Päätän vihdoin tehdä sen, mitä olen miettinyt jo kauan: vaihdan sukunimeni äidin vanhaan sukunimeen. Maksan maistraattiin 95 euroa, ja teen virallisen ilmoituksen ennen kuin edes kerron vanhemmilleni.
Myöhemmin laitan perheemme Whatsapp-ryhmään viestin nimenvaihdosta. Mummo kannustaa (kyseessä on hänen sukunimensä) ja yllättäen isäkin suhtautuu myönteisesti, vaikka luovun hänen nimestään. Oloni on lämmin ja helpottunut – kunnes äiti liittyy keskusteluun.
Äiti ja minä
Äiti on lapsen ensimmäinen kosketus maailmaan, ensimmäinen havainto ja peilikuva. Lapsena minäkin katsoin ihaillen äitiä. Äiti oli suosikkini ja lähellä, isä etäällä ja epäilyttävä. Kuljin äidin kanssa kaikkialle, pidimme toisiamme kädestä ja nukahdin hänen silittäessä hiuksiani. Ennen nukahtamista rukoilimme yhdessä ja kiitimme päivän tapahtumista ja läheisistä ihmisistä Jumalaa.
Äitini on harras kristitty, ja siksi minutkin kasvatettiin uskovaiseksi. Lapsenuskoni kesti siihen asti, kunnes menin rippikouluun ja seurakunnan opetukset eivät tuntuneet oikeilta. En minä oikeasti enää ajatellut, että homous olisi syntiä tai että mies olisi luonnollinen johtaja. Aloin kyseenalaistamaa liikaa, enkä osannut esittää olevani tarpeeksi uskovainen.
Uskonnolla on merkittävä vaikutus äidin ajattelutapaan. Hän esimerkiksi nojaa usein Raamatun kohtaan, jossa todetaan miehen olevan perheen ja koko seurakunnan pää. Äidin mielestä naisen ensisijainen tehtävä on perheestä huolehtiminen. Siksi esimerkiksi presidenttien, kirkkoherrojen ja muiden johtajien on hyvä olla miehiä – johtajuus kun helposti menee perheen edelle.
Minä kasvoin naiseksi, joka halusi olla muutakin kuin miehen kylkiluu.
Äiti ja uskonto olivat minulle yksi ja sama asia. Niinpä kristinuskosta erkaantuminen tarkoitti myös äidistä erkaantumista. Äiti oli opettanut minut uskomaan, ja siksi en nähnyt äitiä enää samalla tavalla. Me lopetimme yhdessä rukoilemisen, ja minä livuin yhä kauemmas hänestä.
Äidin uskonnollisuus ei ole ainoa syy etäisyyteemme. Myös opiskelu, lukeminen ja asioiden pohtiminen ovat vieneet minua pois uskonnosta ja äidistä. Samoihin aikoihin, kun olen irtautunut äidin uskonnollisista, mielestäni kyseenalaisista ajattelutavoista, olen irtautunut hänen edustamastaan yhteiskuntaluokasta.
Äiti, minä olen erilainen
Minä muutin lukion jälkeen Helsinkiin ja menin yliopistoon. Äitini eli samanikäisenä aivan toisenlaista elämää. Hän ei ole opiskellut yliopistossa, hän ei ole istunut luennoilla kuuntelemassa vanhojen (mies)professoreiden jorinaa. Hän ei ole kirjoitellut akateemisia esseitä eikä lukenut kirjastossa pitkiä artikkeleita, joissa käsiteltiin feminististä teoriaa.
Äiti syntyi perheeseen, jossa ei ollut korkeakoulutettuja, ja äitini koulutaival päättyi ammattikouluun. Äidistä tuli kokki-kondiittori, hän meni töihin ravintola-alalle, teki kahta työtä samaan aikaan ja hoiti lapset siinä samalla. Äidin elämässä lukeminen ja opiskelu ovat olleet toisarvoisia asioita: ensin on ollut perhe ja uskonto, niiden ylläpito, sitten vasta kaikki muu.
Postkoloniaalinen tutkimus, Bordieun makuteoria tai intersektionaalinen feminismi eivät ole äidilleni tuttuja. Hän ei käytä niitä sanoja, jotka ovat vuosien varrella muodostuneet osaksi omaa sanastoani. Joskus tuntuu kuin meillä ei olisi lainkaan yhteistä äidinkieltä, niin paljon kielemme ovat erkaantuneet toisistaan. En tosin ole ihan varma, miksi se on minulle tärkeää. Miksi yritän jatkuvasti pitää äidin mukana?
”Vuosikausia syytin äitiäni siitä kaikesta, mikä elämässäni oli huonosti. Kunnes ymmärsin, miten vähän hän oli omaan elämäänsä voinut vaikuttaa”, Sari Järn kirjoittaa esseessään “Tuntematon äiti”. Kuinka helppoa se olisikaan, jos kaiken voisi palauttaa hankalaan äiti–tytär-suhteeseen.
Minäkin olen tehnyt näin. Olen kertonut itsestäni tarinaa, jossa melkein kaikki ongelmani selittyvät äidillä. Olen istunut terapeutin vastaanotolla, kuullut kysymyksen minun ja äitini väleistä, vastannut niiden olevan hankalat ja punonut langat mielessäni yhteen. Mutta harvoin, jos koskaan, elämä on niin suoraviivaista. Ehkä helppoja ja yksinkertaisia vastauksia ei ole olemassa. Ei ole selkeitä syitä ja seurauksia, ei käännekohtia tai draaman kaaria.
Minun maailmassani on vain minä ja minun kokemukseni, näkökulmani, joka jää aina vähän vajaaksi. Niin on tätäkin tekstiä kirjoittaessa. Kirjoitan kaiken oman perspektiivini kautta. Näkökulmani on yksipuolinen, mutta yhtä kaikki minulle tosi.
Näkökulmaerojen takia kirjoitin tämän tekstin kahdesti. Jälkimmäisen äitini hyväksyi. Kirjoitusprosessin myötä ilma välillämme tuntuu puhdistuneen.
Äiti, minä olen samanlainen
Olen halunnut irtautua äidistä ja kaikesta, mikä muistuttaa hänestä. Olen halunnut juosta pakoon ja karistaa hänet kannoiltani. Olen halunnut unohtaa, että olen syntynyt hänestä, hänen kohdustaan. Olen uskotellut itselleni, ettei hänellä ole enää vaikutusta minuun.
Mutta menneisyys – äiti – kummittelee peilissä, se purkautuu ulos ja näkyy pisamina kasvoillani. Se tuntuu rinnoissani, kun tarkkailen niitä iltaisin ja pelkään, että saan samat sairaudet kuin hän. Se seuraa ja muistuttaa läsnäolollaan, kun ärsyynnyn liian pienestä, liian helposti. Kun etsin huomiota kaikilta ja kaikkialta, kuten hän. Kun toisinnan niitä samoja piirteitä, jotka hänessä ärsyttävät eniten.
Ja kun näen äidistäni valokuvia nuorena, tajuan näyttäväni ihan samalta: minä olen hänen kaksoisolentonsa. Äitini kaikista tyttäristä olen keskimmäinen, ja jostain syystä muistutan häntä meistä kaikista eniten.
Välillä kun käyn vanhempieni luona kylässä, äiti katsoo minua kuin jotain vierasta, itselleen tuntematonta. Minä katson häntä takaisin, katson niihin samanlaisiin silmiin, jotka ovat pysyneet ennallaan. Näen niissä yhä itseni, näen niissä yhä rakkauden, se ei ole lähtenyt.
Meillä on samanlaiset, suuret ja pyöreät silmät, kuin mozzarellapallot. Niitä kehutaan kauniiksi, mutta usein haluaisin vain peittää ne. Haluaisin pitää aurinkolaseja ylläni ja piilottaa kaiken. Sillä silmäni paljastavat minut aina, ne saavat ihmiset jopa pysäyttämään minut kadulla ja kysymään, olenko äitini tytär.
Äiti on minussa kauttaaltaan, jopa kielessäni. Hän on se, joka opetti minut puhumaan. Hänen sanoillaan muodostin ensimmäiset lauseeni ja käsitykseni maailmasta. Mutta nyt kun olen aikuinen, en ole koskaan ollut yhtä etäällä hänestä: emme ole ikinä nähneet maailmaa näin erilaisena.
Kun minun maailmani muuttuu ja muovautuu, saa jatkuvasti uusia sävyjä, äidin maailma tuntuu jääneen sinne, missä minulle ei ole jäljellä mitään.
Meillä, minulla ja äidillä on paljon mielipiteitä, jotka suureksi osaksi poikkeavat toisistaan. Me olemme molemmat sillä tavalla temperamenttisia, että välillä yritän muistaa hillitä itseäni. Jos jatkamme liian pitkälle, ajaudumme riitaan.
Välillä mietin, miten tässä ristitulessa löytyy yhteys – tarvitseeko sitä löytää? Kuinka pitkälle äidin ja tyttären välinen rakkaus kantaa?
Milloin otan yhden askelen liikaa?
Äitini on opettanut minulle ainakin sen, ettei vaikenemalla saavuteta mitään. Siksi minusta on kai tullut tällainen: keskusteleva, kaikkea pohtiva ja auki repivä. Ehkä siksi olen nyt tässä, kirjoittamassa esseetä äiti–tytär-suhteesta feministiseen lehteen.
Siinä missä minä olen vankkumaton feministi, äiti ei miellä itseään feministiksi, ei ainakaan niin kuin hän itse sanan käsittää. Hän on kertonut sen minulle useasti. En tiedä, onko kyse käsitteen erilaisesta tulkinnasta, mutta tiedän, että arvomaailmamme poikkeavat joka tapauksessa toisistaan merkittävästi.
Vaaleissa äiti äänestää kristillisdemokraatteja, ja Facebookista näen, kuinka hän tykkää Päivi Räsäsen päivityksistä. Näin ulkopuolisena, minun näkökulmastani, ne tuntuvat paikoitellen erittäin kyseenalaisilta, ja epäfeministisiltä.
Minun on vaikea ymmärtää, miksi äitini, vahva ja omaehtoinen nainen, joka on kasvattanut monta tytärtä, ei halua olla feministi.
Äiti, minä rakastan sinua yhä
Olen vierittänyt syyn hankalista väleistämme äidin niskaan ja usein unohtanut oman osuuteni kokonaan.
En ole halunnut muistaa, kuinka olen itse juossut pakoon ja jättänyt väliimme liikaa tilaa. Unohdan, miten lopetin kertomasta asioita äidilleni, ja kuinka oletan jo valmiiksi, ettei häntä kiinnosta. Unohdan, että jätän säännöllisesti vastaamatta hänen viesteihinsä, esitän kiireistä, vaikka todellisuudessa en vain enää jaksa vastata, väitellä ja riidellä.
Puheyhteytemme on kaikesta huolimatta jäljellä, joten uskallan kysyä äidiltä viestillä, miltä tuntuu, kun oma tytär ajattelee asioista niin eri tavalla. Kysyn, miten erilaiset käsitykset maailmasta ja poikkeavat mielipiteemme ovat hänen näkökulmastaan vaikeuttaneet suhdettamme?
”En mä tiiä miltä se tuntuu, että ajatellaan erilailla. Sen oon ymmärtänyt, etten voi automaattisesti siirtää omia arvoja lapsille – – Rakkaus on vapaaehtoista, sitä ei voi pakottaa. Kipeä mutta tosi.”
En tiedä tai osaa kuvitella, millaista on olla äiti. En edes tiedä, haluanko olla äiti. Uskaltaisinko kantaa lapsen kasvattamiseen liittyvän vastuun? Minua pelottaa, että tekisin jotain väärin, tai mikä vielä pahempaa, että olisin lapseni mielestä huono äiti. Ida Pimenoff kirjoittaa äitiyteen liittyvistä narratiiveista, kaikesta kulttuurisesti rakentuneesta: ”Vahvin noista narratiiveista lienee myytti hyvästä äidistä.”
Äitiyteen liitetään valtavasti odotuksia ja oletuksia, ja kun äidit puristetaan tiukkaan muottiin, ei ole ihme, että välillä tursuaa yli. Äidit ovat poikkeuksetta tehneet virheitä, olleet epätäydellisiä – kokonaisia ihmisiä.
Tiedän sen kyllä.
”Ratkaisu on armossa ja anteeksiannossa. Anteeksiannon syvin olemus on rakkaus”, Järn kirjoittaa.
Armo on kristinuskon peruskäsite: ehkä uskossa on jotain kaunistakin, pidettävää? On ainakin rakkaus. Se, joka on suurin kaikista.
Minussa on tapahtunut muutos. Näen maailman eri tavalla kuin äitini, mutta enää se ei haittaa.
Voin olla erillinen, itsenäinen, ajatteleva olento, joka on oppinut kävelemään omilla jaloillaan. Kun tajuan sen, jokin osa minussa pääsee irti ja tunkeutuu väleistä, omien rajojeni, äitini rajojen yli.
Kun katson itseäni peilistä, kuvittelen näkeväni äidin siellä. Hän katsoo minua, hymyilee ja tarttuu kädestä. Kaikkien näiden vuosien, riitojen, itkujen ja naurujen, sanomatta jääneiden, ja jo sanottujen sanojen jälkeen, hän on siellä yhä. Minun kanssani.
No, miten äitini sitten suhtautuu nimenvaihtoon?
Aluksi hän on vastahakoinen, tai pikemminkin hämmentynyt. Luulen sen johtuvan siitä, ettei hän ymmärrä, miksi haluan vaihtaa nimeen, joka on hänen tyttönimensä.
Miksi yhtäkkiä haluaisin olla lähellä, kun olen jo ehtinyt niin kauas?
Kun ihmiset kysyvät nimenvaihdon syitä, en osaa selittää, että pikkutyttö minussa vaihtaa sukunimensä, koska haluaa säilyttää yhteyden. Olen liian ylpeä myöntämään, että pelkään kadottavani äitini kokonaan. Sillä lopulta minullakin on vain yksi, kuolevainen äiti.
Äidille kerron taas vain osan totuudesta, koska kaikki muu tuntuu liian vaikealta selitettäväksi.
Mielestäni hänen sukunimensä on kauniimpi.
