Romaani. En ole koskaan tuntenut miehiä. Jacqueline Harpman, suom. Nana Sironen. Hertta, 2025.
Nimetön tyttö elää 39 naisen kanssa tiukkaan valvotussa vankilassa. He jakavat häkin, josta he eivät saa koskaan poistua. Puhumattomat miesvartijat estävät heitä vahingoittamasta itseään tai toisiaan. Naiset muistavat maailman ennen vankilaa, tytöllä taas ei ole muistikuvia vapaudesta. Eräänä päivänä he kaikki pääsevät sattuman kaupalla pakenemaan. Ulkona odottaa loputon karu erämaa, jonka yllä kaartuu vieras tähtitaivas.
Belgialaisen psykoanalyytikon Jacqueline Harpmanin 30 vuotta sitten ranskaksi julkaistu romaani on hillitty ja tiivistunnelmainen teos, joka tarjoilee lukijalleen loputtomasti kysymyksiä ihmisyydestä, yksinäisyydestä, yhteisöstä ja merkityksestä. Genreluokitteluja vastustava, mutta jossain scifin ja dystiopiakirjallisuuden rajamailla liikkuva romaani ei anna kysymyksiin valmiiksi pureskeltuja vastauksia.
En ole koskaan tuntenut miehiä on kiinnostavimmillaan, kun se pureutuu kysymyksiin minuudesta ja toimijuudesta. Niiden juuret ovat Tytön kehossa. Hänestä tulee aktiivinen toimija, kun hän huomaa voivansa kehitellä salaa muilta seksifantasioita eräästä nuoresta vartijasta. Paon jälkeen tyttö alkaa laskea sydämenlyöntejään ja mitata aikaa ja etäisyyttä sen perustella, kuinka monta kertaa hänen sydämensä lyö.
Harpmanin romaani on noussut suursuosioon somessa kolme vuosikymmentä julkaisunsa jälkeen, minkä seurauksena se on nyt käännetty myös suomeksi. Suosiota selittää ainakin teoksen helppolukuisuus ja se, miten taitavasti se pitää lukijan otteessaan. Toisaalta taas kyseessä on välillä hiomattoman oloinen ja turhauttavan paljon juonta ennakoiva eksistentialistinen scifiteos – ehkä booktok kaipaa välillä hengähdystaukoa helposti sulavasta keijuerotiikasta?
