Lukuaika
10 min

Feminismin aallot

1–2/2022tulva.fi
Artikkeli - 19.05.22
Teksti • Hanna Hantula / Kuvat • Jolanda Kerttuli

Feminismi on monia asioita: identiteetti, kansanliike, teoreettinen perinne ja vallankumous. Usein siitä puhutaan aaltojen jatkumona. Mistä metafora on peräisin? Entä ovatko eri aaltojen kahnaukset ajamassa feminismiä kohti kriisiä?

OLYMPE DE GOUGESIA suututti. Ranskalainen näytelmäkirjailija ja aktivisti oli ollut alusta asti suuren vallankumouksen kannattaja, lupasihan se tasa-arvoa kaikille. Juuri tasa-arvon eteen Gouges (1748–93), intohimoinen orjuuden vastustaja ja naisten oikeuksien puolustaja, oli tehnyt töitä koko elämänsä. Kun vallankumouksen tyrskyt alkoivat tasaantua ja sen ohjelma kirjattiin vuonna 1789 Ihmisoikeuksien julistukseen, kävi selväksi, että tasa-arvoa ei ollutkaan luvassa kaikille, ainoastaan miehille. Gouges vastasi julistukseen omalla tekstillään, joka sai nimen Naisen ja naiskansalaisen oikeuksien julistus (1791). ”Naisella on oikeus nousta mestauslavalle. Samoin hänen täytyy saada nousta puhujanpulpettiin”, Gouges kirjoitti. Pari vuotta myöhemmin hän joutui itse nousemaan mestauslavalle.

Feminismin juuret sellaisina kuin me ne Suomessa tunnemme ovat eurooppalaisen valistusaatteen järkeä korostavassa ihmiskäsityksessä. Gougesin aikalainen, englantilainen filosofi Mary Wollstonecraft argumentoi kirjassaan Naisen oikeuksien puolustus (1792), että naiset ovat järjellisiä olentoja ja siksi oikeutettuja yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Feminismin ensimmäinen aalto tavoitteli juuri näitä poliittisia oikeuksia: äänioikeutta ja oikeutta asettua ehdolle vaaleissa. Matkalla kohti tasa-arvoa ensimmäiset naisasianaiset pitivät tyttöjen koulutustason nostamista tärkeänä välitavoitteena. Mikä olisikaan sen parempi tapa sekä kehittää järkeä että todistaa sitä olevan myös naisilla kuin lähettää tytöt opintielle? Todistelemista todellakin riitti, sillä Immanuel Kantin ja Jean- Jacques Rousseaun kaltaiset valistusfilosofit käyttivät litratolkulla mustetta väittääkseen, että naiset olivat kykeneväisiä lähinnä kodinhoitoon ja pyörtyilyyn.

Ensimmäistä aaltoa määrittää verkkaisuus. Ajatukset ja ideologiat virtasivat maiden ja mannerten välillä piinallisen hitaasti aikana, jolloin lennätin edusti moderneinta viestintäteknologiaa. Gougesin ja Wollstonecraftin radikaaleista vaatimuksista vierähti viisi vuosikymmentä, ennen kuin Yhdysvaltojen Seneca Fallsissa järjestettiin naisten oikeuksien konferenssi, jota usein pidetään feminismin ensimmäisen aallon alkupisteenä. Seneca Fallsista taas kului parikymmentä vuotta, ennen kuin brittifilosofi John Stuart Mill julkaisi naisten äänioikeutta puolusta- neen kirjansa Naisen asema (1869), jota taas ryhdyttiin lukemaan suomalaisissa keskustelukerhoissa pari vuosikymmentä myöhemmin.

Kirjallisuus, konferenssit ja yhdistykset olivat välineitä, joilla ensimmäinen aalto ajoi tavoitteitaan. Suomessa naisasianaiset järjestyivät 1880-luvulla. Kuten muualla maailmassa, meilläkin feminismi kulki käsi kädessä muiden aatteiden kanssa. Suomessa ei ollut orjuutta vastustettavaksi, mutta naisasiaa ajettiin rinta rinnan raittiusliikkeen, itsenäisyyspyrkimysten ja työväenliikkeen kanssa.

Suomessa oli 1900-luvun alussa samankaltainen tunnelma kuin Olympe de Gougesin aikaan Ranskassa. Kansalaiset olivat tyytymättömiä. Kun Venäjä hävisi sodan Japania vastaan vuonna 1905, puhkesi sekava ja väkivaltainen vallankumous. Sen seurauksena keisari Nikolai II:n oli pakko myöntyä myös suomalaisten vaatimuksiin yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta. Tällä kertaa yleinen tarkoitti myös naisia. Kiinnostavaa on, että eduskuntauudistusta valmistellut komitea, joka koostui useiden eri säätyjen ja puolueiden miehistä, ei missään vaiheessa edes kyseenalaistanut sitä, pitäisikö äänioikeuden koskea myös naisia. Tätä poikkeuksellista tilannetta edelsi vuosikymmenten sitkeä järjestötyö tasa-arvon eteen.

Suomalaisen naisasialiikkeen erityispiirre oli se, että miehet otettiin siihen mukaan. Toimittajat Vappu Kaarenoja ja Aurora Rämö kirjoittavat kirjassaan Tytöt – Suomalaisen tasa-arvon perusteet (Siltala 2020), että tiukkaan sukupuolijakoon perustuva ajattelu tuntui suomalaisille varsin vieraalta. Erillistä naisasiaa kannattivat lähinnä yläluokan naiset, jotka halusivat itselleen samat oikeudet kuin veljillään ja aviomiehillään, mutta kauhistuivat ajatusta, että kuka tahansa piikatyttö saisi äänestää. Työväenliike puolestaan ajoi yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta niin naisille kuin miehille, sillä ennen vuotta 1906 äänioikeus perustui säätyyn ja omaisuuteen, ei sukupuoleen.

Ensimmäisen aallon naisasialiike hiipui nopeasti sen jälkeen, kun naiset olivat saaneet äänioikeuden. Riitta Jallinoja selittää ilmiötä väitöskirjassaan Suomalaisen naisasialiikkeen taistelukaudet (WSOY 1983) sillä, että naisilla oli nyt poliittiset oikeudet ja pääsy yliopistoon, joten he ryhtyivät käyttämään näitä mahdollisuuksia. Miksi osoittaa mieltään ja kirjelmöidä poliitikoille, kun saattoi itse ryhtyä sellaiseksi?

1848: SENECA FALLSIN KONFERENSSI

Kokouksen järjestäjät Lucretia Mott ja Elizabeth Cady Stanton olivat molemmat yhdysvaltalaisia orjuuden vastustajia. Heitä ärsytti se, että naiset eivät olleet saaneet ääntään kuuluviin orjuuden vastaisessa liikkeessä, ja Seneca Fallsin aktivistit päätyivät pitkän väittelyn jälkeen vaatimaan naisille äänioikeutta. Mustien ihmisten oikeudet jäivät nopeasti pois tehtävälistalta. Yläluokkaisia valkoisia naisia kismitti se, että jopa aiemmin orjuutetut miehet saivat äänioikeuden ennen heitä.

SOJOURNER TRUTH (1797–1883)

Sojourner Truth syntyi orjuutettuna New Yorkin osavaltiossa. Vuonna 1826 hän onnistui pakenemaan yhdessä tyttövauvansa kanssa ja eli loppuelämänsä vapaana naisena. Truth oli aktiivinen orjuuden vastustaja ja naisasianainen, ja hänet tunnettiin karismaattisena puhujana. Truth yritti saada sekä abolitionistit että suffragetit ajamaan myös mustien naisten kansalaisoikeuksia, mutta joutui pettymään karvaasti.


1884: SUOMEN NAISYHDISTYS PERUSTETAAN

Naisasianaiset kokosi yhteen hanke, jonka päämääränä oli perustaa ensimmäinen suomenkielinen, yliopistoon valmistava tyttölyseo. Hanketta innoitti Emma Irene Åströmin valmistuminen maisteriksi paria vuotta aiemmin. Yhdistyksen tarkoitukseksi kirjattiin kuitenkin laajemmin ”naisten aseman parantaminen”. Naisyhdistyksen aktiivit olivat alusta asti erimielisiä muun muassa kielipolitiikasta ja siitä, kuinka suuria uudistuksia olisi järkevä ajaa. Ristiriidat kasvoivat lopulta niin suuriksi, että radikaali siipi erkaantui toiminnasta ja perusti vuonna 1892 Naisasialiitto Unionin.

ALEKSANDRA GRIPENBERG (1857–1913)

Suomalaiseen puolueeseen kuulunut naisasianainen ja kirjailija Aleksandra Gripenberg oli yksi ensimmäisistä suomalaisista kansanedustajista. Yläluokkaan kuulunut Gripenberg ei kannattanut yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta, vaan olisi halunnut, että naiset saisivat äänestää samoin perustein kuin miehet, eli säädyn tai omaisuuden perusteella. Gripenberg toimi pitkään Suomen Naisyhdistyksen puheenjohtajana. Yhdistyksen jakautumiseen vaikutti pitkälti se, että nuoret ja radikaalit jäsenet eivät sulattaneet hänen näkemyksiään.

1907: MAAILMAN ENSIMMÄISET NAISKANSANEDUSTAJAT

Eduskuntavaaleissa äänioikeutettuja ja vaalikelpoisia olivat lähes kaikki täysi-ikäiset kansalaiset. Ensimmäiseen nykymuotoiseen eduskuntaan valittiin 19 naista. Tuoreen parlamentin ensimmäisessä istunnossa käytiin lyhyt keskustelu siitä, millä sanalla heihin viitataan. Sovittiin, että sana ”edusmies” tarkoittaa sekä mies- että naisedustajia, mutta paras sanavalinta olisi sukupuolineutraali ”edustaja”. Maailman ensimmäisiin naiskansanedustajiin kohdistui mielenkiintoa ympäri maailmaa: heidän pätevyyttään, käytöstapojaan ja ulkonäköään ruodittiin lehdissä Yhdysvalloissa saakka.

LUCINA HAGMAN (1853–1946)

Lucina Hagman oli monessa ensimmäinen. Hän oli Naisasialiitto Unionin ensimmäinen puheenjohtaja, kansanedustaja ensimmäisessä Suomen eduskunnassa, ensimmäisen suomenkielisen yhteiskoulun rehtori ja Suomen ensimmäinen naisprofessori. Hagman piti tyttöjen ja poikien yhteiskasvatusta avaimena sukupuolten väliseen tasa-arvoon ja kunnioitukseen. Hagman oli ahkera yhdistysaktiivi. Unionin lisäksi hän oli perustamassa Marttajärjestöä ja Suomen ensimmäistä raittiusyhdistystä Raittiuden Ystäviä.

FEMINISMISTÄ alettiin puhua sarjana aaltoja 1960-luvun lopussa. Silloin amerikkalaislehti New York Times julkaisi Martha Weinman Learin kirjoittaman artikkelin ”The Second Feminist Wave”. Jutussa Lear julistaa, että feminismi, jota jotkut olivat jo erehtyneet epäilemään kuolleeksi, oli jälleen ajankohtainen kysymys. Lear kirjoitti, että käynnissä oli feminismin toinen aalto. Ensimmäinen oli hänen mukaansa ”särkynyt yhtenäisyyden hiekkasärkkään” naisten saavutettua äänioikeuden.

Learin tekstissä on miellyttävää lyyrisyyttä, mutta esteettiset syyt tuskin yksinään selittävät sitä, miksi aaltometafora jäi käyttöön. Pikemminkin kyseessä oli ovela viestintätemppu. Feminismi kuohui jälleen kerran samaan tahtiin muiden yhteiskunnallisten liikkeiden kanssa, ja 1960-luvun radikalismi oli vanhemmille ikäpolville vaikea pala purtavaksi. Rintaliivejä polttaville telaketjufeministeille oli helppo naureskella, mutta äänioikeuden naisille taistelleita suffragetteja pidettiin arvossa. Feministien kannatti siis kytkeä oma toimintansa osaksi suffragettien arvovaltaista historiaa. Projektia ei haitannut edes se, että ensimmäisen aallon feministeiksi nimetyt naiset eivät olleet kutsuneet itseään feministeiksi, vaan naisasianaisiksi. Monille heistä feministi-sanalla ei ollut mitään tekemistä naisten äänioikeuden kanssa; se tarkoitti 1800-luvulla naisellista, mahdollisesti homoseksuaalia miestä.

Yhdysvalloissa toisen aallon feminismi halusi vapauttaa kotirouvat lieden äärestä. Betty Friedanin Naisellisuuden harhat (1963) nosti julkiseen keskusteluun ongelman, josta kaikki tiesivät mutta josta kukaan ei puhunut: korkeasti koulutetut keskiluokkaiset naiset näivettyivät ja masentuivat, kun eivät päässeet käyttämään aivojaan.

Siinä missä Yhdysvallat oli 1960-luvulla kotiäitiyhteiskunta, Suomessa harmiteltiin, ettei täällä ollut saatu sellaista aikaan. Yrittämisen puutteesta ei kuitenkaan ollut kyse. Vasta itsenäistynyt Suomi oli köyhä maa, jonka väestöstä valtaosa asui maaseudulla. Miehet ja naiset olivat yhtä lailla peltotöissä ja ojankaivuussa, sillä kaikkien työpanosta tarvittiin. Tätä tasa-arvon kulttuuria alettiin 1920-luvulta alkaen pitää merkkinä sivistymättömyydestä, ja monet järjestöt, muun muassa Marttaliitto, ryhtyivät opastamaan naisia kodinhoidossa. Jakautuneessa maassa oikeistoa ja vasemmistoa yhdisti ajatus siitä, että lapsilleen omistautunut äiti on tae tulevan sukupolven kunnollisuudesta – tarkoittipa kunnollisuus sitten sosialismia tai porvarillisuutta. Suomalaiset naiset eivät kuitenkaan jääneet koteihin enimmäkseen siksi, että tähän ei useimmilla perheillä ollut varaa. Vielä 1960-luvulla vaikutusvaltainen tutkija ja sosiaalipoliitikko Pekka Kuusi (SDP) käsitteli kirjoituksissaan naisten työntekoa yhteiskunnallisena ongelmana. Toisin sanoen Suomessa rakentamalla rakennettiin amerikkalaishenkisiä sukupuolirooleja. Niiden vastustamisesta tuli myös Suomessa toisen aallon feminismin päätavoite.

Riitta Jallinoja ajoittaa suomalaisen feminismin toisen ”taistelukauden” alkamaan vuodesta 1966. Silloin Helsingissä perustettiin tasa-arvojärjestö Yhdistys 9, joka vaati naisille parempia mahdollisuuksia työntekoon ja miehille parempia mahdollisuuksia osoittaa tunteitaan. Yhdistys 9 on järjestötoiminnan menestystarina. Se keräsi yhteen korkeasti koulutettuja nuoria aktivisteja yli puoluerajojen ja laati tiuhaan tahtiin selvityksiä. Poliitikkoja lobattiin ahkerasti, missä auttoi se, että perustajajoukon ystäväpiiriin kuului tuleva pääministeri Kalevi Sorsa (sd.). Määrätietoinen toiminta johti konkreettisiin saavutuksiin: lakiin saatiin kirjattua oikeus päivähoitoon ja sukupuoliroolikeskustelu saatiin tuotua akateemisista norsunluutorneista osaksi valtavirtajulkisuutta.

Feminismiä Yhdistys 9 ei kuitenkaan omasta mielestään harjoittanut. Maailmalla yleistynyt termi otettiin meillä käyttöön vasta 1970-luvulla ja silloinkin ensin ruotsinkielisissä piireissä. Sorron, patriarkaatin ja tiedostamisen kaltaiset käsitteet opittiin ulkomaanmatkoilla Yhdysvalloissa, Keski-Euroopassa ja Ruotsissa. Uusi sanasto ei rantautunut Suomeen vaivatta, vaan feministi oli pitkään haukkumasana. Valtavirralle feminismistä teki epäilyttävää myös se, että toisin kuin tasa-arvoliike, 1970-luvun feminismi sulki miehet ulkopuolelle.

Tälle ulossulkemiselle oli feministien mielestä kuitenkin hyvät perusteet. Naisellisuuden problematiikkaa pohdittiin tiedostamisryhmissä, joissa avauduttiin kaltoinkohtelun ja syrjinnän kokemuksista. Omaa kehoa tutkiskeltiin lääketieteellisin instrumentein ja patriarkaatin aiheuttamaa vihaa purettiin taiteen keinoin. Katse kääntyi kulttuuriin: monet 1970- ja 1980-luvun feministit vastustivat missikisoja ja pornografiaa, jotka heidän mielestään typistivät naiset seksiobjekteiksi.

Uusi feminismi oli jotain niin vierasta ja jännittävää, että aktivisti Anita Grönberg joutui vielä vuonna 1983 puolustamaan aatetta Ylen televi- siodokumentissa näin: ”Ja sitten uskotaan usein, että feminismi haluaa erottaa naisten maailman miesten maailmasta ja eristäytyä. Tämä ei myöskään pidä paikkaansa. Tämä eristäytyminen on tarpeen tässä vaiheessa, kun naiset haluavat muotoilla toimintastrategioitaan, mutta meidän tavoitteena on synteesi miesten ja naisten arvomaailman välillä, jotta yhdessä voimme toimia paremmassa maailmassa.”

SIMONE DE BEAUVOIR (1908–1986)

Ranskalainen kirjailija ja filosofi Simone de Beauvoir julkaisi vuonna 1949 teoksen Toinen sukupuoli. Beauvoirin mukaan tytöt kasvatetaan vauvasta saakka hahmottamaan itsensä ”toisena” suhteessa poikiin. Sen lisäksi, että laki ei taannut heille 1940-luvun Ranskassa täysiä kansalaisoikeuksia, he aliarvioivat itsekin omia kykyjään. Naiset ovat siis tuplasti alistettuja.

BETTY FRIEDAN (1921–2006)

Vuonna 1963 julkaistu Naisellisuuden harhat aloitti toisen aallon feminismin Yhdysvalloissa. Dekkarimaisesti etenevä kirja pyrki selvittämään, miksi amerikkalaiset keskiluokkaiset kotirouvat tunsivat itsensä onnettomiksi, vaikka heillä oli mies, lapsia ja pyykinpesukone, eli kaikki mitä nainen saattoi haluta. Kirja oli kansainvälinen bestseller, ja onnistui popularisoimaan aiemmin akateemisiin piireihin jääneitä, muun muassa Beauvoirilta peräisin olleita ajatuksia.

MARGARETHA MICKWITZ (1936–2020)

Feminismin toisen aallon katsotaan alkaneen Suomessa vuonna 1965, kun Margaretha Mickwitz kirjoitti sukupuolirooleja kritisoineen artikkelin Nya Presseniin. Mickwitzistä tuli tasa-arvoliike Yhdistys 9:n ensimmäinen puheenjohtaja. Mickwitz teki myöhemmin merkittävän uran UNESCO:ssa ja Suomen opetusministeriössä.

1966–1970: YHDISTYS 9

Nuorten opiskelijoiden ja asiantuntijoiden perustama liike tavoitteli sukupuolten välistä tasa-arvoa ja sukupuoliroolien purkamista. Yhdistys ajoi monia radikaaleina pidettyjä asioita, kuten abortin ja ehkäisyn saatavuuden parantamista, kunnallista päivähoitoa ja jopa miesten oikeuksia osoittaa tunteitaan sekä hoivata lapsia.

1973: PÄIVÄHOITOLAKI

Vanhemmat saivat mahdollisuuden laittaa lapset päiväkotiin silloinkin, kun kyseessä ei ollut yksinhuoltajaperhe. Päivähoitolaista käytiin pitkä ja karvas taistelu. Demarit ja SKDL kannattivat päiväkoteja, kokoomus ja keskusta puolestaan ajattelivat, että lapset kuuluu kasvattaa kotona. Kompromissina keskusta sai läpi lain kotihoidontuesta.


1975: SEKSUAALINEN HÄIRINTÄ SAA NIMEN

Amerikkalainen Cornellin yliopisto palkkasi toimittaja Lin Farleyn opettamaan naisten työelämään liittyvää kurssia. Farley pani merkille, että kaikilla kurssille osallistuneilla nuorilla naisilla oli jo kokemuksia siitä, että työt saattavat loppua, jos kieltäytyy miespuolisen pomon lähentelystä. Ilmiötä ei ollut tutkittu, eikä sille ollut nimeä. Farley perusti ryhmän, jonka tarkoituksena oli pureutua ongelmaan. Ryhmä nimesi ilmiön seksuaaliseksi häirinnäksi.

1976: NAISASIALIITTO UNIONIN SUKUPOLVENVAIHDOS

Radikaalien naisasianaisten perustama Unioni oli 1970-luvulle tultaessa jäänyt ajastaan jälkeen. Yhdistyksen johtoon kuului lähinnä iäkkäitä ja konservatiivisia ruotsinkielisiä naisia, eikä feminismistä puhuttu. Joukko nuoren polven feministejä näki vanhassa ja arvovaltaisessa yhdistyksessä tilaisuutensa koittaneen. Feministit liittyivät joukolla järjestöön, äänestivät toisensa hallitukseen ja alkoivat tehdä aatettaan tunnetuksi. Nuoret olivat täynnä intoa ja uskoivat, että tasa-arvo on ihan nurkan takana, kunhan päättäjät vain saavat tietää naisten heikosta asemasta. Myöhemmin feministien johtohahmo Kari Mattila joutui toteamaan, että ”sehän oli ihan uskomattoman naiivi ajatus”.

ENSIMMÄINEN ja toinen aalto on helppo erottaa toisistaan. Ensimmäinen aalto taisteli kaikille naisille äänioikeuden, toinen taas keskiluokkaisille naisille mahdollisuuden osallistua työelämään ja hallita omaisuuttaan. Kolmannen aallon kohdalla tilanne kuitenkin mutkistuu. Ei tullut selkeää suvantokohtaa, eikä pato murtunut auki kuten toisen aallon aikana. Feminismistä ei ehkä tullut vielä valtavirtaa, mutta se virtasi silti laajemmalle kuin koskaan. Samaan aikaan, kun riot grrrl -liike vaati punk-klubien lavoilla vallankumousta tyttötyyliin, akateeminen feminismi pohti naisten keskinäisiä eroja ja niiden merkitystä feminismin vaatimuksille. Ymmärrys sukupuolen moninaisuudesta kehittyi, ja alettiin kyseenalaistaa ajatusta siitä, että ihmisen sukupuolen saisi selville haaroväliin katsomalla.

Kolmannen aallon feminismin kysymyksissä ei juuri ole eroa nykyfeminismiin, eli neljänteen aaltoon. Neljännen aallon erottaa kolmannesta lähinnä se, että neljännen keskeinen väline on sosiaalinen media. Yksi asia erottaa kuitenkin kolmannen ja neljännen aallon toisesta: jännite.

Feminismin sisällä on aina ollut tiettyjä jännitteitä. Yhdysvalloissa ne ovat liittyneet ennen kaikkea ihonväriin. Ensimmäinen aalto sai alkunsa abolitionistisesta liikkeestä, mutta jätti siitä huolimatta mustat naiset oman onnensa nojaan. Toisen aallon vaatimukset naisten pääsystä ansio- töihin taas lähinnä naurattivat Audre Lorden kaltaisia mustia feministejä, joilla oli perheet elätettävänään. Suomessa jännitteet liittyivät ensimmäisessä aallossa ensisijaisesti yhteiskuntaluokkaan: yläluokan naiset eivät todellakaan olleet samassa veneessä pumpulienkeleiden ja pyykkärimuijien kanssa. Toisen aallon aikana jännite sijaitsi maltillisten ja radikaalien välillä: Naisasialiitto Unionin vallanneet nuoret feministit eivät juuri piitanneet Yhdistys 9:n tasa-arvopuheista, vaan vaativat keskittymistä naisnäkökulmaan.

KIMBERLÉ CRENSHAW (1959–)

Kimberlé Crenshaw on amerikkalainen kansalaisoikeusaktivisti, feministi ja professori. Oikeustieteilijä Crenshaw kehitti ”intersektionaalisuus”-termin kuvaamaan sitä, miten amerikkalaiset syrjintälait puhuvat ihonväristä ja sukupuolesta erikseen, vaikka tosielämässä syrjinnän eri muodot risteävät ihmisissä. Intersektionaalisuus tarkoittaa feminismissä sitä, että ei pyritä poistamaan vain sukupuoleen perustuvaa sortoa, vaan puututaan myös sellaiseen syrjintään, joka johtuu esimerkiksi ihonväristä, yhteiskuntaluokasta tai vammaisuudesta.

JUDITH BUTLER (1956–)

Judith Butler on amerikkalainen filosofi, joka argumentoi vuonna 1990 ilmestyneessä kirjassaan Hankala sukupuoli, että sosiaalisella ja biologisella sukupuolella ei ole mitään luonnollista yhteyttä toisiinsa. Butler luonnehtii sukupuolta performatiiviseksi eli sosiaalisissa käytännöissä syntyväksi. Butler kyseenalaistaa naiseuden yhdistävänä tekijänä ja usuttaa feministejä hylkäämään kaksijakoisen sukupuolikäsityksen.

1991: RIOT GRRRL -MANIFESTI

Punk-skenen miesvaltaisuuteen kyllästyneet nuoret naiset saivat kokemuksilleen kaikupohjaa Bikini Kill -bändin laulajan Kathleen Hannan kirjoittamasta julistuksesta. Riot grrrl -liikkeen keskiössä olivat tyttöjen ja naisten omat kokemukset. Minihameisiin ja röyhelöihin pukeutuneet tytöt hylkäsivät kapeat kauneusihanteet, vaativat vallankumousta ”tyttötyyliin” sekä puhuivat avoimesti kokemastaan seksuaalisesta väkivallasta ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksista. 2000- luvun alussa liike rantautui myös Suomeen, joskin pienimuotoisemmin kuin Yhdysvalloissa.

1992: KOLMAS AALTO SAA NIMEN

1990-luvun alussa feminismin katsottiin menneen jo niin pitkälle, että voitiin puhua ”postfeminismistä”, millä joissakin yhteyksissä vihjattiin feminismin tehneen itsensä tarpeettomaksi. Samaan aikaan Yhdysvalloissa seurattiin todellisen elämän oikeussalidraamaa, kun korkeimman oikeuden tuomariksi ehdolla ollutta Clarence Thomasia syytettiin seksuaalisesta häirinnästä. Thomas sai viran, mikä suututti uutisia seurannutta 23-vuotiasta Rebecca Walkeria, tunnetun feministikirjailija Alice Walkerin tytärtä. Walker julisti, ettei hän ole postfeministi vaan ”kolmas aalto”.

TARJA HALONEN (1943–)

Suomi sai ensimmäisen naispresidenttinsä vuonna 2000, kun virkaan valittiin SDP:n Tarja Halonen. Hän oli aiemmin muun muassa edistänyt näkyvästi seksuaalivähemmistöjen oikeuksia Seta ry:n puheenjohtajana ja tehnyt töitä romanien olojen parantamiseksi. Naimaton naispresidentti aiheutti päänvaivaa konservatiivisessa presidentinlinnassa: pitikö Halosta puhutella neitinä vai rouvana?

Kolmannen ja neljännen aallon kohdalla jännitteestä on tullut selkeimmin sukupolvien välinen. Nykyiset nuoret feministit eivät sulata toisen aallon johtohahmojen, kuten Germaine Greerin näkemyksiä siitä, että transnaiset eivät olisi oikeita naisia. Feminismin kahteen uusimpaan aaltoon kuuluu olennaisesti intersektionaalisuus, joka vaatii naisten oikeuksien lisäksi sitä, että esimerkiksi ihonväriin, yhteiskuntaluokkaan, seksuaalisuuteen tai sukupuolivähemmistöön kuulumiseen perustuva sorto lopetetaan. Toisen aallon feministit taas saattavat pitää intersektionaalisuuden kaltaisia akateemisia sanoja viljelevää nuorempaa polvea elitistisenä. Pitäisikö tästä huolestua? Onko feminismi ajautumassa kriisiin?

Tuskinpa. Toisen aallon feministit eivät koskaan päässeet väittelemään ensimmäisen aallon kanssa, sillä äänioikeuden saaminen laittoi liikkeen vuosikymmeniksi tauolle, ja jatkumo ehti katketa. Aikanaan radikaalina pidetty aktivisti ja kansanedustaja Lucina Hagman ei koskaan ehtinyt nähdä, miten hänen vuonna 1899 perustamansa Marttaliitto asettui 1960-luvulla esteeksi naisten pääsylle työelämään. Sen sijaan kolmannen ja neljännen aallon feministit ovat kirjaimellisesti toisen aallon tyttäriä ja tyttärentyttäriä, ja aikuistumiseen kuuluu aina nahistelu vanhempien kanssa.

Feminismille sisäinen kamppailu on kunniaksi. Se kertoo siitä, että kyseessä on itseään korjaava liike, joka on valmis muuttumaan. Ideologioita ei luoda aatearkkitehtien piirtopöydillä, vaan ne hioutuvat historian pyörteissä suhteessa toisiinsa, myös nykyään. Ihmiset määrittelevät kannattamansa asiat sen kautta, mitä eivät ainakaan kannata. Feminismi on vallankumous, joka tapahtuu aina uudelleen.

2011 SLUTWALK

Kanadan Torontossa poliisi kertoi nuorille naisopiskelijoille, että raiskaukselta välttyy, jos ei ”pukeudu kuin lutka”. Seurauksena oli maailmanlaajuinen protestiaalto. Mielenosoituksissa vastustettiin raiskauskulttuuria ja seksuaalisen väkivallan uhrien syyttämistä. Monet osallistujat pukeutuivat minihameisiin tai osallistuivat lutkamarsseille alusvaatteisillaan. Slutwalkeja järjestettiin myös Suomessa lukuisilla paikkakunnilla.


2014: POPULAARIKULTTUURI SYLEILEE FEMINISMIÄ

Feminismin muuttuminen valtavirraksi kävi koko maailmalle selväksi, kun supertähti Beyoncé esiintyi VMA-gaalassa jättimäisen FEMINIST-kyltin edessä. 2010-luvun populaarikulttuuria onkin värittänyt feminististen teemojen tuominen osaksi musiikkia, elokuvia, tv-sarjoja ja internetkulttuuria.

2017: METOO

Amerikkalaislehdet paljastivat, että elokuvatuottaja Harvey Weinstein oli ahdistellut ja raiskannut kymmeniä naisnäyttelijöitä. Lukemattomat naiset rohkaistuivat jakamaan sosiaalisessa mediassa omia kokemuksiaan seksuaalisesta kaltoinkohtelusta tunnisteella #MeToo. Tunnisteen oli alun perin ottanut jo vuonna 2006 käyttöön aktivisti Tarana Burke, mutta vasta filmitähtien tuoman huomion myötä MeToosta tuli maailmanlaajuinen. Liikkeen seurauksena monet vaikutusvaltaiset miehet joutuivat vastaamaan teoistaan.

SANNA MARIN (1985–)

Suomella oli ollut kaksi naispuolista pääministeriä ennen Marinia. Poikkeuksellista oli kuitenkin se, että tuoreen hallituksen kaikkia puolueita johtivat naiset, vieläpä poikkeuksellisen nuoret sellaiset. Nuorten naisten hallitus oli valtava kansainvälinen uutinen. Marinin lisäksi moni muukin ministeri on kertonut olevansa feministi, aivan kuten Marinin edeltäjä Antti Rinnekin. Marin on myös kasvanut kahden äidin perheessä.

2021: PUNKSTOO

Suomeen MeToo-liike saapui muutaman vuoden viiveellä, ja aiheesta keskusteltiin erityisesti elokuva- ja teatterialalla. Liike sai uutta virtaa, kun Instagramiin ilmestyi punk-piirien seksismistä paljastuksia tehnyt anonyymi PunksToo-tili. Vastaavia tilejä perustettiin muidenkin alakulttuurien ympärille ja niiden seurauksena on lopetettu radio- ohjelmia ja peruttu levytyssopimuksia.

FEMINISMIN historian jakaminen aaltoihin ei ole vailla ongelmia. Aaltojaottelu on syntynyt Yhdysvalloissa, missä aaltoja rytmittää pitkälti feminismin suhde ihonväriin. Muualla maailmassa, esimerkiksi Suomessa, feministisen liikkeen painotusten muutokset liittyvät pikemminkin yhteiskuntaluokkaan. Lisäksi aaltoja tarkastellessa unohtuu helposti, että naisasialiikkeitä on ollut jo kauan ennen kuin naiset ensi kerran keksivät vaatia itselleen äänioikeutta Yhdysvalloissa.

Moni on oppinut koulussa menneisyyden jakautuvan historiaan ja esihistoriaan. Aallot kattavat feminismin historian eli sen osan menneisyyttä, josta on säilynyt kirjoitettuja lähteitä feministien omista kynistä. Feminismillä on kuitenkin myös oma esihistoriansa. Naiset ovat kokoontuneet yhteen ajamaan asiaansa naisina jo kauan ennen Olympe de Gougesia tai Mary Wollstonecraftia. Näistä protofeministisistä naisasialiikkeistä tosin on tarjolla ainoastaan miesten kirjoittamia aikalaiskuvauksia, ei naisten itsensä kirjoittamia manifestejä. Esifeminismissä puhuivat teot, eivät sanat.

Roomalainen historioitsija Livius (64 eaa.–17 jaa.) kertoo Rooman synnyssä, miten parisataa vuotta ennen ajanlaskun alkua Rooman tasa- vallassa säädettiin naisten omaisuuden ja kultakorujen määrää rajoittanut laki, Lex Oppia. Vauraat roomalaisnaiset kerääntyivät sankoin joukoin kaduille protestoimaan taloudellisen valtansa rajoittamista, ja lopulta kansantribuuneilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kumota laki.

Historioitsija Silvia Federici kuvaa kirjassaan Caliban and the Witch (2004), miten jo 1400-luvulla englantilaiset torpparinaiset kokoontuivat joukolla purkamaan aitoja ja vastustamaan maa-alueiden yksityistämistä. Aristokratian lisääntynyt valta nimittäin heikensi alimpien säätyjen naisten asemaa entisestään.

Vastarintaa tehtiin myös uudessa maailmassa. Etelä-Amerikan Andeilla eri alkuperäiskansojen naiset laittoivat 1500-luvulla erimielisyytensä sivuun ja ryhtyivät yksissä tuumin vastustamaan eurooppalaisten valloittajien mukanaan tuomaa patriarkaattia. Taki unquy -liikkeen naiset ymmärsivät, että kun konkistadorit panivat uskonnot ja elämäntavat uusiksi, heillä oli enemmän hävittävää kuin heidän miehillään. Alkuperäiskansojen naisten vastarinta 500 vuotta sitten muistuttaa paljon nykypäivän intersektionaalista feminismiä.

Feminismin aaltojakoa ei pidä ajatella lopullisena totuutena tasa-arvokamppailun historiasta. Aallot kertovat vain feminisminä tunnetun, valistusfilosofiaan pohjautuvan eurooppalaislähtöisen ajatusperinteen historiasta. Samaan aikaan ja ennen kuin aallot vyöryivät eteenpäin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, naiset ovat käyneet omia kamppailujaan vallasta ja tasaveroisesta asemasta jokaisessa maailman kolkassa. Tämä kamppailu jatkuu edelleen.