Akkavalta
Niin feminismin kannattajien kuin vastustajienkin mielikuvituksissa on aina elänyt kuva matriarkaatista, naisten hallitsemasta yhteiskunnasta. Millaista olisi, jos kaikki valta olisi naisten käsissä? Loppuisivatko sodat ja katoaisiko ilmastokriisi? Kuinka paljon sukupuoli vaikuttaa siihen, millaista politiikkaa tekee?
JOULUKUUSSA 2019 Suomi sai pääministerikseen 34-vuotiaan naisen. Sanna Marin nousi Postin omistajaohjaussotkussa ryvettyneen Antti Rinteen tilalle johtamaan hallitusta, jonka puoluejohtajat olivat naisia hekin, enimmäkseen myös nuoria. Pääministeri Marinin, valtiovarainministeri Katri Kulmunin (kesk.), sisäministeri Maria Ohisalon (vihr.), opetusministeri Li Anderssonin (vas.) ja oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin (r.) yhteiskuva kiersi paitsi kotimaisessa, myös ulkomaisessa mediassa.
Pohjoismaa nimeltä Finland sai hetkessä maineen utopiana, jossa tasa-arvo-ongelmia ladotaan halki, poikki ja pinoon kuin klapeja summer cabinilla in the Lake Saimaa* konsanaan.
”Suomen naisjohtoinen hallitus on tehnyt perhevapaista tasa-arvoisempia”, raportoi amerikkalainen NPR.Tiesittekö, että suomalaiset vauvat nukkuvat ulkona jopa pakkassäällä?
Brittiläisen The Guardianin jutussa yhdistettiin Suomen naisvaltainen hallitus ykkössijaamme kansainvälisessä onnellisuustutkimuksessa. Toisessa saman julkaisun artikkelissa ihasteltiin sitä, miten Marin halusi EU:n huippukokouksessa keskittyä ilmastoneuvotteluihin sen sijaan, että olisi paistatellut mediahuomiossa.
Kevyempään yhteiskunnalliseen debattiin keskittynyt Refinery29 yhdisti jutussaan suomalaisen verrattain puhtaan luonnon ja naisten johtajuuden.
Fun fact: Suomessa on maailman puhtain juomavesi!
”Naiset ovat parempia johtajia kuin miehet”, tuntui kansainvälinen media vihjailevan. ”Empaattisempia, lempeämpiä, epäitsekkäämpiä”, suitsuttivat rivien välit.
Onko todella näin? Eläisimmekö paremmassa maailmassa, jos patriarkaatin sijaan vallitsisi matriarkaatti? Olisiko ilmastonmuutos jo ratkaistu ja tasa-arvo valmiimpi? Riippuu siitä, keneltä kysyy.
MITÄ JOS POLITIIKASTA SAISIVAT PÄÄTTÄÄ VAIN NAISET?
VIIME vuosina mediassa on yleistynyt kertomus sukupuolten välisistä ideologisista eroista. Lehtiä lukemalla saa käsityksen, että naiset haluavat parempia julkisia palveluita, vahvempia ihmisoikeuksia ja päästöt kuriin. Miehet taas haluavat lihaa lautaselle, vähemmän veroja ja sulkea sekä rajat että sossun luukut. Tämä pitää paikkansa – ainakin ihan vähäsen.
Elinkeinoelämän valtuuskunta Eva selvitti vuonna 2021 suomalaisten jakautumista vasemmistoon ja oikeistoon. Evan selvityksestä paljastuu, että naiset sijoittavat itsensä puoluekartalla piirun verran keskiarvosta vasemmalle, miehet taas oikealle.
Maanpuolustusjärjestöt taas selvittivät samana vuonna, miten suomalaiset jakautuvat GAL-TAN-asteikolla. GAL-TAN-asteikkoa käytetään tutkittaessa ihmisten arvoja. Nimihirviö tulee englannin kielen sanoista green, alternative, liberal ja traditional, authoritarian, nationalist. Toisessa päässä janaa korostuu siis ympäristönsuojelun, vaihtoehtoisten elämäntapojen ja yksilönvapauden ihannointi, toisessa taas perinteisyys, autoritäärisyys ja kansallismielisyys. Kyselyssä selvisi, että 15–24-vuotiaat suomalaiset jakautuvat asteikolla voimakkaasti sukupuolen mukaan. Nuoret miehet ovat huomattavan konservatiivisia, nuoret naiset taas huomattavan liberaaleja.
Samaan aikaan, kun kansainvälinen media on suitsuttanut Marinin hallitusta, kotimaiset miesasiamiehet ja internet-peikot ovat julistaneet, että nyt on Suomessa huulipunahallitus, akkavalta ja miehet tossun alla. Tämä ei pidä paikkaansa – kansanedustajista naisia on alle puolet, 46 prosenttia – mutta leikitellään hetken ajatuksella, että pitäisi. Mitä tapahtuisi, jos miehiltä vietäisiin äänioikeus? Näyttäisikö Suomi erilaiselta, jos naiset todella päättäisivät siitä, miten valta jaetaan?
Suomessa käytiin viimeksi eduskuntavaalit sunnuntaina 14. huhtikuuta 2019. Niiden jälkeen eduskunnan 200 kansanedustajapaikkaa jakaantuivat seuraavasti:
SDP 40, PS 39, KOK 38, KESK 31, VIHR 20, VAS 16, RKP 9, KD 5, Liike nyt 1, Ahvenanmaa 1.
Antti Rinteen johdolla kasatun hallituksen muodostivat SDP, keskusta, vihreät, vasemmistoliitto ja RKP 112 paikan enemmistöllä.
Ylen vaalilähetyksessä Antti Rinne ei juuri tuulettanut, vaikka SDP veikin ykköspaikan. Aivan kuin Rinne olisi osannut aavistaa, ettei hallitustunnustelijan ja myöhemmin pääministerin tehtävästä tulisi helppo. Jotta Rinne saattoi jättää suuret oikeistopuolueet kokoomuksen ja perussuomalaiset pois hallituksesta, piti hallitukseen ottaa iso joukko muita puolueita. Se tarkoitti kompromissien hiomista muun muassa keskustan ja vihreiden välille.
Näyttäisikö Suomi erilaiselta, jos naiset todella päättäisivät siitä, miten valta jaetaan?
Jos miesten äänet olisi jätetty laskematta keväällä 2019, olisi Rinteen tehtävä ollut huomattavasti helpompi. Tässä mielikuvitusmaailmassa puolueiden kannatusluvut olisivat pysyneet enimmäkseen samoina. Ainoa merkittävä muutos olisi ollut se, että perussuomalaiset ja vihreät olisivat vaihtaneet paikkaa vaali-illan tuloslähetysten käppyröissä. Naisten keskuudessa vihreiden kannatus oli samaa luokkaa kuin demareiden. Perussuomalaiset puolestaan olisivat tippuneet ilman miesten ääniä puolueiden keskikastiin 10 prosentin kannatuksella.
Jos oletetaan, että miehiä sortavassa rinnakkaistodellisuudessa saisi suunnilleen saman verran paikkoja samalla kannatusprosentilla, eduskunnan kokoonpano olisi vaalien jälkeen näyttänyt tältä:
SDP 40, VIHR 39, KOK 38, KESK 31, PS 19, VAS 16, RKP 9, KD 6, Liike nyt 1, Ahvenanmaa 1.
Tällaisesta eduskunnasta Rinne olisi voinut vapaammin valita hallituspohjansa. Naisten vaalien maailmassa demareiden, vihreiden, keskustan, vasemmistoliiton ja RKP:n hallituskoalitiolla olisi ollut 135 kansanedustajaa. Tästä kansanrintamahallituksesta olisi ollut mahdollista pudottaa mikä tahansa hallituskumppani paitsi vihreät pois ilman pelkoa enemmistön menettämisestä.
Tällä pienellä muutoksella puolueiden voimasuhteissa olisi ollut kauaskantoisia seurauksia suomalaisessa päivänpolitiikassa.
Antti Rinne ei ehtinyt olla pääministerinä pitkään. Joulukuussa 2019 Rinne erosi pääministerin tehtävästä. Syynä oli hallituskumppani keskustan ääneenlausuttu epäluottamus pääministeriin – kepu epäili sekä ay-taustaista Rinnettä että omistajaohjausministeri Sirpa Paateroa Postin työmarkkinakiistaan sotkeutumisesta.
Naisten valtaan äänestämästä hallituksesta olisi todennäköisesti saanut lähteä kepu, ei Rinne. Vaikutukset olisivat saattaneet olla tuntuvat. Keskusta on asettunut hallitustaipaleensa aikana vastahankaan monen hallitusohjelman tavoitteen suhteen, etenkin mitä tulee ympäristö- ja ihmisoikeuspolitiikkaan. Aktivistit ovat syyttäneet kepua esimerkiksi siitä, että Marinin hallituksen translakiuudistuksesta jätettiin nuoret ulos. Kun eduskunta äänesti aborttioikeutta lujittaneesta Oma tahto -kansalaisaloitteesta, monet keskustalaiset miespoliitikot vastustivat sitä, vaikka muuten uudistuksella oli hallituksen tuki. Lisäksi loppuvuodesta 2022 keskusta osallistui opposition mukana luonnonsuojelulain uudistuksen vesittämiseen.
Tämä kaikki on tietysti vain spekulaatiota, joka on suomalaisen, monipuolueisen demokratian ansiosta erityisen vaikeaa ja teoreettista. Spekulaatio kuitenkin mahdollistaa sen pohtimisen, millaista roolia sukupuoli politiikassa näyttelee. Kaikkia kysymys ei miellytä.
LIHAA SYÖVÄÄ VALKOISTA HETEROMIESTÄ EI OLE OLEMASSA
Leena-Maija Rossi on sukupuolentutkimuksen professori Lapin yliopistossa. Häntä hieman huolestuttaa tämän lehtijutun tavoite, joka on selvittää, miten sukupuoli vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon.
”Oma lähtökohtani on se, että sukupuolten sisällä on suuria eroja ja sukupuolten välillä taas yhtäläisyyksiä”, Rossi sanoo.
Rossi epäilee, että sukupuolen ja politiikan suhteen pohtiminen voi pahimmassa tapauksessa lujittaa sukupuolistereotypioita entisestään. Niitä mediassa riittää jo valmiiksi. Esimerkkinä hän mainitsee lihaa syövän valkoisen cisheteromiehen hahmon, jota nykyään yhteiskunnallisessa keskustelussa rakennetaan.
”Jos sitä nyt keskusteluksi voi kutsua”, Rossi hymähtää.
Autolla kaikki autoa pidemmät matkat taittava, maahanmuuttoon, aborttioikeuteen, translain uudistamiseen ja kunnianhimoiseen ilmastopolitiikkaan nuivasti suhtautuva mieshahmo asetetaan usein julkisuuden areenalla vastakkain suvaitsevan, maailmaa syleilevän ja naiivin kukkahattutädin kanssa. Rossin mielestä tällainen puhetapa on vaarallinen.
”Näillä hahmoilla rakennetaan sukupuolimonoliittia. Valkoisten heteromiesten joukko on moninainen. Sieltä löytyy aika monenlaista ajattelumaailmaa. Stereotypiat ovat tosi vahvoja ja ohjaavat jonkin verran ihmisten toimintaa ja ajattelua. Kun tarpeeksi jotain asiaa toistetaan, ihmiset alkavat uskoa, että se on itsestäänselvästi totta.”
Lisäksi voidaan pohtia, kuinka iso osa sukupuolten välisistä eroista itse asiassa selittyy jollain muulla kuin biologialla tai stereotypioilla. Evan selvityksessä suurituloisuus siirtää ihmistä johdonmukaisesti oikealle. Miehillä on keskimäärin naisia suuremmat tulot, joten voi kysyä, onko erossa kyse sukupuolesta vai tulotasosta.
Voiko naisten vasemmalla olemista selittää se, että naisilla on pienemmät tulot ja siksi intressejä tukea tuloeroja tasaavaa politiikkaa?
”Varmasti näin on”, Rossi sanoo. Lisäksi hän uskoo, että sukupuolittunut työnjako perheissä siirtää naisia vasemmalle.
”Heteroperheissä naiset edelleen hoitavat enemmän lapsia ja tekevät enemmän kotitöitä. Luulen, että tätä kautta naisille on miehiä selvempää, mihin tasa-arvoa tuottavia julkisia palveluita tarvitaan, mitä verovaroilla konkreettisesti tehdään.”
Rossi ei ole yksin halunsa kanssa olla korostamatta sukupuolta politiikan selittämisessä.
”Sukupuoli ei ole mikään puolue”, sanoo Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija Theodora Helimäki. Helimäki on tutkinut suomalaisten äänestyskäyttäytymistä.
Sukupuoli ei välttämättä vaikuta valtavasti siihen, mitä ihminen arvostaa. Sen sijaan se, mitä arvoja ihmisellä on, vaikuttaa siihen, miten hän suhtautuu sukupuoleen.
Helimäen tuoreessa tutkimuksessa paljastui, että 49 prosenttia GAL- eli vapaamielisistä miehistä äänesti naisia. Vanhoillisista TAN-miehistä naista äänesti vain 23 prosenttia.
Ero on olemassa myös vasemmisto-oikeisto-akselilla. Mitä enemmän vasemmalla äänestäjä on, sitä todennäköisemmin hän äänestää naista. Mitä enemmän oikealla, sitä todennäköisemmin miestä.
Sekä miehet että naiset äänestävät hieman todennäköisemmin omaa sukupuoltaan olevaa ehdokasta kuin toista sukupuolta olevaa. Miehillä tämä korostuu.
Poliittista suuntautumista sukupuoli ei kuitenkaan selitä. Jos palataan amerikkalaisten medioiden rivien väleihin, kysymykseksi muodostuu se, ovatko naiset parempia johtajia. Mitä jos äänioikeuden lisäksi miehiltä vietäisiin myös vaalikelpoisuus? Mitä jos päättäjäksi pääsisi vain, jos on nainen? Mitä jos niin olisi ollut aina ja maailmassa vallitsisi ikiaikaisen patriarkaatin sijaan tuhansia vuosia vanha naisvalta?
PAX WOMANA
LIETTUALAINEN arkeologi Marija Gimbutas (1921–1994) uskoi, että 5 000 vuotta sitten Euroopassa vallitsi naiset keskiöön asettanut kulttuuri, jossa elämä oli rauhanomaista ja väkivalta äärimmäisen harvinaista. Sitten idästä saapui hurja ja sotaisa kurgaanien kansa, joka lopetti naisten valtakauden. Gimbutas kutsui ajatusta kurgaaniteoriaksi.
Se tuskin pitää paikkansa.
”Naiset kyllä aloittavat sotia, kunhan saavat siihen tilaisuuden.”
Gimbutasin teoriat olivat aikoinaan varsin suosittuja, mutta jälkikäteen on todettu, että niiden tieteellinen kriittisyys jäi feminististen utopioiden rakentamisen jalkoihin. Arkeologinen todistusaineisto osoittaa, että elämänmeno esihistoriallisessa Euroopassa oli varsin väkivaltaista jo ennen idästä saapuneita uusia tulokkaita. Gimbutasin perintö on silti kiinnostavaa: feministeillä on pitkään ollut halu uskoa siihen, että naisten hallitsema maailma olisi parempi.
”Naiset eivät aloita sotia” on tyypillinen argumentti naisten poliittisen vallan lisäämisen puolesta. Viime vuosina se on kuultu muun muassa teknologiajätti Metan operatiivisen johtajan Sheryl Sandbergin suusta. Väite pitää yhtä paljon paikkansa kuin kurgaanihypoteesi: Niin Venäjän keisarinna Katariina Suuri (1762–1796) kuin Britannian kuningatar Viktoria (1819–1901) laajensivat imperiumejaan valloitussodilla. Britannian pääministeri Margaret Thatcher (1925–2013) taas pönkitti suosiotaan vuonna 1982 ryhtymällä sotaan Argentiinaa vastaan Falklandin saarista. Etelä-Korean pääministerinä 2013–2017 toiminut Park Geun-hye käski kenraaleitaan ”hävittämään” Pohjois-Korean ilman minkäänlaista poliittista vahvistusta, mikäli naapurimaa aloittaisi konfliktin.
Näyttäisi siltä, että naiset kyllä aloittavat sotia, kunhan saavat siihen tilaisuuden. Sellaisen saaminen on tosin nykyäänkin melko harvinaista, sillä naisten osaksi lankeaa politiikassa usein pehmeiden arvojen puolustaminen.
Suomalaisessa politiikassa vastuunjako on perinteisesti ollut sukupuolittunutta. Pehmeiksi mielletyt sote-, koulutus- ja kulttuuripolitiikka ovat olleet naisten heiniä, politiikan kovaksi ytimeksi mielletyt talous-, ulko- ja maanpuolustuspolitiikka taas miesten.
”Kulttuurissamme on sukupuoliin liittyviä sosiaalisia normeja, ja ne näkyvät myös politiikassa. Miespoliitikon oletetaan ja annetaan olla usein naista kärkkäämpi. Naispoliitikolta taas odotetaan pehmeämpää lähestymistapaa ja pehmeämpiä teemoja”, sanoo Theodora Helimäki.
Poliitikot usein myös käyttävät sukupuolistereotypioita hyväkseen, Helimäki kertoo. Sukupuoli voi olla keino erottua ja jäädä mieleen, jos naisehdokkaan puolue on kovin miesvaltainen – ja toisin päin. Ei liene sattumaa, että suomineitomainen Laura Huhtasaari nousee miesvaltaisten perussuomalaisten riveistä monia kollegoja helpommin parrasvaloihin. Tai että feminiiniseksi miellettyjen vihreiden varapuheenjohtaja Atte Harjanteesta puhuttaessa on tapana mainita hänen olevan diplomi-insinööri ja reserviupseeri.
Helimäki korostaa, että on tärkeää erottaa kampanjoivien poliitikkojen itsestään mainostama mielikuva todellisuudesta. Poliitikkonainen saattaa olla kiinnostunut maanpuolustuksesta ja taloudesta, vaikka somessaan puhuukin paljon äitiydestä ja käyttää vaalimainoksissaan hempeitä pastellivärejä. Joskus tämä on pakon sanelemaa.
”Jos nainen yrittää liikaa olla vahva ehdokas ja puhuu enemmän siitä, että on hyvä johtaja, se ei aina toimi. Maskuliinisten piirteiden esiin tuominen voi ärsyttää äänestäjiä”, Helimäki kertoo. ”Mutta jos ajatellaan tilannetta, missä miehet eivät enää osallistuisi politiikkaan lainkaan, naiset pääsisivät ja joutuisivat ottamaan miehisinä pidetyt politiikan osa-alueet haltuun varsin nopeasti.”
MIHIN FEMINISTISTÄ POLITIIKKAA TARVITAAN?
JOS naiset kerran eivät ole parempia ja rauhanomaisempia johtajia tai edes parempia äänestäjiä kuin miehet, syökö tämä feminismiltä pohjaa? Ei tietenkään. Jos naiset eivät ole samaa mieltä keskenään siitä, millaista politiikkaa pitää tehdä, onko järkevää tehdä meteliä naisten poliittisesta osallistumisesta? Totta kai on.
Leena-Maija Rossi uskoo, että naiserityisestä politiikasta, naisten johtajuudesta ja poliittisen vallan tasajaosta sukupuolten kesken on puhuttava vielä nykymaailmassakin.
”Niin kauan kuin tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta ei ole saavutettu, ovat yhteiskunnassa heikossa asemassa olevat naiset yksi sellainen ryhmä, jonka oikeuksia täytyy ajaa.”
Feminismi ei tavoittele vallan uudelleenjakoa siksi, että se olisi järkevämpää tai tehokkaampaa, vaan siksi, että se on oikein. Siksi ajatusleikit siitä, mitä tapahtuisi, jos joku ihmisryhmä ei saisi äänestää saavat olla juuri sitä – leikkejä.
*kesämökillä Saimaan rannalla