OLYMPE DE GOUGESIA suututti. Ranskalainen näytelmäkirjailija ja aktivisti oli ollut alusta asti suuren vallankumouksen kannattaja, lupasihan se tasa-arvoa kaikille. Juuri tasa-arvon eteen Gouges (1748–93), intohimoinen orjuuden vastustaja ja naisten oikeuksien puolustaja, oli tehnyt töitä koko elämänsä. Kun vallankumouksen tyrskyt alkoivat tasaantua ja sen ohjelma kirjattiin vuonna 1789 Ihmisoikeuksien julistukseen, kävi selväksi, että tasa-arvoa ei ollutkaan luvassa kaikille, ainoastaan miehille. Gouges vastasi julistukseen omalla tekstillään, joka sai nimen Naisen ja naiskansalaisen oikeuksien julistus (1791). ”Naisella on oikeus nousta mestauslavalle. Samoin hänen täytyy saada nousta puhujanpulpettiin”, Gouges kirjoitti. Pari vuotta myöhemmin hän joutui itse nousemaan mestauslavalle.
Feminismin juuret sellaisina kuin me ne Suomessa tunnemme ovat eurooppalaisen valistusaatteen järkeä korostavassa ihmiskäsityksessä. Gougesin aikalainen, englantilainen filosofi Mary Wollstonecraft argumentoi kirjassaan Naisen oikeuksien puolustus (1792), että naiset ovat järjellisiä olentoja ja siksi oikeutettuja yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Feminismin ensimmäinen aalto tavoitteli juuri näitä poliittisia oikeuksia: äänioikeutta ja oikeutta asettua ehdolle vaaleissa. Matkalla kohti tasa-arvoa ensimmäiset naisasianaiset pitivät tyttöjen koulutustason nostamista tärkeänä välitavoitteena. Mikä olisikaan sen parempi tapa sekä kehittää järkeä että todistaa sitä olevan myös naisilla kuin lähettää tytöt opintielle? Todistelemista todellakin riitti, sillä Immanuel Kantin ja Jean- Jacques Rousseaun kaltaiset valistusfilosofit käyttivät litratolkulla mustetta väittääkseen, että naiset olivat kykeneväisiä lähinnä kodinhoitoon ja pyörtyilyyn.
Ensimmäistä aaltoa määrittää verkkaisuus. Ajatukset ja ideologiat virtasivat maiden ja mannerten välillä piinallisen hitaasti aikana, jolloin lennätin edusti moderneinta viestintäteknologiaa. Gougesin ja Wollstonecraftin radikaaleista vaatimuksista vierähti viisi vuosikymmentä, ennen kuin Yhdysvaltojen Seneca Fallsissa järjestettiin naisten oikeuksien konferenssi, jota usein pidetään feminismin ensimmäisen aallon alkupisteenä. Seneca Fallsista taas kului parikymmentä vuotta, ennen kuin brittifilosofi John Stuart Mill julkaisi naisten äänioikeutta puolusta- neen kirjansa Naisen asema (1869), jota taas ryhdyttiin lukemaan suomalaisissa keskustelukerhoissa pari vuosikymmentä myöhemmin.
Kirjallisuus, konferenssit ja yhdistykset olivat välineitä, joilla ensimmäinen aalto ajoi tavoitteitaan. Suomessa naisasianaiset järjestyivät 1880-luvulla. Kuten muualla maailmassa, meilläkin feminismi kulki käsi kädessä muiden aatteiden kanssa. Suomessa ei ollut orjuutta vastustettavaksi, mutta naisasiaa ajettiin rinta rinnan raittiusliikkeen, itsenäisyyspyrkimysten ja työväenliikkeen kanssa.
Suomessa oli 1900-luvun alussa samankaltainen tunnelma kuin Olympe de Gougesin aikaan Ranskassa. Kansalaiset olivat tyytymättömiä. Kun Venäjä hävisi sodan Japania vastaan vuonna 1905, puhkesi sekava ja väkivaltainen vallankumous. Sen seurauksena keisari Nikolai II:n oli pakko myöntyä myös suomalaisten vaatimuksiin yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta. Tällä kertaa yleinen tarkoitti myös naisia. Kiinnostavaa on, että eduskuntauudistusta valmistellut komitea, joka koostui useiden eri säätyjen ja puolueiden miehistä, ei missään vaiheessa edes kyseenalaistanut sitä, pitäisikö äänioikeuden koskea myös naisia. Tätä poikkeuksellista tilannetta edelsi vuosikymmenten sitkeä järjestötyö tasa-arvon eteen.
Suomalaisen naisasialiikkeen erityispiirre oli se, että miehet otettiin siihen mukaan. Toimittajat Vappu Kaarenoja ja Aurora Rämö kirjoittavat kirjassaan Tytöt – Suomalaisen tasa-arvon perusteet (Siltala 2020), että tiukkaan sukupuolijakoon perustuva ajattelu tuntui suomalaisille varsin vieraalta. Erillistä naisasiaa kannattivat lähinnä yläluokan naiset, jotka halusivat itselleen samat oikeudet kuin veljillään ja aviomiehillään, mutta kauhistuivat ajatusta, että kuka tahansa piikatyttö saisi äänestää. Työväenliike puolestaan ajoi yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta niin naisille kuin miehille, sillä ennen vuotta 1906 äänioikeus perustui säätyyn ja omaisuuteen, ei sukupuoleen.
Ensimmäisen aallon naisasialiike hiipui nopeasti sen jälkeen, kun naiset olivat saaneet äänioikeuden. Riitta Jallinoja selittää ilmiötä väitöskirjassaan Suomalaisen naisasialiikkeen taistelukaudet (WSOY 1983) sillä, että naisilla oli nyt poliittiset oikeudet ja pääsy yliopistoon, joten he ryhtyivät käyttämään näitä mahdollisuuksia. Miksi osoittaa mieltään ja kirjelmöidä poliitikoille, kun saattoi itse ryhtyä sellaiseksi?
FEMINISMISTÄ alettiin puhua sarjana aaltoja 1960-luvun lopussa. Silloin amerikkalaislehti New York Times julkaisi Martha Weinman Learin kirjoittaman artikkelin ”The Second Feminist Wave”. Jutussa Lear julistaa, että feminismi, jota jotkut olivat jo erehtyneet epäilemään kuolleeksi, oli jälleen ajankohtainen kysymys. Lear kirjoitti, että käynnissä oli feminismin toinen aalto. Ensimmäinen oli hänen mukaansa ”särkynyt yhtenäisyyden hiekkasärkkään” naisten saavutettua äänioikeuden.
Learin tekstissä on miellyttävää lyyrisyyttä, mutta esteettiset syyt tuskin yksinään selittävät sitä, miksi aaltometafora jäi käyttöön. Pikemminkin kyseessä oli ovela viestintätemppu. Feminismi kuohui jälleen kerran samaan tahtiin muiden yhteiskunnallisten liikkeiden kanssa, ja 1960-luvun radikalismi oli vanhemmille ikäpolville vaikea pala purtavaksi. Rintaliivejä polttaville telaketjufeministeille oli helppo naureskella, mutta äänioikeuden naisille taistelleita suffragetteja pidettiin arvossa. Feministien kannatti siis kytkeä oma toimintansa osaksi suffragettien arvovaltaista historiaa. Projektia ei haitannut edes se, että ensimmäisen aallon feministeiksi nimetyt naiset eivät olleet kutsuneet itseään feministeiksi, vaan naisasianaisiksi. Monille heistä feministi-sanalla ei ollut mitään tekemistä naisten äänioikeuden kanssa; se tarkoitti 1800-luvulla naisellista, mahdollisesti homoseksuaalia miestä.
Yhdysvalloissa toisen aallon feminismi halusi vapauttaa kotirouvat lieden äärestä. Betty Friedanin Naisellisuuden harhat (1963) nosti julkiseen keskusteluun ongelman, josta kaikki tiesivät mutta josta kukaan ei puhunut: korkeasti koulutetut keskiluokkaiset naiset näivettyivät ja masentuivat, kun eivät päässeet käyttämään aivojaan.
Siinä missä Yhdysvallat oli 1960-luvulla kotiäitiyhteiskunta, Suomessa harmiteltiin, ettei täällä ollut saatu sellaista aikaan. Yrittämisen puutteesta ei kuitenkaan ollut kyse. Vasta itsenäistynyt Suomi oli köyhä maa, jonka väestöstä valtaosa asui maaseudulla. Miehet ja naiset olivat yhtä lailla peltotöissä ja ojankaivuussa, sillä kaikkien työpanosta tarvittiin. Tätä tasa-arvon kulttuuria alettiin 1920-luvulta alkaen pitää merkkinä sivistymättömyydestä, ja monet järjestöt, muun muassa Marttaliitto, ryhtyivät opastamaan naisia kodinhoidossa. Jakautuneessa maassa oikeistoa ja vasemmistoa yhdisti ajatus siitä, että lapsilleen omistautunut äiti on tae tulevan sukupolven kunnollisuudesta – tarkoittipa kunnollisuus sitten sosialismia tai porvarillisuutta. Suomalaiset naiset eivät kuitenkaan jääneet koteihin enimmäkseen siksi, että tähän ei useimmilla perheillä ollut varaa. Vielä 1960-luvulla vaikutusvaltainen tutkija ja sosiaalipoliitikko Pekka Kuusi (SDP) käsitteli kirjoituksissaan naisten työntekoa yhteiskunnallisena ongelmana. Toisin sanoen Suomessa rakentamalla rakennettiin amerikkalaishenkisiä sukupuolirooleja. Niiden vastustamisesta tuli myös Suomessa toisen aallon feminismin päätavoite.
Riitta Jallinoja ajoittaa suomalaisen feminismin toisen ”taistelukauden” alkamaan vuodesta 1966. Silloin Helsingissä perustettiin tasa-arvojärjestö Yhdistys 9, joka vaati naisille parempia mahdollisuuksia työntekoon ja miehille parempia mahdollisuuksia osoittaa tunteitaan. Yhdistys 9 on järjestötoiminnan menestystarina. Se keräsi yhteen korkeasti koulutettuja nuoria aktivisteja yli puoluerajojen ja laati tiuhaan tahtiin selvityksiä. Poliitikkoja lobattiin ahkerasti, missä auttoi se, että perustajajoukon ystäväpiiriin kuului tuleva pääministeri Kalevi Sorsa (sd.). Määrätietoinen toiminta johti konkreettisiin saavutuksiin: lakiin saatiin kirjattua oikeus päivähoitoon ja sukupuoliroolikeskustelu saatiin tuotua akateemisista norsunluutorneista osaksi valtavirtajulkisuutta.
Feminismiä Yhdistys 9 ei kuitenkaan omasta mielestään harjoittanut. Maailmalla yleistynyt termi otettiin meillä käyttöön vasta 1970-luvulla ja silloinkin ensin ruotsinkielisissä piireissä. Sorron, patriarkaatin ja tiedostamisen kaltaiset käsitteet opittiin ulkomaanmatkoilla Yhdysvalloissa, Keski-Euroopassa ja Ruotsissa. Uusi sanasto ei rantautunut Suomeen vaivatta, vaan feministi oli pitkään haukkumasana. Valtavirralle feminismistä teki epäilyttävää myös se, että toisin kuin tasa-arvoliike, 1970-luvun feminismi sulki miehet ulkopuolelle.
Tälle ulossulkemiselle oli feministien mielestä kuitenkin hyvät perusteet. Naisellisuuden problematiikkaa pohdittiin tiedostamisryhmissä, joissa avauduttiin kaltoinkohtelun ja syrjinnän kokemuksista. Omaa kehoa tutkiskeltiin lääketieteellisin instrumentein ja patriarkaatin aiheuttamaa vihaa purettiin taiteen keinoin. Katse kääntyi kulttuuriin: monet 1970- ja 1980-luvun feministit vastustivat missikisoja ja pornografiaa, jotka heidän mielestään typistivät naiset seksiobjekteiksi.
Uusi feminismi oli jotain niin vierasta ja jännittävää, että aktivisti Anita Grönberg joutui vielä vuonna 1983 puolustamaan aatetta Ylen televi- siodokumentissa näin: ”Ja sitten uskotaan usein, että feminismi haluaa erottaa naisten maailman miesten maailmasta ja eristäytyä. Tämä ei myöskään pidä paikkaansa. Tämä eristäytyminen on tarpeen tässä vaiheessa, kun naiset haluavat muotoilla toimintastrategioitaan, mutta meidän tavoitteena on synteesi miesten ja naisten arvomaailman välillä, jotta yhdessä voimme toimia paremmassa maailmassa.”
ENSIMMÄINEN ja toinen aalto on helppo erottaa toisistaan. Ensimmäinen aalto taisteli kaikille naisille äänioikeuden, toinen taas keskiluokkaisille naisille mahdollisuuden osallistua työelämään ja hallita omaisuuttaan. Kolmannen aallon kohdalla tilanne kuitenkin mutkistuu. Ei tullut selkeää suvantokohtaa, eikä pato murtunut auki kuten toisen aallon aikana. Feminismistä ei ehkä tullut vielä valtavirtaa, mutta se virtasi silti laajemmalle kuin koskaan. Samaan aikaan, kun riot grrrl -liike vaati punk-klubien lavoilla vallankumousta tyttötyyliin, akateeminen feminismi pohti naisten keskinäisiä eroja ja niiden merkitystä feminismin vaatimuksille. Ymmärrys sukupuolen moninaisuudesta kehittyi, ja alettiin kyseenalaistaa ajatusta siitä, että ihmisen sukupuolen saisi selville haaroväliin katsomalla.
Kolmannen aallon feminismin kysymyksissä ei juuri ole eroa nykyfeminismiin, eli neljänteen aaltoon. Neljännen aallon erottaa kolmannesta lähinnä se, että neljännen keskeinen väline on sosiaalinen media. Yksi asia erottaa kuitenkin kolmannen ja neljännen aallon toisesta: jännite.
Feminismin sisällä on aina ollut tiettyjä jännitteitä. Yhdysvalloissa ne ovat liittyneet ennen kaikkea ihonväriin. Ensimmäinen aalto sai alkunsa abolitionistisesta liikkeestä, mutta jätti siitä huolimatta mustat naiset oman onnensa nojaan. Toisen aallon vaatimukset naisten pääsystä ansio- töihin taas lähinnä naurattivat Audre Lorden kaltaisia mustia feministejä, joilla oli perheet elätettävänään. Suomessa jännitteet liittyivät ensimmäisessä aallossa ensisijaisesti yhteiskuntaluokkaan: yläluokan naiset eivät todellakaan olleet samassa veneessä pumpulienkeleiden ja pyykkärimuijien kanssa. Toisen aallon aikana jännite sijaitsi maltillisten ja radikaalien välillä: Naisasialiitto Unionin vallanneet nuoret feministit eivät juuri piitanneet Yhdistys 9:n tasa-arvopuheista, vaan vaativat keskittymistä naisnäkökulmaan.
Kolmannen ja neljännen aallon kohdalla jännitteestä on tullut selkeimmin sukupolvien välinen. Nykyiset nuoret feministit eivät sulata toisen aallon johtohahmojen, kuten Germaine Greerin näkemyksiä siitä, että transnaiset eivät olisi oikeita naisia. Feminismin kahteen uusimpaan aaltoon kuuluu olennaisesti intersektionaalisuus, joka vaatii naisten oikeuksien lisäksi sitä, että esimerkiksi ihonväriin, yhteiskuntaluokkaan, seksuaalisuuteen tai sukupuolivähemmistöön kuulumiseen perustuva sorto lopetetaan. Toisen aallon feministit taas saattavat pitää intersektionaalisuuden kaltaisia akateemisia sanoja viljelevää nuorempaa polvea elitistisenä. Pitäisikö tästä huolestua? Onko feminismi ajautumassa kriisiin?
Tuskinpa. Toisen aallon feministit eivät koskaan päässeet väittelemään ensimmäisen aallon kanssa, sillä äänioikeuden saaminen laittoi liikkeen vuosikymmeniksi tauolle, ja jatkumo ehti katketa. Aikanaan radikaalina pidetty aktivisti ja kansanedustaja Lucina Hagman ei koskaan ehtinyt nähdä, miten hänen vuonna 1899 perustamansa Marttaliitto asettui 1960-luvulla esteeksi naisten pääsylle työelämään. Sen sijaan kolmannen ja neljännen aallon feministit ovat kirjaimellisesti toisen aallon tyttäriä ja tyttärentyttäriä, ja aikuistumiseen kuuluu aina nahistelu vanhempien kanssa.
Feminismille sisäinen kamppailu on kunniaksi. Se kertoo siitä, että kyseessä on itseään korjaava liike, joka on valmis muuttumaan. Ideologioita ei luoda aatearkkitehtien piirtopöydillä, vaan ne hioutuvat historian pyörteissä suhteessa toisiinsa, myös nykyään. Ihmiset määrittelevät kannattamansa asiat sen kautta, mitä eivät ainakaan kannata. Feminismi on vallankumous, joka tapahtuu aina uudelleen.
FEMINISMIN historian jakaminen aaltoihin ei ole vailla ongelmia. Aaltojaottelu on syntynyt Yhdysvalloissa, missä aaltoja rytmittää pitkälti feminismin suhde ihonväriin. Muualla maailmassa, esimerkiksi Suomessa, feministisen liikkeen painotusten muutokset liittyvät pikemminkin yhteiskuntaluokkaan. Lisäksi aaltoja tarkastellessa unohtuu helposti, että naisasialiikkeitä on ollut jo kauan ennen kuin naiset ensi kerran keksivät vaatia itselleen äänioikeutta Yhdysvalloissa.
Moni on oppinut koulussa menneisyyden jakautuvan historiaan ja esihistoriaan. Aallot kattavat feminismin historian eli sen osan menneisyyttä, josta on säilynyt kirjoitettuja lähteitä feministien omista kynistä. Feminismillä on kuitenkin myös oma esihistoriansa. Naiset ovat kokoontuneet yhteen ajamaan asiaansa naisina jo kauan ennen Olympe de Gougesia tai Mary Wollstonecraftia. Näistä protofeministisistä naisasialiikkeistä tosin on tarjolla ainoastaan miesten kirjoittamia aikalaiskuvauksia, ei naisten itsensä kirjoittamia manifestejä. Esifeminismissä puhuivat teot, eivät sanat.
Roomalainen historioitsija Livius (64 eaa.–17 jaa.) kertoo Rooman synnyssä, miten parisataa vuotta ennen ajanlaskun alkua Rooman tasa- vallassa säädettiin naisten omaisuuden ja kultakorujen määrää rajoittanut laki, Lex Oppia. Vauraat roomalaisnaiset kerääntyivät sankoin joukoin kaduille protestoimaan taloudellisen valtansa rajoittamista, ja lopulta kansantribuuneilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kumota laki.
Historioitsija Silvia Federici kuvaa kirjassaan Caliban and the Witch (2004), miten jo 1400-luvulla englantilaiset torpparinaiset kokoontuivat joukolla purkamaan aitoja ja vastustamaan maa-alueiden yksityistämistä. Aristokratian lisääntynyt valta nimittäin heikensi alimpien säätyjen naisten asemaa entisestään.
Vastarintaa tehtiin myös uudessa maailmassa. Etelä-Amerikan Andeilla eri alkuperäiskansojen naiset laittoivat 1500-luvulla erimielisyytensä sivuun ja ryhtyivät yksissä tuumin vastustamaan eurooppalaisten valloittajien mukanaan tuomaa patriarkaattia. Taki unquy -liikkeen naiset ymmärsivät, että kun konkistadorit panivat uskonnot ja elämäntavat uusiksi, heillä oli enemmän hävittävää kuin heidän miehillään. Alkuperäiskansojen naisten vastarinta 500 vuotta sitten muistuttaa paljon nykypäivän intersektionaalista feminismiä.
Feminismin aaltojakoa ei pidä ajatella lopullisena totuutena tasa-arvokamppailun historiasta. Aallot kertovat vain feminisminä tunnetun, valistusfilosofiaan pohjautuvan eurooppalaislähtöisen ajatusperinteen historiasta. Samaan aikaan ja ennen kuin aallot vyöryivät eteenpäin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, naiset ovat käyneet omia kamppailujaan vallasta ja tasaveroisesta asemasta jokaisessa maailman kolkassa. Tämä kamppailu jatkuu edelleen.
