooks on todennut, feminismi, joka keskittyy siihen mikä kaikkia naisia yhdistää, voi peittää näkyvistä tai jopa vahvistaa ongelmia, jotka koskevat erityisesti kaikkein huono-osaisimpia.
Usein kuulee todettavan, ettei imperialistisella tai valkoisella feminismillä ole mitään tekemistä ”oikean” feminismin kanssa. Feminismi ei ole riiston, vaan kollektiivisen vapatuksen ideologia ja edellytys.
Mutta feminismi on kautta historian toiminut kasvualustana myös sortaville ideologioille.
Kuten 1900-luvun vaihteen porvarillinen surffragettiliike vastusti työläisnaisten äänioikeutta, ja 1970-luvun yhdysvaltalainen homofobinen feminismi halusi sulkea lesbot liikkeen ulkopuolelle, nykypäivän ulossulkevaa feminismiä edustavat esimerkiksi transeksklusiivinen feminismi ja imperialistinen feminismi.
“Sukupuoleen perustuvan sorron vastustaminen ei riitä”
Sukupuoleen perustuva sisaruus
Kymmenien pääasiassa entisten siirtomaiden edustajat olivat kokoontuneet yhteen jo ennen vuoden 1975 tapaamista: ensin anti-imperialistisessa konferenssissa
Pekingissä vuonna 1949, sitten ylikansallisessa kolmannen maailman feministiliikkeen tapaamisessa Colombossa, Indonesiassa vuonna 1958. Näiden kokousten pohjalta naiset olivat määritelleet omat prioriteettinsa naisasialle.
Yhtä vuoden 1975 konferenssin valmisteluryhmistä johti guinealainen Jeanne Martin Cissé. Tuo ryhmä kiinnitti huomion siihen, kuinka naisten sorto kiinnittyy globaaleihin geopoliittisiin ja taloudellisiin rakenteisiin. Samoihin aikoihin oli käynnissä myös laajempi entisten siirtomaiden pyrkimys uudistaa globaalia talousjärjestelmää tasa-arvoisemmaksi niin kutsutun New International Economic Order -aloitteen kautta.
Osalle länsimaisista feministeistä haaveena oli sen sijaan naisten välinen, selvärajaisesti sukupuoleen perustuva universaali sisaruus. Erityisesti amerikkalaiset ja israelilaiset syyttivät Meksikon konferenssiin osallistuneita kolmannen maailman naisia ”toissijaisten asioiden” ja ”kansallisten intressien” ajamisesta sisaruuden yli. Niiden delegaatiot olivat myös ainoita, jotka äänestivät lopullista suunnitelmaa vastaan.
Jälkikäteen jotkut feministit ovat suhtautuneet kriittisesti vuoden 1975 konferenssin vaikutuksiin.
Esimerkiksi sosialisti ja feministi Silvia Federici näkee ensimmäisen naisten maailmankonferenssin ja sitä seuranneen ajan käänteenä kohti naisasialiikkeen institutionalisoitumista ja sen muutosvoiman haltuunottoa.
Vajaa kaksikymmentä vuotta myöhemmin globaalin naisliikkeen sävy olikin jo muuttunut. Vuoden 1995 Pekingin konferenssin toimintasuunnitelma esimerkiksi totesi naisten vapautumisen tarvitsevan markkinoiden vapauttamista, ja maininnat sionismista oli poistettu.
Kaiken täytyy muuttua
Historiantutkija ja feministi Kristen Ghodsee on kirjoittanut, että yhtenäisyyden sijaan Meksikon konferenssin aloittamaa naisten vuosikymmentä määrittivät erimielisyydet siitä, mitä ”naisten asiat” oikeastaan pitävät sisällään. Konferenssi osoitti, ettei ole olemassa yhtä jaettua ymmärrystä siitä, mikä on ”naisasia”, tai mikä sen suhde esimerkiksi antikolonialistisiin kamppailuihin on.
Jakolinja kiteytyi Palestiinan kysymyksessä.
Ristiriitoja puitiin julkisesti useaan otteeseen myös Meksikon konferenssin jälkeen. Tunnetuin esimerkiksi on vuoden 1980 Kööpenhaminan konferenssi, jossa
Palestiinan vapautusjärjestö PLO:n delegaatiota johtanut vastarinnan ikoni Leila Khaled kieltäytyi suunnitellusta keskustelusta Israelin edustajan kanssa.
Nyt, puoli vuosisataa myöhemmin, Palestiinan kysymys on jälleen pakottanut meidät sen tosiasian eteen, että feministit eivät aina ole samalla puolella.
Palestiina ei kuitenkaan jaa feminististä liikettä. Sen sijaan se tekee näkyväksi jakolinjat, jotka ovat jo olemassa: Jakolinjan niiden välillä, joille imperialistinen maailmanjärjestys on ihan okei, ja korkeintaan ylilyönnit voidaan tuomita ja pyrkiä korjaamaan kosmeettisilla parannuksilla. Ja niiden, jotka tietävät, että sukupuoleen perustuvan sorron vastustaminen ei riitä, vaan kaiken on pakko muuttua.
Palestiina tekee näkyväksi ”universaalin sisaruuden” ongelmat. Ongelmia tarkastelemalla huomaamme, että kolonialismi ei ole intersektionaalisuuden sektori tai feministisen analyysin lisäosa, jonka voi huomioida silloin kun se mahtuu mukaan. Kolonialismin vastustaminen vaatii perustavaa näkökulman muutosta.
Sillä kuten Silvia Federici kirjoitti kuvatessaan sitä, mitä Israel-Palestiinan -kysymys paljastaa maailmanjärjestyksestä ja solidaarisuudesta: Palestiina on maailma.
Ennaliina Leiwo on turkulainen väitöskirjatutkija ja feministi, joka on ollut perustamassa Turku with Palestine -ryhmää.
