On sääli, ettei Cristina Rivera Garzan, meksikolaisen antipatriakaalisen kirjailijan, teoksia ole vielä suomennettu. Olen varma, että hänen laaja ja monipuolinen tuotantonsa kiinnostaisi myös monia suomenkielisiä lukijoita.
Cristina Rivera Garza on meksikolais-amerikkalainen kirjailija ja tutkija. Hän on kirjoittanut useita palkittuja romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja dokumentaarisia proosateoksia. Alun perin espanjaksi kirjoitettuja teoksia on käännetty useille kielille, muun muassa englanniksi, ranskaksi, italiaksi, portugaliksi ja koreaksi. Rivera Garza on ainoa kirjailija, joka on voittanut kansainvälisen Sor Juana Inés de la Cruz -palkinnon kahdesti, vuonna 2001 romaanillaan Nadie me verá llorar (Kukaan ei näe kun itken) ja uudelleen vuonna 2009 romaanillaan La muerte me da (Kuolema iskee). Tänä keväänä kirjailija palkittiin Pulitzerilla, joka on yksi kirjallisuusmaailman arvostetuimmista palkinnoista. Palkinto tuli koskettavasta omaelämänkerrallisesta teoksesta El invencible verano de Liliana (Lilianan voittamaton kesä).
Rivera Garzan taide on kaunista, ajankohtaista ja antipatriarkaalista. Hänen tuotannossaan esiintyvät Amerikan mantereen, Abya Ayalan, feministien teot ja ajatukset. Hän kirjoittaa niistä hybridisoidun fiktion avulla faktaa, fiktiota ja ihmisten kertomuksia sekoittaen. Rivera Garza käyttää kirjoitustekniikkaa, jota kutsutaan espanjaksi sanalla la desapropiación. Tätä tekniikkaa hän on kehitellyt yli kolmenkymmenen vuoden ajan voidakseen puhua patriarkaalisesta väkivallasta.
La desapropiación antaa mielikuvitukselle intersektionaalisen äänen. Se ammentaa vaikutteita eri feminististen virtausten luomista sanoista, termeistä, teeseistä, teorioista ja diskursseista, jotka pohjautuvat patriarkaalisen väkivallan kokemuksiin erityisesti Meksikossa. La desapropiación, suomeksi riisuttaminen, on tapa luopua opituista ja ”omistetuista” käsityksistä yhteiskirjoittamisen kautta. Riisuttamisen tavoitteena on paeta yksityisomaisuutta edistävän patriarkaalisen ja koloniaalisen järjestelmän luomaa yhteistä kieltä.
Kuten tiedämme, historiaa ovat kirjoittaneet ja sosiaalisia normeja sekä sääntöjä luoneet yleensä valtaapitävät, niin kutsutut omistajat. Riisuttamisen tekniikalla Rivera Garza pyrkii purkamaan sellaiset narratiivit ja käytännöt, jotka vaikuttavat ensin luonnollisilta ja muuttumattomilta. Hän paljastaa, kumoaa ja uudelleennimeää ne ja pyrkii kiinnittämään lukijan huomion tarinan kertojaan ja kertomisen tapaan.
Kirjailija puhuu omasta tuskastaan, mutta myös patriarkaalisesta haavasta, jonka espanjalaiset valloittajat jättivät latinalaiseen Amerikkaan. Rivera Garzan tapa kirjoittaa rakkaudesta, sydänsuruista, sairauksista, väkivallasta ja kuolemasta on analyyttinen ja pohdiskeleva. Hän käyttää tarkasti harkittuja sanoja puhuessaan kuolemasta ja pyytäessään oikeutta murhatulle sisarelleen.
Uusimmassa dokumentaarisessa proosateoksessaan kirjailija jakaa meille paloja kuolleen sisarensa Liliana Rivera Garzan elämästä erittäin koskettavalla ja
henkilökohtaisella tavalla. Vuonna 1990 nuori arkkitehtiopiskelija joutui kesällä naismurhan (espanjaksi feminicidio) uhriksi. Romaanissaan Rivera Garza näyttää kiertelemättä, millainen on tuo kamala, monen naisen painajaismaiseksi muuttunut todellisuus Meksikossa. On hyvä muistaa, että vuonna 1990 käsite naismurha ei ollut vielä minkään maan virallinen lakitermi, eikä Meksikossa ollut yhtä hälyttäviä naismurhalukuja kuin nykyään virallisesti tilastoidut yksitoista naisen murhaa päivässä.
Rivera Garzan taide on ase, joka taistelee patriarkaattia vastaan. Se kutsuu meidät elämään täysillä ja myötätuntoisesti sekä tulemaan tietoiseksi siitä, että meillä kaikilla sekä yksilöinä että yhteisöinä on valta tehdä muutoksia. Jokainen meistä voi ilmaista omia kokemuksiaan tehdäkseen näkyväksi jotain uutta tai parantaakseen ja muuttaakseen ihmissuhteissaan tapoja, jotka ovat tähän asti määräytyneet pitkälti patriarkaalisesta diskurssista käsin.
Haluan uskoa, että Pulizer-palkinnon myötä Rivera Garzan teoksia tullaan julkaisemaan lähitulevaisuudessa myös suomeksi. Toistaiseksi kutsun lukijat tutustumaan Emma Toukosen kääntämään katkelmaan teoksesta El invencible verano de Liliana, joka on julkaistu alunperin Sivuvalo-projektin verkkosivuilla. Toivon, että tämä lyhyt katkelma havainnollistaa osaltaan sitä, miksi Rivera Garzan vaikuttava tuotanto tulisi tuntea myös Suomessa.
Cristina Rivera Garza: Lilianan voittamaton kesä (katkelma)
Suomennos: Emma Toukonen
[neljäs lokakuuta]
Aika kaiken jälkeen tuntuu ikuisuudelta. Päivä sen jälkeen, kun olemme vierailleet Mexico Cityn syyttäjälaitoksella hankkimassa kopioita aikaisemmasta tutkimuksesta numero 40/913/990-7, menen vanhempieni kanssa hautausmaalle. On neljäs lokakuuta. Liliana on ollut nyt kauemmin maan alla kuin ehti elää sen päällä. Tänään olisi hänen 51-vuotissyntymäpäivänsä. On hänen 51-vuotissyntymäpäivänsä. Vaaka ja nouseva kauris. Kukko kiinalaisessa horoskoopissa. Täällä me kolme vielä olemme, hänen elämänsä muistojuhlassa. Meillä on mukanamme kuokka rikkaruohojen kitkemiseksi haudalta, jolle jo useita vuosia sitten valitsimme laittaa vain pienen kivilaatan ja siihen, tumman suorakulmion sileämmälle puolelle, hänen nimensä sekä syntymä- ja kuolinvuoden. Olemme myös tuoneet muoviämpäreillä vettä kastellaksemme kukat, jotka olemme ostaneet tutusta maantien varrella sijaitsevasta kojusta, niin kuin olemme jo kolmenkymmenen vuoden ajan tehneet. Hautausmaan ulkopuolella olemme kuin ketkä tahansa muut. Ruostuvan rautaportin toisella puolen kävelemme ja syömme, tervehdimme muita, juhlimme menestystä, otamme osaa toisten suruun, käymme luennoilla ja juhlissa. Siellä, ulkopuolella, kulkevat eteenpäin ne elämät, jotka jatkuivat: urat, kirjat, matkat, syntymäpäivät, lapset. Mutta sisäpuolella, ilmavirran alla, ilmavirran, joka raatelee tulivuoren huippuja voidakseen sitten koskea mietteliäänä keuhkojemme sisintä kylmillä siivillään, täällä sisäpuolella olemme pelkkää surua. Ajan kuluminen on valetta. Aika jää jumiin. On vain jähmeä, ajan rattaisiin juuttunut ruumis, joka pysäyttää lyönnit ja jatkumon. Emme ole kasvaneet. Emme tule koskaan kasvamaan. Ryppymme ovat luonnottomia, hädin tuskin merkkejä elämistä, jotka olisimme voineet elää, mutta joita ei tullutkaan. Harmaat hiukset, reikiintyneet hampaat, hauraat luut, puutuneet nivelet: pelkkää toisteisuuden ja kertosäkeen kätkevää poseerausta. Syyllisyyden ja häpeän kuplassa kyselemme lakkaamatta: ”Mitä emme nähneet?” Se on kuin kaiku. Syksyisin on aina ihmeellinen valo. Miksemme kyenneet suojelemaan häntä? Meksikonpihtojen suhina. Latvojen kirkkaus.
Isäni pystyy vielä 84-vuotiaana kuokkimaan, niinpä hän keskittyy kitkemään huolellisesti kaikki rikkaruohot. Hän kumartuu ja kaivaa sitkeimmätkin korret juurineen tai nyppii ne käsin silloin kun se on kaikista käytännöllisintä. Hän huoahtelee. Pitää taukoja. Hikoilee runsaasti. Kun isäni kumartuu lähelle maata hiljaa itkien, mietin, kuinka monta kertaa päivässä hän ajattelee Lilianaa, rahoja, joita syyttäjä häneltä vaati jo melkein kolme vuosikymmentä sitten jatkaakseen Lilianan murhan tutkintaa. Vaadittua lahjusta. Kuinka monta kertaa päivässä tai vuodessa hän soimaa itseään siitä, ettei hänellä ollut riittävästi säästöjä. Kuinka usein jyrisevät karkeat sanat hänen korvissaan, raa’at sanat, hirvittävät sanat, joilla poliisit ja päälliköt puhuivat Lilianan ruumiista. Lilianan elämästä. Lilianan kuolemasta. Montako kertaa päivässä hän mutisee sanan oikeus? Ihminen ei ole koskaan lamaantuneempi kuin silloin, kun hänellä ei ole kieltä. Kuka olisi voinut kesällä 1990 pystypäin ja totuuden tietäen sanoa: ”se ei johtunut hänestä, ei siitä missä hän oli tai mitä hänellä oli päällään”. Kuka olisi voinut siinä ajassa, jossa ei ollut olemassa sanoja naismurha tai parisuhdeväkivalta, sanoa, mitä minä nyt ilman vähäisintäkään epäilystä sanon: ”siskoni ja minun ainoa ero on se, etten minä koskaan törmännyt murhaajaan”?
Se on siskoni ja sinun ainoa ero.
Lisäys 17.4.2025 klo 13.37: Lisätty Emma Toukosen käännökseen virke, joka oli jäänyt pois alkuperäisestä tekstistä: “On hänen 51-vuotissyntymäpäivänsä.”
