Äijäruokaa

Ruoalla on sukupuoli. Älytön lause, mutta totta.

Katsotaanpa vaikka sitä, mitä Googlen kuvahaun kaikennäkevä silmä meille näyttää, kun siihen kirjoit­taa sanaparin woman eating. Rivi rivin perään hoikat ja hyvin valaistut naiset syövät joko vaaleanvihreää salaat­tia tai vaaleanpunaista donitsia, aina yhtä hymyilevinä, enimmäkseen valkoisiin T-paitoihin puettuina. Kun ha­kukoneeseen kirjoittaa man eating, pääsee näkemään samat kuvapankkien edellyttämät valkoiset T-paidat, mutta nyt groteskisti irvistävien, parran ympäröimään suuhunsa hampurilaista tai kanankoipea ahtavien uk­kojen yllä. Naiset tykkäävät kasviksista, miehet lihasta.

Yleisesti ottaen ei kannata uskoa kaikkea, mitä Internetissä kerrotaan. Googlen maalama kuva ei kui­tenkaan ole valheellinen, vaikka aikamoinen karikatyyri onkin. ”Miehet syövät muita enemmän lihaa melkein missä päin maailmaa hyvänsä”, kertoo Tallinnan yliopis­ton sukupuolen-tutkimuksen apulaisprofessori Kadri Aavik. Hän on tutkinut suomalaisten ja virolaisten ve­gaanimiesten elämäntapoja ja syitä valita veganismi. Aavikin aiheesta kirjoittamansa tutkimuskirja julkais­tiin alkuvuodesta.

”Lihansyönti on kulttuurisesti koodattu masku­liiniseksi toiminnaksi, ja kyseessä on voimakas normi. Se on yksi lukuisista tavoista, joilla miehet toteuttavat maskuliinisuuttaan”, Aavik sanoo.

Suomalaiset miehet toteuttavat lihansyönnillä maskuliinisuuttaan ennenaikaiseen hautaan. Vuonna 2017 tehdyn FinRavinto-tutkimuksen mukaan 79 pro­senttia miehistä söi punaista ja prosessoitua lihaa yli suositellun maksimimäärän. Siis lähes neljä viidestä. Naisista puolestaan 26 prosenttia söi liikaa lihaa. Pari vuotta myöhemmin Itä-Suomen yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan eläinproteiinilla säännöllisesti mässäily lisää kuolemanriskiä miltei neljänneksellä.

Lihansyönnin vahingollisuus tuntuu melkein kar­man lailta, kun katsoo, millaista haittaa siitä on maail­malle. YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n mu­kaan noin viidesosa kaikista maailman ilmastopäästöistä tulee eläintuotannosta. Kuolemme paitsi lentokoneiden pakokaasuihin, myös lehmien pieruihin. Puhumatta­kaan siitä, että ne piereskelevät lehmät elävät lyhyen ja kärsimyksiä täynnä olevan elämän ennen kuin kuolevat nuorina.

Jos lihansyöntiä halutaan vähentää, on linkki maskuliinisuuden ja lihan välillä katkaistava. Miten se tapahtuu?

Ei mikään hampurilaishenkilö

”Kaikki, mikä tulee vastaan syödään ja juodaan. Hyökkäyssuunta on itä, länsi ja etelä”, julistaa rouhea kertojanääni.

Nyt ollaan maskuliinisen ruokakulttuurin ytimessä. Pöy­tään ladotaan rasvaa tihkuvia burgereita ja voileipäka­kutkin ovat autonmuotoisia. Ruokaa ei kokkaa mikään keittäjätäti tai hampurilaishenkilö, vaan burgerikeisari. Paistinpannuista puhutaan rautana ja hedelmämehu on päällikkömehua. Tältä näyttää miesten makuun teh­ty television kokkiohjelma Burgerimiehet, jota juontaa ravintoloitsija Akseli Herlevi yhdessä reissukaverinsa Ossi Lahtisen kanssa. Herlevi tosin rientää nopeasti korjaamaan, että katsojien sukupuolijakauma ei enää ole yhtä vinoutunut kuin ensimmäisen Burgerimies-tuotan­tokauden aikaan vuonna 2018.

”Se on jo melkein 50–50. Maisemakuvitusta käyttä­mällä on tavoitettu enemmän mimmejä”, kertoo Herlevi.

Burgerimiehet puhuvat paljon ja kovaa autoista, Hynysen Jounista, autoista, jääkiekosta ja autoista. Matkailua ja ruokaa yhdistävässä sarjassa liikutaan li­hanjalostamoilla, huoltoasemilla ja NHL-treeneissä sekä käydään milloin kalastamassa, milloin telttailemassa.

Kaikesta tästä tulee fiilis, että liha vain kuuluu tähän ympäristöön. On vaikea nähdä Naughty Burger -ravintolaketjua TV-kuvausten ulkopuolella pyörittävää Herleviä taputtelemassa herneproteiinipihvejä samalla intohimolla kuin kuolleen eläimen savustettua ruumiin-osaa. Pelkkää lihansyöntiä Burgerimiehetkään ei silti edusta: ”Liharuokaa on noin 80 prosenttia, loput kasvis­ta”, Herlevi korjaa toimittajan ennakkoluuloja.

Herlevin mielestä miehille maistuu liha muuta­masta eri syystä. ”Tulee mieleen, että miehet on isompia kuin naiset, että ravinnontarve on isompi. Se on myös yksinkertaista ruokaa, reseptiä ei tarvitse kauheasti fiilata, eikä joudu hankkimaan monipuolisia raaka-aineita. On yksinkertaista vain grillata joku pihvi.”

Herlevin mielestä lihassa on hyvää sen maku ja tekstuuri ja se, että se on ”kohtalaisen täyttävää tavaraa”. Tosin miesten ja lihan yhteydessä on hänen mielestään kyse myös mielikuvista. Miehillä on usein porukassa ryhmäpainetta olla äijä, eikä äijä voi olla ”mikään pupu”. Herlevi korostaa puhuvansa yleisellä tasolla – hänen omissa kaveriporukoissaan on paljon ravintola-alan ih­misiä, joiden keskuudessa ruokaan liittyvistä ennakko-luuloista on jo aikaa sitten opeteltu pois.

Herlevi uumoileekin, että ratkaisu miesten ja kas­visruoan suhteen korjaamiseksi löytyy siitä, että kas­visten kokkaamisesta on tehtävä äijämäisempää. Mitä tämä käytännössä tarkoittaa?

”Siihen voisi liittyä vaikka jotain kokkausmetodia, joka on äijempää, grillausta ja sellaista. Esimerkit on tärkeitä, Burgerimiehetkin on esimerkintekijöitä. Mutta se pitäisi ehkä tehdä lihansyönnin rinnalle, ettei sitä korvata kokonaan. Kyse on aika paljon tottumuksesta ja ympäristön paineesta.”

Herlevi on silloin tällöin harrastanut omien sano­jensa mukaan ”sissikäännytystä” kasvisruoan puoleen. ”Meillä on sellainen vegaaninen burgeri, jota testattiin asiakkailla, jotka on mun näköisiä ukkoja. En kertonut, että se on vegaaninen, ja ne sanoi, että ihan saatanan hyvää, ja kysyi mitä siinä oli.”

Kun Herlevi kertoi testiryhmälle, että burgerissa oli kurpitsaa, sieniä ja ”hyvät soosit”, asiakkaat olivat ällikällä lyötyjä. ”Ne sanoi, että tämä on niin hyvä, että tätähän voisi vaikka syödä.”

Iso pala purtavaksi

Maistamaan huijaaminen on yksi mahdollinen tapa saada ennakkoluuloisia ihmisiä kokeilemaan uusia asioi­ta, vahvistaa Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksen apulaisprofessori Teea Kortet­mäki. Se on kuitenkin herkkää ja hienovaraista puuhaa.

”Eri yhteyksissä on erilaisia moraalikäsityksiä. Lapsiperheissä tehdään tätä, ja joillekin äideille on ylpeydenaihe, että lapset ja mieskin söi tyytyväisinä kas­visruokaa. Mutta julkisten instituutioiden kohdalla pitää tehdä erilaista rajanvetoa.”

Kortetmäki on tutkinut sitä, miten ruokajärjestel­mistä saataisiin ekologisesti ja eettisesti kestävämpiä. Iso osa tätä on joukkoruokailu, kuten kouluruokalat ja varusmiesruokailu. Näissä paikoissa asiakkaita ei saa huijata, sillä pahimmillaan tämä voisi rapauttaa luot­tamusta julkisiin instituutioihin. Lisäksi huijaaminen voisi synnyttää pahan vastareaktion.

Tosin vastareaktio tulee kyllä muutenkin. Kortetmäki on ollut mukana tutkimushankkeessa, jossa selvitettiin koululaisten asenteita kasvisruokaan. Pienimmillä lapsilla merkittäviä ennak­koluuloja ei ollut, mutta ylä­koulussa etenkin pojat oppi­vat parjaamaan kasvisruokaa.

”Moni kouluruokaloi­den henkilökunnasta on mai­ninnut, että jos ihmisille ei en­nakkoon kerrottaisi, että tänään on kasvisruokapäivä, ruoka voisi maistua paremmin. Tätä kuiten­kin pidetään huijauksena, joten henkilökunta ajattelee, että on ker­rottava, jos ruoassa ei ole lihaa.”

Kortetmäkeä kiinnostaa, missä huijaamisen raja menee. Miksi esimer­kiksi pitää sanoa kasvishernekeitto, jos otetaan liha pois ruoasta, jonka pääraaka-aine muutenkin on nimensä mukaisesti her­ne. Kortetmäellä ei ole ollut resursseja tehdä aiheesta tutkimusta, mutta näyttäisi siltä, että etenkin perintei­set ruoat ovat erityisen pyhiä.

”Makaronilaatikosta harvoin puhutaan lihamaka­ronilaatikkona, mutta jos liha korvattaisiin härkiksellä, ruokapalvelutoimijoiden mielestä tästä pitäisi kertoa.”

Erilaisilla tempauksilla on kuitenkin mahdollista saada ennakkoluuloiset kokeilemaan uutta ennen kuin ennakkoluulo alkaa ohjata mielipiteenmuodostusta.

”Esimerkiksi Ruotsissa Burger King teki kampan­jan, jossa asiakkaille myytiin sokkona hampurilaisia, jotka saattoivat olla joko vegaanisia tai sisältää lihaa. Oli 50 prosentin todennäköisyys saada kasvishampuri­lainen lihan sijaan.”

Tällainen maistattaminen voi auttaa erityisesti silloin, kun ongelmana kasvisruoassa on maku. Makuun ja täyttävyyteen liittyvät ennakkoluulot ovat yleisiä eri­tyisesti miesten keskuudessa.

Sukupuolen ja lihansyönnin yhteyttä on tutkittu erityisesti Australiassa – kenties siksi, että maa on yksi lihankulutuksen huippumaita.

Vuonna 2023 julkaistussa tutkimuksessa aineisto oli poikkeuksellisen laaja. Australian kansallisen yli­opiston ANU:n ja Canberran yliopiston kyselytutkimuk­seen vastasi lähes 5 000 ihmistä ja siinä kysyttiin, mitä vastaaja ajattelee kasvissyönnistä ja omasta sukupuoli-identiteetistään. Mitä maskuliinisempana kyselyyn vastannut mies itseään piti, sitä epä­todennäköisempää oli, että hän olisi valmis vähentämään lihansyöntiään. Lisäksi kävi ilmi, että mitä lähem­pänä keskiarvoa vastaajan käsitys omasta sukupuolestaan ja sen il­maisusta oli, sitä todennäköisem­min hän piti lihaa normaalina ja tarpeellisena asiana. Tämä päti myös naisiin. Liha on siis niin sanottujen normaalien ihmis­ten mielestä normaalia.

Kortetmäki ajattelee, että kun maskuliinisten miesten ennakkoluuloja kasvisruokaa kohtaan ha­lutaan murtaa, tarvitaan vegen puolestapuhujiksi heitä puhuttelevia hahmoja. Jos maistattajana esi­merkiksi on kovin feminiininen tyyppi, se voi pahentaa ennakkoluuloja. Kortetmäen mielestä ruokakulttuuria on niin vaikeaa muuttaa, ettei kannata samaan syssyyn yrittää houkutella miehiä samastumaan perinteisestä maskuliinisuudesta poikkeaviin roolimalleihin. Yksi asia kerrallaan.

”Olisipa jossain Akseli Herlevin vegaaninen serkku, joka tarjoaisi äijämäisen vegaanin mallia”, Kortetmäki huokaisee.

Helppous on valttia

Kuntosaliyrittäjä Joni Purmonen yllättyy välil­lä siitä, että kaikki eivät olekaan vegaaneja. Purmonen on suomalaisen eläinoikeusliikkeen pioneereja, joka on ollut perustamassa Vegaaniliittoa ja Oikeutta Eläimille -järjestöjä. Hänen värikkääseen historiaansa mahtuu niin osallistumista 90-luvun turkistarhaiskuihin kuin vahvin mies -kisoihin 2000-luvun puolella.

Nykyään Purmonen asuu Berliinissä, missä hän pyörittää kilpailevien urheilijoiden suosiossa olevaa voimaharjoittelusalia. Sali on vegaaninen, totta kai. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kaikki myytävät tuotteet, esimerkiksi proteiinipirtelöt ja -patukat, ovat vegaanisia. Samoin ravinto-ohjeet, koska niitä laativat työntekijät ovat itsekin vegaaneja. Asiakkaaksi pääsee silti sekasyöjäkin. Purmonen on huomannut veganismin yleistyneen kävijöiden keskuudessa.

”En olisi uskonut, että sillä on vaikutusta, mutta kyllä sillä on. Me ei mitenkään tuputeta tätä asiaa, on vain pieni kyltti seinässä, jossa kerrotaan, että näin on.”

Vegaanisalin kävijöistä valtaosa on joko sekasyöjiä tai sitten täysvegaaneja. Puolivälimallin kasvissyönti ei voimaharjoittelusalilla ole kovassa huudossa. Purmonen arvelee tämän johtuvan siitä, että kilpailevilla urheili­joilla on jo valmiiksi normista poikkeava suhde ruokaan, joka nähdään polttoaineena ja kehon rakennustarpeina.

”Jo alakulttuurin äärimmäisyys rohkaisee teke­mään vähän kovempia ja mustavalkoisempia päätöksiä. Lisäksi siinä on ryhmätukea.”

Vegaanimiehiä tutkinut Kadri Aavik vahvistaa, että käsitys itsestä oman tiensä kulkijana voi auttaa ve­gaanisessa elämäntavassa. Hänen tutkimukseensa haas­tattelemansa vegaanimiehet eivät kokeneet eläinperäi­sestä ruoasta luopumista uhkana maskuliinisuudelleen.

”Tämä johtuu siitä, että he olivat aina määritelleet itsensä rohkeiksi oman tiensä kulkijoiksi – esimerkiksi osa suomalaisista haastatelluista oli valinnut asepal­veluksen sijaan siviilipalveluksen. Tämä käsitys itsestä auttoi heitä veganismissa”, Aavik kertoo.

Lisäksi apua oli siitä, että tutkitut miehet olivat ”valkoisia, etuoikeutettuja suomalaisia ja virolaisia”. Aa­vik epäilee, että vegaaninen elämä olisi huomattavasti vaikeampaa normeista enemmän poikkeaville miehille.

Joni Purmonen ei ole juuri saanut kuulla kettui­lua veganismistaan. Hän arvelee, että hänelle on ollut hyötyä tietyistä etuoikeuksista.

”Jos olisin nuorempi tai pienempi tai pukeutuisin normista poikkeavalla tavalla, kokemukset voisivat olla huonompia. Itse pukeudun niin kuin tavallinen mies­pukeutuja, usein päällä on työvaatteet.”

”Joskus ennen kuin aloitin voimaharjoittelun ja olin aika hoikka tuli paljon sellaista, että miten voi pärjätä vegaanina. Mutta sitten kun olin näissä vahva mies -jutuissa mukana ja painoin yli 110 kiloa, ei kukaan oikeastaan kysynyt. Kun oli sen kokoinen, niin se oli sillä jo kuitattu.”

Kaiken kaikkiaan Purmonen suhtautuu vähän skeptisesti tämän jutun tavoitteisiin, koska hän ei ole yleistysten ystävä. Hän toivoisi, ettei kukaan ajattelisi, että miehet ovat jokin yhtenäinen ryhmä, jotka kaikki intohimoisesti vastustavat veganismia. Pikemminkin hän uskoo, että kyse on tottumuksesta. Miesvaltai­silla aloilla työskentelevät miehet menevät helposti porukan imussa.

”Olen aikoinaan ollut paljon tehtaalla ja raksalla töissä, ja siellä tyypillinen lounas oli puolen litran mai­totölkki ja lauantaimakkara, sellainen nyrkinkokoinen iso pötkö. Itsekin söin sellaisen lounaan aika usein, to­sin nyt olen ollut vegaani jo yli 30 vuotta, eikä lauantai-makkaraakaan kuulemma enää ole.”

Kadri Aavikin mukaan ryhmäpaine on yksi ruokailutottumuksiin vaikuttava tekijä. Miesten on kuitenkin monesti vaikea puhua siitä, sillä jos myön-täisi olevansa altis ryhmäpaineelle, antaisi itsestään vaikutelman laumasieluna.

”Tämä taas on ristiriidassa yksilökeskeisen mas­kuliinisuuden ihanteen kanssa”, Aavik huomauttaa.

Kaikki liittyy kaikkeen

Ei ole olemassa tarkkaa tietoa veganismin yleisyydestä, mutta arviot liikkuvat yhden käden sormilla laskettavissa prosenteissa. Aavikin mukaan Suomessa ja Virossa valta-osa vegaaneista on naisia. ”Tämä on seurausta siitä, miten meidät sosiaalistetaan yhteiskuntaan, jossa on binäärinen sukupuolijärjestelmä”, Aavik avaa.

”Naiset edelleen nykyään tekevät valtaosan koti­töistä, hoivasta ja ruoanlaitosta. Ajattelen, että feminii­nisyyden ja veganismin yhteys liittyy tähän. Veganismin voi nähdä hoivaavana toimintana, jossa hoivataan ym­päristöä, eläimiä ja omaa kehoa.”

Naiset taas usein opetetaan jo tyttöinä hoivaajiksi, ja hoiva nähdään naiseuden luonnollisena jatkumona. Näin myös naisten veganismista tulee silmissämme helposti luonnollista, vähän niin kuin kotiäitiydestä tai sukulaisen omaishoitajaksi ryhtymisestä. Aavikin tutkimat miesvegaanit taas usein saattavat perustella muille miehille veganismiaan sillä, että haluavat hillitä ilmastokriisiä, vaikka oikeasti syynä olisi ennen kaikkea eläimiä kohtaan tunnettu empatia. Ilmastoargumentit kun tuntuvat rationaalisemmilta ja siksi maskuliini­semmilta kuin myötätuntoon pohjaavat perustelut.

Aavikin mielestä vegaanien, feministien ja ilmasto-aktivistien pitäisi tehdä enemmän yhteistyötä, sillä kaikki liittyy kaikkeen. Aavik ajattelee, että tapamme kohdella eläimiä tuotannon välineinä kumpuaa ihan samasta vallankäyttöön perustuvasta ajatusmallista, josta myös ihmisiin kohdistuva sorto on peräisin.

”Feministinen liike ja eläinoikeusliike molemmat haastavat ajatusta, että muut olennot ovat olemassa, jotta heitä voisi hyväksikäyttää ja hyödyntää.”