Ebrahimi Tunisiassa, Sidi Bou Saidin satamassa. Taustalla oikealla Nelson Mandelan lapsenlapsi Mandla Mandela.
Kun osallistuin Global Sumud Flotillaan, tiesin mihin olin ryhtymässä. En lähtenyt seikkailulle, vaan humanitaariselle missiolle, johon liittyi myös isoja riskejä. Tiesimme, että vastassa voi olla väkivaltaa, laiton pysäytys ja pidätys, mahdollisesti myös vankilareissu. Lisäksi osallistuminen missioon voi haitata työllistymistä, tulevia viisumihakemuksia ja matkustamista.
Silti nämä riskit kalpenevat sen rinnalla, mitä Israel tekee Palestiinassa – erityisesti Gazassa, jossa ihmiset elävät saarrettuina ja jatkuvan väkivallan ja pommituksen alla samalla kun maailma katsoo hiljaa sivusta.
Global Sumud Flotilla on kansainvälinen solidaarisuusliike, johon osallistui vapaaehtoisia yli 40 maasta – lääkäreitä, taiteilijoita, aktivisteja ja journalisteja. Tavoitteena oli viedä humanitaarista apua Gazaan. Mutta se ei ollut ainoa tavoitteemme. Yritimme myös murtaa tappavaa hiljaisuutta, joka Israelin toteuttamaa kansanmurhaa ympäröi.
Laivue ei koskaan päässyt perille: Israel pysäytti ja kidnappasi meidät väkivalloin kansainvälisillä vesillä. Vietimme neljä yötä israelilaisessa vankilassa ennen kuin meidät karkotettiin maasta.
Oli selvää, että Flotilla kävi monien hermoille. Kritiikki alkoi jo paljon ennen kuin olimme merellä. Sosiaalinen media täyttyi väitteistä, joiden mukaan kyseessä oli ”performatiivinen julkisuustemppu” tai ”itsekeskeistä someaktivismia” – että haimme huomiota itsellemme, emme oikeutta palestiinalaisille. Näitä kommentteja esittivät paitsi tuntemattomat somekäyttäjät myös jopa suomalaiset kansanedustajat, jotka toistivat samoja narratiiveja kuin Israelin hallitus.
On kiinnostavaa, miten nämä puheet toistivat lähes sanasta sanaan Israelin propagandaa. Jos Flotilla todella oli vain ”selfie-jahtien” laivue, kuten Israelin armeija väittää, miksi se silloin piti pysäyttää asevoimin kansainvälisillä vesillä?
Somevetoista aktivismia hallitsevat ristiriitaiset säännöt. Tuntuu, että jos joku puhuu maailmasta ilman kameroita, häntä ei kuulla – mutta jos kamerat ovat läsnä, hänen motiivejaan epäillään. Jos aktivisti on tuntematon, hänet ohitetaan. Jos hän on tunnettu, häntä syytetään egoilusta. Jos hän on hiljaa, hän on välinpitämätön. Jos hän puhuu, hän on performatiivinen. Näin toimii huomiotalouden moraalipoliisi.
Totuus on, että kaikki merkittävä, ihmisiä liikkeelle saava vaikuttaminen tänä päivänä vaatii näkyvyyttä. Huomiotaloudessa jokainen meemi, video ja livelähetys on vaikuttamisen työkalu. Miksi juuri aktivismilta vaaditaan puhtautta, jota ei edes journalismilta, markkinoinnilta tai politiikalta vaadita? Miksi humanitaarinen työ ei saisi olla mediatajuista?
Flotillan tarkoitus ei ollut rakentaa sankaritarinaa meistä, vaan näyttää meidän kauttamme heidät: palestiinalaiset, joiden kärsimys on vuosikymmeniä typistetty nimettömiksi numeroiksi. Tavoite on niin tärkeä, että sen saavuttamiseksi on käytettävä kaikki keinot. Jos tuttu nimi tai ääni sai jonkun pysähtymään ja kysymään “miksi, ja mitä nyt?”, se oli onnistuminen, ei pelkkä turha PR-temppu.
Kyllä, me käytimme sosiaalista mediaa. Kyllä, me tiesimme, että tässä hetkessä livestream on tehokkaampi kuin mikään lausunto. Ja kyllä, käytimme omaa näkyvyyttämme tuodaksemme lisää ihmisiä aiheen pariin. Miksi emme käyttäisi menetelmiä, jotka toimivat?
Olen törmännyt sosiaalisessa mediassa kommentteihin, joiden mukaan Flotillaan osallistuminen olisi ollut itsekäs yritys hakea merkitystä omaan elämään. Voin kuitenkin sanoa melko varmasti, että se oli viimeinen asia kenenkään mielessä, kun pohdimme mahdollisia riskejä: väkivaltaa, pidätystä, merellä katoamista. Me emme lähteneet etsimään merkitystä itsellemme, vaan tekemään näkyväksi toisten elämää – heitä, joita maailma ei ole tähän asti halunnut nähdä tai kuulla. Mutta en myöskään pyydä anteeksi sitä, että matka oli monelle meistä elämämme merkityksellisin kokemus.
Flotilla oli lopulta paljon enemmän kuin veneitä ja aktivismia. Se oli liike, joka käänsi huomion toiseen suuntaan: pois julkkisjuoruista ja poliitikkojen tyhjistä lausunnoista, kohti tavallisia ihmisiä, joiden elämät ovat raunioina. Ihmisiä, joiden lohduttomista kohtaloista tulemme vielä lukemaan historiankirjoista. Se, että se tapahtui kameran edessä ja meidän kauttamme, ei vähennä sen arvoa. Päinvastoin – juuri siksi maailma kuuli siitä. Tuttu kasvo tai ääni teki asiasta helpommin lähestyttävän
Tämä ei ollut performanssi. Tämä oli yritys rikkoa median ja vallanpitäjien puhumattomuus. Ja jos jonkun mielestä se oli liikaa, ehkä ongelma ei ole siinä, että me olimme esillä, vaan siinä, että Gaza ei ole tähän asti ollut. Ei ainakaan sillä volyymilla tai sillä sävyllä ja sillä kiireellisyydellä, jonka se olisi ansainnut jo vuosia sitten.
Mutta mitä kaikesta huomiosta lopulta seurasi? Ministereihin tai päätöksentekijöihin se ei tainnut tehdä suurta vaikutusta. Uutissyklissäkin kiinnostus hiipui nopeasti – kuten se usein tekee, kun kyse ei ole länsimaisten ihmisten kärsimyksestä. Silti uskon, että jotakin muuttui. Moni, joka ei aiemmin ollut puhunut Palestiinasta, alkoi puhua. Syntyi uusia verkostoja, yhteyksiä ja solidaarisuuden muotoja ja liikkeitä, jotka eivät katoa, vaikka uutiset katoavat. Ja ehkä juuri se oli Flotillan todellinen saavutus – että se sai ihmiset hetkeksi pysähtymään, katsomaan ja kysymään, miksi tämä kaikki on saanut jatkua näin pitkään ja miten me ihan tavalliset ihmiset voimme saada tämän loppumaan.
Renaz Ebrahimi on toimittaja, DJ, kulttuurivaikuttaja ja aktivisti, joka työskentelee musiikin, median ja yhteiskunnallisen keskustelun risteyksissä. Hän osallistui kesällä 2025 Global Sumud Flotillaan.
