Aurora Reinhard – Katsokaa nyt!

Hän haluaa kuviensa herättävän halua ja vastenmielisyyttä. Sukupuolen esittämistä rikkovalle kuvataiteilijalle seksuaalisuuden käsittely on luontevampaa kuin feminismin tunnustaminen.

 

Vaalea peruukki,muovinen naamio kasvoilla. Hoikka uuma ja valtavat tekorinnat, jotka on paljastettu kameralle. Ihminen kuvassa naamion takana on helsinkiläinen taiteilija Aurora Reinhard, jonka valokuvissa, videoissa ja veistoksissa sukupuoli ja seksuaalisuus iskevät katsojan silmille.
”Halusin kuvan, joka sanoo, että ’kattokaa nyt näitä tissejä’. Siinä on sellainen aggressiivinen fiilis. Ettei se ole sellainen kiltti objekti.”
Venus -valokuvasarjaa varten Reinhard osti massatuotetut rintaproteesit ja poseeraa ne päällä. Kuvat Venuksista on painettu ihomaiselle vinyylipressulle ja ne viittaavat kivikautiseen hedelmällisyyspatsaa-seen Willendorfin Venukseen valtavien rintojensa ja torsomaisuutensa vuoksi. Hoikat isorintaiset hahmot ilmentävät länsimaista kauneusihannetta kärjekkäimmillään.
”Ne hahmot edustavat jotakin sellaista ihannetta, joka on mahdollisimman myyvä, mahdollisimman monia miellyttävä”, Reinhard sanoo.
Kapitalismin luoman halun kohde muodostuu häiritseväksi ikoniksi, jolla on stereotyyppiset stripparin, pornotähden ja pin-up-mallin piirteitä. Taiteilija näyttää haluttavuuden ja epähaluttavuuden ristiriitaisuuden.
”Halusin, että Venus-sarjan työt vetoavat mieskatsojaan, herättäen samaan aikaan tietynlaista vastenmielisyyttä. Katsoessa herää ehkä kysymys siitä, miten banaalia halu on tätä hahmoa kohtaan.”
Reinhard (s. 1975) on puheissaan niin pelkäämätön, että kansainvälisen uran tehnyttä helsinkiläistä voisi pitää Suomen feministisimpänä taiteilijana. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen.

Rahisevalla videolla nuori aikuinen tunnustaa, että hän kokee kusettavansa ihmisiä, jotka olettavat hänen olevan poika. Reinhardin kansainvälisessä läpimurtoteoksessa Poikatyttö vuodelta 2002 kolme maskuliinista tai androgyynistä nuorta poikatyttöä kertovat, millaista on elää yhteiskunnassa, jossa kaksinapainen sukupuolijärjestelmä sanelee ehdot olemassaololle ja hyväksynnälle.
Helsingin Sanomat kirjoitti Poikatytön jälkeen parikymppisen Kuvataideakatemian kasvatin lukeutuvan kansainvälisten taideasiantuntijoiden suosikkisuomalaistaiteilijoihin Elina Brotheruksen, Mika Taanilan ja Maaria Wirkkalan rinnalla.
Reinhardin työt ovat käsitelleet erilaisia tapoja esittää sukupuolta, mutta hän ei puhu kuitenkaan feministisen teorian mukaisesti performatiivisuudesta vaan humanismista.
”Minulle töideni pohjalla on aina ollut halu ymmärtää muita ihmisiä. Poikatyttö lähti siitä, että näin jossain ihmisen, joka näytti ihan pojalta, ja halusin tietää, mitä hän ajatteli. Teoksen myötä tajusin, minkälaisia ahdistuksen aiheita voi tulla, jos et ilmennä ’mainstream-sukupuolta’. On paljon helpompaa, jos olet joko mies tai nainen.”
Reinhardin teoksia on tulkittu queer-tutkimuksessa: esimerkiksi tutkija Annamari Vänskä on kirjoittanut Reinhardin teosten tärvelevän normatiivisia naiseuden ja mieheyden muotoja, kun ne näyttävät normia rikkovien sukupuolten ja seksuaalisuuksien olemassaolon. Perinteistä kuvastoa vastaan vikuroivat teokset pakottavat kysymään, kuka on ”oikealla” tavalla nainen tai mies.
Reinhardin päätyminen rikkovien kuvien tekijäksi pohjaa osittain ulkopuolisuuden tunteeseen, jota hän sanoo kokeneensa saksalais-suomalaisen taiteilijaperheen lapsena ahdasmielisessä porvarillisessa Suomessa. Reinhard ei silti edes harkinnut nuorena vakavissaan taiteilijan ammattia, koska äidin keramiikkataiteilijauran vuoksi perhe oli köyhä. Steiner-koulusta hän jatkoi kuvataidelukioon ja sieltä suomalaisen taiteen hautomoon Kuvataideakatemiaan, jossa hän alkoi käyttää mallina itseään. Varhaisissa omakuvissaan Reinhard esiintyy erilaisina hahmoina, osittain käytännön syistä. She’s So Feminine -valokuvasarjassa vuodelta 1999 Reinhard poseeraa drag queeninä ja parrakkaana sängyllä.
Uran alkuajoilta on peräisin omakuva, jossa Reinhard on riemukkaana veriroiskeiden peitossa, pidellen kädessään tunnistamatonta lihakimpaletta. Kuva on omistettu hänen innoittajalleen Teemu Mäelle, jonka töissä hän on ihaillut ravistelevuutta. Reinhardille taiteen täytyy tuntua, ihan kiva ei riitä.
Hän aloitti naamioitumisen voidakseen häivyttää oman tunnistettavuutensa. Vuosina 2006–2008 valmistuneesta Teaser-teossarjasta lähti halu kuvata alastomuutta olematta itse alasti, joten hän käytti kuvissa ihopukua ja erilaisia proteeseja. Se selvästi ironisoi naiseuden keinotekoista päälle liimattavuutta: naiseus on kuin puku, joka puetaan päälle ja riisutaan lopulta pois, kun se käy liian tukalaksi.

“Halusin, että Venus-sarjan työt vetoavat mieskatsojaan ja herättävät vastenmielisyyttä.”

”Minua ei kiinnosta korrektius”, Reinhard sanoo, vaikka joskus se kannattaisi rahallisesti. Reinhardin mukaan naiseuden käsitteleminen taiteessa saattaa karsia potentiaalisia taidekeräilijöitä, jotka ovat usein miehiä. Myös taiteen seksuaalinen provokatiivisuus rajoittaa paikkoja, joissa sitä esitetään. Rajojen ylitys on haaste.
”Kyllä minä haluaisin, että teokseni olisivat pidettyjä, fetisoituja, kerättyjä. Haluan, että taiteessani on sellainen ’vau-efekti’. Tuo on poliittisesti epäkorrekti sana taas…”
Vaikka hän uskoi työkkärin kutsuvan valmistumisensa jälkeen, hän on elättänyt itsensä taiteellaan jo reilun vuosikymmenen. Suomen tärkeimpien -kokoelmien lisäksi hänen teoksiaan on esimerkiksi berliiniläisen Deutsche Historisches Museumin kokoelmissa.
Reinhard on valokuvien ja videoteosten lisäksi tehnyt myös muotimaailmaa käsitteleviä veistoksia kuten luksusbrändien laukkuja, meikkirasioita, joita kohtaan ostaja tuntee ”absurdia halua”. Kuvateosten seksuaalinen vire on 2010-luvulla siirtynyt entistä aggressiivisempaan suuntaan. Intersektionaalisen feministisen taidekritiikin valossa kuvien voi myös nähdä toisintavan valkoisen länsimaisen kauneuskäsityksen estetiikkaa.
”Minulle feminismi on ’ismi’ muiden joukossa”, Reinhard sanoo. ”En tiedä mitä se on minulle. En itse koe syrjintää, mutta minun elämässäni sukupuoliero on tosi vahvasti olemassa.”
Reinhardille taiteen tekemisen prosessi on sisältä ulospäin laajeneva kehä. Minuus on lähtöpiste.
”Teen taidetta tosi henkilökohtaisista lähtökohdista käsin. Mutta eivät teokset ole mitään terapiateoksia. Ne on tehty muille ihmisille, vaikka ovatkin sidoksissa omiin tunteisiini ja kiinnostuksen kohteisiini.”
Henkilökohtainen ei ole Reinhardille poliittista, ainakaan tietoisesti. Teokset puhuvat puolestaan, kun taiteilija vaikenee.