Diagnoosi: Transvestitismus

Lapinlahden mielisairaalaan saapui kuusikymmentä vuotta sitten useita potilaita saamaan hoitoa sukupuolisuuteensa. Psykiatrit olivat ymmällään. 

 

Impi toimitettiin Lapinlahden mielisairaalaan vuonna 1915. Hänelle tehtiin mielentilatutkimus. 

Impi oli syyllistynyt väärentämiseen. Hän oli kirjoittanut kirkonkirjoihin nimekseen Esko, vaikka oli merkitty naiseksi. Kirkkoherra oli kieltäytynyt, ja Impi oli kirjannut tietonsa itse. 

Tutkimuksissa selvisi, että Impi/Esko oli jo lapsena inhonnut ompelemista ja ollut innostunut puutöistä ja hevosista.

Opettajana työskennellyt Impi/Esko poltti tupakkaa, joi viinaa, piti hiuksensa lyhyinä ja pukeutui miesten vaatteisiin. Hänellä oli ollut lukuisia rakkaussuhteita naisten kanssa. 

Sairaalassa hän vikitteli naispuolisia hoitajia ja naispotilaita. Impi/Esko vaati lääkäreitä tekemään leikkauksen, jolla hänen sukuelimensä korjattaisiin miehen elimiksi. Hän julisti, että hänellä on oikeus olla mies, vaikka se tarkoittaisi leikkauspöydälle kuolemista. 

Sellaista leikkausta ei ollut tehty missään päin maailmaa.  

 

 

Psykiatrit olivat hämmentyneitä potilaiden sukupuolikokemuksesta.

Oliko se ristiinpukeutumiseen liittyvää seksuaalista halua? Yritys peitellä rikokseksi määriteltyä homoseksuaalisuutta? Vai oliko potilas hermafrodiitti? Jos hermafrodisiaa – nykytermein intersukupuolisuutta – ei diagonosoitu, potilaan määritettiin kärsivän mielenterveyden häiriöstä.

Psykiatrit eivät erottaneet transsukupuolisuutta homoseksuaalisuudesta. Ilmiöitä pidettiin toisiinsa liittyvinä vielä vuosikymmeniä myöhemmin.  

Aate- ja oppihistorioitsija Katariina Parhi on tutkinut transsukupuolisuuden hoidon historiaa Suomessa. Tulevaa psykopatia-diagnoosia käsittelevää väitöskirjaansa varten hän on käynyt läpi yhdentoista Lapinlahden psykiatrisella klinikalla vuosina 1954–1968 olleen potilaan tapaukset. He kaikki olivat saaneet transvestitismus-diagnoosin.

Transvestitismuksella tarkoitettiin halua pukeutua eri sukupuolen vaatteisiin ja käyttäytyä määritellyn sukupuolen vastaisella tavalla.

Se luokiteltiin seksuaaliseksi poikkeavuudeksi, yhdeksi psykopatian alamuodoksi. Vastaavia poikkeavuuksia olivat muun muassa homosexualitas, exhibitionismus ja fetischismus. 

Jokainen potilas oli psykiatreille tilaisuus ymmärtää sukupuolisuutta paremmin. Potilailla itsellään oli usein selkeä käsitys omasta tilanteestaan ja toive sen korjaamisesta. 

Psykiatrit miettivät, johtuiko kokemus sukupuolesta isäfiksaatiosta vai huonosta äitisuhteesta. He eivät silti jumittuneet ennakko-oletuksiinsa, vaan olivat valmiita avoimiin keskusteluihin, Parhi sanoo, oppimaan potilailta. Keskustelut kirjattiin tarkkaan ylös. 

Suhtautuminen riippui kuitenkin hoitopaikasta. Yhtenäisiä hoitokäytäntöjä ei ollut.

Lapinlahden sairaalassa potilaita tulkittiin psykoanalyyttisessä viitekehyksessä, kun taas Oulun keskusmielisairaalassa “seksuaalisten poikkeavuuksien” niin sanotut oireet nähtiin konstitutionaalisina eli potilaan olemukseen liittyvinä. 

Hoitotapa oli kiinni siitä, näkivätkö psykiatrit diagnoosin psykoanalyyttisena vai biologisena. 

 

 

Useat potilaat hakeutuivat Lapinlahden psykiatrian klinikalle itse. He valitsivat Lapinlahden, koska sillä oli asiantunteva maine seksuaalisuuden ja sukupuolen ongelmien ratkaisussa. 

Suurimmalla osalla potilaista toiveena oli se, että heidän ruumistaan voitaisiin korjata heidän kokemansa sukupuolen mukaiseksi.

Omilla paikkakunnillaan ja yhteisöissään ihmiset saivat usein olla rauhassa. Osa kuitenkin salasi syntymässä määritellyn sukupuolensa ja pelkäsi, että se tulisi ilmi. 

Useimmilla oli, tai oli ollut, rakkaussuhteita, mutta homoseksuaalisuuteen potilaat suhtautuivat ristiriitaisesti. Homoseksuaalisuus, tai “samansukupuolinen haureus”, poistui rikoslaista vasta vuonna 1971. Se oli yhteiskunnassa kiellettyä ja torjuttua, eivätkä transvestitismus-potilaat halunneet samastua homoseksuaaleihin. 

Eräs naiseksi syntymässä määritelty potilas toivoi, että hänen nimensä ja sukupuolensa voitaisiin muuttaa, jotta hän voisi avioitua morsiamensa kanssa. 

Monet muutkin toivoivat korjaustoimia. Yksi mieheksi määritelty potilas oli omatoimisesti syönyt hormoneita muuttaakseen ruumiinsa naisellisemmaksi ennen hoitoon hakeutumista. 

Ensimmäinen tiedossa oleva sukupuolenkorjausleikkaus suoritettiin Saksassa. Dora DörchenRichterille tehtiin kiveksenpoisto vuonna 1922 ja vaginoplastia vuonna 1931 Hirschfeldin seksuaalisuustutkimusinstituutissa. Saksanjuutalaisen lääkäri-seksologi Magnus Hirschfeldin kuuluisin potilas oli Einar Wegener/Lili Elbe, jonka elämään perustuu vuoden 2015 fiktioelokuva Tanskalainen tyttö.

Vuonna 1933, alle neljä kuukautta Hitlerin valtaantulon jälkeen natsit polttivat kadulla Hirschfeldin instituutin arkiston ja kirjaston dokumentit. Varhaisista leikkauksista ei ole jäljellä kuin toisen käden tietoa. Weimarin tasavalta oli seksuaalisuuden ja sukupuolen tutkimuksessa edelläkävijämaa, jonka linjaa Suomi seurasi psykiatriassa.

Potilaaksi hakeutuneiden ihmisten määrä lisääntyi, mitä enemmän suomalaisessa lehdistössä puhuttiin sukupuolen kirurgisesta korjaamisesta, ja mitä enemmän ihmiset kertoivat kokemuksistaan julkisuudessa. 

Suomalaisella skandaalilehdistöllä oli oma roolinsa sukupuolen ylittäjien kokemusten julkiseksi tekemisessä. Jotkut Lapinlahden potilaista olivat lukeneet vuonna 1953 Seura-lehdestä amerikkalaiselle Christine Jörgensenille Kööpenhaminassa tehdystä leikkauksesta. Otsikko oli Hra Jörgensen on nyt neiti.

Useat potilaat halusivat saada lähetteen operaatioon, mutta psykiatrisella klinikalla ei ollut mahdollisuutta niitä määrätä. Lapinlahdessa oli tarjota vain terapiaa. Osa potilaista lopetti hoidon turhautuneina, osa hakeutui muualle. Jotkut olivat vihaisia siitä, että hoito perustui keskusteluterapiaan, eikä kirurgiaan. Eräs potilas sanoi, että ilman leikkausta hän tulee lopulta hulluksi. 

Leikkaushoitoja ei suositeltu, sillä ne olivat peruuttamattomia. Psykiatrit eivät luottaneet omaan kokemukseensa tai ammattitaitoonsa tarpeeksi esittääkseen leikkausta. 

Erään potilaan asiakirjoihin psykiatri kirjoitti, että miehestä naiseksi korjaavaa leikkausta toivonut oli hyväksynyt muutoksen mahdottomuuden. Vahvojen mielipiteiden ilmaiseminen ei potilaan mielestä ollut naisellista. Psykiatri ei kuitenkaan kyseenalaistanut potilaan luonteenomaista feminiinisyyttä. Psykiatrin kysyessä potilaan tulevaisuudensuunnitelmia, tämä sanoi aikovansa matkustaa ulkomaille. Ehkä matkustikin. Suomalaisten tiedetään käyneen sukupuolenkorjausleikkauksissa muun muassa Ruotsissa. 

Suomen lääkintöhallitus suhtautui leikkauksiin nihkeästi, varsinkin kun lääkärikunnassa ei ollut yhtenäistä mielipidettä siitä, olivatko ne hoidon kannalta hyödyllisiä.

Suomessa tehtiin kyllä yksittäisiä leikkauksia. Osa niistä epäonnistui, ja epäonnistumisia ruodittiin suureen ääneen keltaisessa lehdistössä. Yksi ensimmäisiä korjausleikkauksen läpikäyneistä joutui jopa allekirjoittamaan salassapitosopimuksen ehtona operaatiolle. 

Lääkärien ristiriitaisista käsityksistä huolimatta monet Lapinlahden potilaista kokivat saaneensa hoidosta apua. 

Katariina Parhin mukaan potilasasiakirjojen joukossa on kirjeitä, joissa potilaat kiittävät psykiatreja saamastaan avusta ja lähettävät terveisiä tutuille hoitajille ja potilaille. 

Usein jo potilaan sukupuolikokemusta kohtaan osoitetulla ymmärryksellä oli merkitystä. Sairaala tarjosi mahdollisuuden puhua itsestään avoimesti ja vahvistaa omaa identiteettiä. 

 

 

Oli niitäkin, jotka eivät tulleet Lapinlahteen vapaaehtoisesti. 

Sairaalaan toimitettiin potilaita, joiden sukulaiset tai sosiaalihuolto kokivat käyttäytyvän kummallisesti. Naapurit olivat saattaneet valittaa asukkaasta, joka pukeutui oletetun sukupuolensa vastaisesti. 

Sotien jälkeisessä Suomessa sukupuolieroja korostettiin voimakkaasti – käytöstavat, harrastukset ja jopa esineet olivat vahvasti sukupuolittuneita. Kiroilu ja tupakointi sopivat vain miehille; naisten tuli käyttäytyä pidättyväisesti ja siveellisesti. Naisen kiinnostus moottoripyöriin oli epäilyttävää, mies ei puolestaan saanut kiinnittää huomiota ulkonäköönsä.

Osa potilaista vastusti heille annettua hoitoa. Eräs naiseksi määritelty potilas käyttäytyi aggressiivisesti, kiroili ja protestoi sijoitusta naisten makuusaliin, “narttujen joukkoon”. Hän ei suostunut pitämään naisten vaatteita. 

Kompromissina potilas sai käyttää miesten pyjamahousuja ja nukkua yksin lukitsemattomassa eristyshuoneessa. 

Toinen naiseksi määritelty potilas uhkasi itsemurhalla, jos hänestä “yritettäisiin tehdä nainen”. Potilaalla oli vahva käsitys itsestään miehenä, ja hänestä hoidon tehtävä oli muuttaa vääränlainen naisruumis miesruumiiksi, eikä yrittää sopeuttaa häntä elämään naisena. 

Psykiatrit tosiaan pyrkivät sopeuttamaan potilaansa yhteiskuntaan, tavalla tai toisella. Ensisijaisena keinona oli terapia, mutta käytännönläheisempiäkin ratkaisuja etsittiin. 

Miehiksi määritellyille potilaille kirjoitettiin lausuntoja, joiden avulla he vapautuivat asepalveluksesta. 

Naiseksi määritellylle, mutta mieheksi itsensä kokeneelle potilaalle suositeltiin, että tämä etsisi töitä perinteisesti miehiseksi koetulta alalta. 

 

 

Eivätkä ammattien väliset sukupuolikuilut olleet niin syviä kuin 1950-luvun ihanteissa on annettu ymmärtää. 

Mielikuva sodanjälkeisestä Suomesta suvaitsemattomana on aika yksipuolinen, Parhi sanoo. 

Antropologi Jan Löfströmin tutkimuksen mukaan suomalaisissa maatalousyhteisöissä työt jakaantuivat miesten ja naisten töihin, mutta hyvä työihminen sai kunnioitusta sukupuolestaan riippumatta. 

Muistitiedossa kerrotaan epätavallisen vahvoista naisista, jotka tekivät “raavaan miehen” töitä, kuten tervanpolttoa tai sepäntöitä, ja jotka leikkasivat hiuksensa ja pukeutuivat miesten vaatteisiin. 

Samoin kerrotaan “naismaisista miehistä”, jotka kutoivat kankaita, puhuivat lehmän poikimisesta ja käyttivät hametta. Joissain tarinoissa näitä ihmisiä nimitetään kaksineuvoisiksi. 

Tarinoissa yhdistyvät ilmiön ihmettely ja sille naureskelu, mutta toisaalta myös työn kunnioitus. Kauniita kintaita arvostettiin, oli ne kutonut nainen, mies tai kaksineuvoinen. 

Varsinkin köyhemmän väestön parissa sukupuoliroolien ylittämiseen oli paljonkin tilaa. Laiskuus ja kömpelyys olivat paheksutumpia kuin “väärän” sukupuolen töiden tekeminen tai vaatteisiin pukeutuminen.

Moottoreista paljon tietävä ihminen hyväksyttiin työyhteisöönsä riippumatta siitä, miten hän pukeutui. 

 

 

Transsukupuolisten hoitokäytännöt muuttuivat hyvin hitaasti. 

Vuonna 1969 tautiluokitukseen lisättiin diagnoosi transsexualismus – omana ilmiönään. 

Transvestitismusta luonnehti halu pukeutua eri sukupuolen vaatteisiin; transsexualismusta puolestaan kokemus siitä, että oma sukupuoli on eri kuin se, joksi syntymässä määriteltiin. Transsukupuolisuus alkoi eriytyä transvestisuudesta. 

Hoitotoimenpiteet yhtenäistyisivät vasta 1990-luvun loppupuolella. Se oli pitkälti transsukupuolisten poliittisen työn ansiota. 

1960- ja 70-luvuilla alkanut seksuaali- ja sukupuolivähemmistöpolitiikka toi vähitellen myös transsukupuolisten oikeudet esiin muuallakin kuin skandaalilehdistössä. 

Suhtautuminen kehittyi, vaikka transsukupuolisten asemaan liittyy vieläkin ongelmia.  Mahdollisesti vahingollisin on vaatimus sterilisaatiosta sukupuolen juridisen korjaamisen ehtona. 

Yksi asia on kuitenkin pysynyt muuttumattomana kuusikymmentä vuotta: yhä edelleen hoitoa hakevat transsukupuoliset joutuvat usein valistamaan itseään hoitavia lääkäreitä transsukupuolisuudesta. 

 

Lähteinä on käytetty Katariina Parhin haastattelua, hänen artikkeliaan Boyish Mannerisms and Womanly Coquetry: Patients with the Diagnosis of Transvestitismus in the Helsinki Psychiatric Clinic in Finland, 1954-68 (2018), hänen vielä julkaisematonta artikkeliaan homoseksuaalisuuden psykiatrisesta hoidosta Suomessa, Jan Löfströmin väitöskirjaa Sukupuoliero agraarikulttuurissa (1999) sekä Malla Suhosen artikkelia Transsukupuolisuuden näkymätön historia kirjasta Sateenkaari-Suomi (2007). Impin/Eskon tarina pohjautuu Akseli Nikulan artikkeliin Homoseksualiteetti ja sen oikeudellinen arvosteleminen (Duodecim 7/1919).