Ihan tavallinen abortti
Abortin jälkeen kaipaan kipeästi ymmärrettävää tarinaa siitä. Feministinen keskustelu tuntuu toistavan, että raskaudenkeskeytys on yhtäältä tabu ja toisaalta no big deal. Samaan aikaan suru on liian väkevä tunne jätettäväksi feministisen aborttikeskustelun ulkopuolelle.
Toinenkin punainen viiva on paksu ja selvärajainen. Siinä ei ole mitään hailakkaa, haamumaista tai epäselvää. Kaksi viivaa liuskalla vahvistavat sen, mitä kehoni tietää jo. Tunnen oloni neuvottomaksi.
Vuonna 2018 Suomessa syntyi 47 577 lasta. Samana vuonna tehtiin 8 602 aborttia. Kahden luvun välillä on joukko raskaudenkeskeytystä harkitsevia ihmisiä. Mitä aborttia pohtiva ajattelee?
Tilastollisesti abortit ovat melko yleinen ilmiö, mutta tavallisesta asiasta puhuminen on tavatonta. Keskimäärin aborttiin päätyy yli kaksikymmentä ihmistä päivittäin. Enkö ole koskaan tavannut heistä ketään? Puolijulkisessa asiantuntijatehtävässä toimiva tuttava kertoo, että hän voi kyllä kertoa työpaikallaan mielenterveysongelmistaan, mutta raskaudenkeskeytyksestä puhuminen olisi liikaa.
Joillekin päätös raskauden jatkamisesta on yksiselitteinen ja suoraviivainen. Samankaltainen voi olla päätös abortista: se saattaa olla selkeä ja kyseenalaistamaton valinta. Päätös raskauden keskeyttämisestä voi olla myös raastava ja surullinen. Sellainen se oli minulle. Yksinäisyydentunteen ohjaamana alan etsiä aukkoja abortteja ympäröivästä hiljaisuudesta.
*
Emmi-Liia Sjöholm otsikoi autofiktionsa epäsuoralla viittauksella aborttiin. Keskeytetty raskaus kummittelee terveystiedoissa, kun Paperilla toinen raskaus päättyy lapsen syntymään. Inhoan Sjöholmin tekstiä. Otsikon aborttiviittaus tuntuu tehokeinolta, kun teini-iän raskaudenkeskeytyksestä sanotaan vain vähän. Se vahvistaa kuvaa tapahtumarikasta mutta traagista elämää viettäneestä henkilöhahmosta, joka kertoo tapahtumista ja tragedioista turvallisesta ja kunniallisesta urbaanista aikuisuudesta käsin.
Sjöholmin autofiktio kompastuu lajityypilliseen ansaan. Koetun kärsimyksen tai oletetun ainutlaatuisuuden tunnustaminen kertoo lukijalle yhtä paljon kuin päiväkirjamerkintä. Kaipaan kirjallisuudellisuutta, yhden ihmisen totuutta syvempiä sanoja ja moniulotteisia näkökulmia vangitsevia virkkeitä. Ja samaan aikaan minä haluan kertoa otteita omasta päiväkirjastani. Saatamme olla Sjöholmin kanssa samalla asialla, etsimässä, keksimässä selityksiä epäselville elämäntapahtumille.
Omat kokemukset ja varsinkin henkilökohtaiset uhrikertomukset ovat tapa tulla näkyväksi sosiaalisen median muokkaamassa keskustelukulttuurissa. Henkilökohtainen on poliittista -sloganista on vuosikymmenten saatossa kasvanut hirviö. Radikaalifeministi Carol Hanisch kirjoitti 1970-luvulla henkilökohtaisista kokemuksista avaimena yhteiseen ymmärrykseen. Menneisyyden feministit halusivat muuttaa rakenteellisia ilmiöitä jaettujen kokemusten tuottaman tiedon kautta. Nykykeskustelussa henkilökohtainen kärsimys toimii usein itsetehostuksena, kun siihen ei sisälly tunteiden validointia suurempia, itsen ulkopuolelle ulottuvia vaatimuksia.
”On kristallinkirkasta, että kyse on minun kehostani, joten päätös on myös minun. Ja samaan aikaan mikään ei ole selvää.”
Kaipaan kuvittelemaani aikaan ennen omaa syntymääni. Eikö tiedostamisryhmissä synnytettykin kollektiivinen voima feministisiin kamppailuihin? Silti puhun nyt itsestäni. Abortteja ympäröivän hiljaisuuden horjuttamiseksi tunnustuksellisuus tuntuu tarpeelliselta. Kokemuksista kertominen ei kuitenkaan ole yksinkertaista. Kokemuksen kautta kerrottua totuutta on vaikea kyseenalaistaa, mutta autenttinen ei tarkoita yleispätevää. Kyse on vain yhden ihmisen totuudesta.
Aborttikertomuksia tutkinut Salome Tuomaala toteaa, että abortin vapauteen liittyy oleellisesti myös tila puhua siitä. Minulla ei ollut aavistustakaan tästä, kun vuosia aiemmin luin Sunniva Draken muistelua feministisestä aktivismista 1970-luvulla. Muistan kiusaantuneeni kun Drake mainitsee kokemansa abortit – eikö tässä mennä liiallisesti henkilökohtaisuuksiin? Surun ja hämmennyksen sumussa muistan rivit vuosikymmen aiemmin lukemastani Den flygande feministen -kirjasta ja ymmärrän maininnan arvon. Jos raskaudenkeskeytys on salaisuus tai sitä pitää hävetä, onko se vapaus ollenkaan?
* *
My body, my choice – kaksi viivaa liuskalla piirtävät esiin aivan uudella tavalla sen, mitä oikeus omaan ruumiiseen tarkoittaa. Epävarmana ja yksinäisenä kaikkein kammottavin ajatus on se, että en pystyisi itse vaikuttamaan siihen, mitä minulle tapahtuu. On kristallinkirkasta, että kyse on minun kehostani, joten päätös on myös minun. Ja samaan aikaan mikään ei ole selvää.
On minun päätettävissäni, kerronko raskaustestin tuloksesta J:lle. Yhden tarinan raskaudenkeskeytyksen harkinnan yksinäisyydestä tiivistää Nadja Uusperheen Kuutti-näytelmän repliikki: ”Just ennen kun mä tein sen positiivisen raskaustestin, hän sanoi mulle ettei sittenkään ehkä rakasta mua.” Sitten maailmassa on väkivaltaisia kumppaneita, ilmaan haihtuneita yhden yön hoitoja, väkisinmakaajia ynnä muita kusipäisiä siittäjiä, joiden kanssa kukaan ei varmasti halua harkita omaa kehoaan koskevia päätöksiä.
Valintaa korostava retoriikka suuntaa huomion valitsijaan. Omasta kehostaan päättävästä ihmisestä tulee saari, ja yhteiskunta odotuksineen ja materiaalisine mahdollisuuksineen häviää horisonttiin. Samaan aikaan kun minä harkitsen raskauden jatkamista ja keskeyttämistä, iltapäivälehdet kauhistelevat alhaista syntyvyyttä ja vauvakatoa. Demaripoliitikko Antti Rinne on kehottanut synnytystalkoisiin. Minä mietin pätkätöitä, epävarmaa toimeentuloa ja sitä, miltä näyttää ilmastonmuutoksen runtelema maailma kolmenkymmen vuoden kuluttua. Voiko alle vuoden vanhan vauvan laittaa päivähoitoon? Elääkö kaksi ihmistä kotihoidon tuella? Rinteen talkoometafora tuntuu toimivalta, sen viljely mauttomalta vitsiltä.
Joskus valinnan tekee ympäröivä yhteiskunta. Angela Davis tarkastelee Women, Race & Class -klassikossa sitä, miten sorto ja riisto kertautuvat myös raskaudenkeskeytyksissä. Köyhät ja marginalisoidut ovat yliedustettuina aborttitilastoissa, ja tämä kertoo enemmän elinolosuhteista kuin lisääntymistä koskevista toiveista. Kieltämällä abortteja ei estetä, pahimmillaan kielloilla asetetaan aborttiin päätyvät hengenvaaraan. Mahdollisuus valita turvallinen abortti on maailman mittakaavassa etuoikeus, eikä mikään itsestäänselvyys EU-alueellakaan.
Naisvihamielisen ja ihmisoikeuksia polkevan politiikan ei kuitenkaan pitäisi olla mikään mittapuu puhuttaessa raskaudenkeskeytystä harkitsevien ja sen valinneiden ihmisten oikeuksista. Suomessa kehollista itsemääräämisoikeutta raskaana oleville on vaadittu sekä feministisen liikkeen Oma Tahto 2020 -kansalaisaloitteella että kansanedustajien lakialoitteella. Mitä tarkoittaa, jos yhtä Euroopan tiukimmista aborttilaeista ei korjata kuluvalla vaalikaudella? On kyse sitten helposta tai vaikeasta valinnasta, raskaudenkeskeytys ei varmasti ole kenellekään mikään huviretki. Tämä saa minut tuntemaan erityislaatuista halveksuntaa niitä kohtaan, jotka hankaloittavat abortin tarvitsevan ihmisen asemaa. Mutta lakimuutos on vain yksi askel. Tarvitaan myös keskustelua siitä, mitä itsemääräämisoikeuden mahdollistavan lainsäädännön lisäksi abortin vapauteen kuuluu.
* * *
Kerron J:lle. Käymme kivuliaita keskusteluja. Asetelman epäsymmetrisyys suututtaa, ja haluan jakaa tasan niin paljon kuin mahdollista. Paljon ei ole.
Päätös on samaan aikaan minun ja yhteisesti harkittu – tarraan ajatukseen, että jaamme vastuun valinnasta. Mutta todellisuudessa en saa valita aborttia itse. Päätöksen tekee puolestani kaksi lääkäriä sen perusteella, mitä kirjoitan Valviran lomakkeeseen. Se, että en halua raskauden jatkuvan ei ole riittävä syy. Syksyllä 2021 Yle uutisoi suomalaisista lääkäreistä, jotka poliklinikkalähetteen kirjoittamisen sijaan sättivät aborttia pyytävää henkilöä.
”Se on sun kehollekin tosi rankkaa,” huikkaa lähetteen kirjoittava, penseä terveyskeskuslääkäri perääni, kun olen jo astumassa ulos vastaanottohuoneesta. Jälkikäteen tulee mieleen, ettei raskauden jatkuminenkaan ole kehollisista kokemuksista kevyimmästä päästä. Pelkään etukäteen kipua ja verenhukkaa. Jälkikäteen kuudennen raskausviikon alussa tehdyn lääkkeellisen raskaudenkeskeytyksen fyysinen epämukavuus tuntuu sivuseikalta. Jos toimenpiteessä ikävintä olisivat muutama kylpyhuoneen lattialla kivusta kouristellen vietetty tunti, tämä teksti olisi tarpeeton.
”maailmassa on väkivaltaisia kumppaneita, ilmaan haihtuneita yhden yön hoitoja, väkisinmakaajia ynnä muita kusipäisiä siittäjiä, joiden kanssa kukaan ei varmasti halua harkita omaa kehoaan koskevia päätöksiä.”
Toimenpide, kuten sitä Naistentautien poliklinikalla hienotunteisesti kutsutaan, tapahtuu kotonani. Tai ensin nielen sairaanhoitajan valvonnassa mifepristonitabletin, loput lääkkeet saan mukaani. ”Nopeasti ja miettimättä mitään” kuvailee Badrumsliv-televisiosarjan Hilda ensimmäisen lääkkeen ottamista. Minä pidätän hengitystä, pysäytän ajatukset ja tunteet, ja nielen. Lääkeaine estää raskauden jatkumiselle tarpeellisen hormonin vaikutuksen.
Kotona makaan Cytotec-tabletit sisälläni sängyllä odottaen verenvuodon alkamista. Aaltoileva alavatsakipu tekee oloni tuskaiseksi enkä pysty enää keskittymään läppärillä pyörivään elokuvaan, jota J vieressäni ehkä katsoo. Katonrajassa surisee kärpänen. Myös J:n huomio herpaantuu: ”Mä voin pyydystää sen ja viedä ulos”. Ajattelen sanontaa ”ei tekisi pahaa kärpäsellekään”.
* * * *
”Toisinaan valitsemme kuoleman.” Maggie Nelsonin sanat tuntuvat painavilta. Hän kuvailee olleensa raskausaikanaan vahvemmin abortin sallimisen puolella kuin koskaan toiste ja samalla perinpohjaisesti tietoinen elämän alusta hedelmöityksen hetkellä. Nelson muotoilee uutta feminististä iskulausetta It’s a choice and a child – valinnanvapaus ja lapsi, sekä että.
Alkion ja raskausmateriaalin inhimillistäminen on älyllisesti epärehellistä, ja tätä internetpalstojen totuudenvastaiset tarinat ryöstöviljelevät. Sen, päättyykö raskaus elävän lapsen syntymään, tietää varmasti vasta kun näin tapahtuu. Ja silti kaikki on jotenkin käsittämätöntä, puristavan suurta. En tiedä, miten selitän itselleni kuolemaa soluissa, joista elämä voisi alkaa, mutta haluaisin selvittää sotkuisia ajatuksiani varmana siitä, että päiviräsäset ja aitoavioliittoaktivistit eivät vääristele sanomisiani.
Samaan aikaan kaikki kokemamme tunteet suodattuvat kulttuuristen kertomusten kirjon kautta. Erica Millar erittelee Happy abortions -teoksessaan sitä, miten tunteellisilla tarinoilla on yritetty kieltää kehollinen itsemääräämisoikeus. Raskaudesta kerrotaan yleensä onnellisena elämäntapahtumana. Ehkä juuri siksi Suvi Rautio kaipaa AntroBlogissa ei-toivotuille raskauksille kokonaan omaa sanaa. Minä haluaisin tunnistaa itseni jonkun toisen sanoista.
* * * * *
Abortin jälkeen hulahdan sameaan maailmaan, jossa yritän epätoivoisesti ja tuloksetta ymmärtää läpikäymääni. Itken ääneen ruokakaupassa ja ratikassa.
Selvitän – vai ruokin? – ajatussohjoa ja suruhyhmää ahmimalla netistä tarinoita muiden ihmisten aborteista. Suomeksi niitä on vähän. Ylen jutussa anonyymi haastateltava selittää, miten abortti hoituu ruokatunnilla kuin viisaudenhampaan poisto. Hesari on kuvittanut juttua enkeleiksi puetuilla vauvoilla. Vertauksesta viisaudenhampaisiin on leikattu pois inhimillisyys, se ja irvokkaat enkelivauvat tuntuvat yhtä lailla yksinkertaistuksilta. Muissa mediatarinoissa keskitytään raskaudenkeskeytysten äärimmäisiin syihin: liian nuori, sairas, pahoinpidelty, vakava sikiövaurio.
Pari vuotta myöhemmin julkaistussa En ole kertonut tästä kenellekään -kokoomateoksessa anonyymit aborttitarinat kertovat selkeistä ja suoraviivaisista valinnoista. Yksi nimetön kirjoittaja kertoo ”mahdollisimman tavallisesta” raskaudenkeskeytyksestä, helposta abortista ”joka ei jäänyt painamaan mieltä”. Toinen kirjoittaja toteaa, että missään vaiheessa ei käynyt mielessä mikään muu vaihtoehto. Kokoelma tuntuu toistavan, että abortti on yhtäältä tabu ja toisaalta no big deal.
Minä olen abortin jälkeen pois raiteiltani ja eksyksissä itseltäni. Niin kai tapahtuu elämänkriiseissä usein. Kulttuurifestivaalin ristipistotyöpajassa (jep, mutta ristipistoilla on itseasiassa keskeinen rooli naisliikkeiden historiassa) kirjailen abortion is normal. Ystävät vilkuilevat toisiaan, työpajan vetäjä takeltelee sanoissaan. Olen varma, että joku ajattelee minun olevan sekaisin. Olen sekaisin. Yhdistelmäperävaunun, öljytankkerin ja planeetan kokoiset tunteet vyöryvät ylitseni, mutta paino on helpompi kestää, kun se ei ole salaisuus.
Annabel Kajetskin I can’t believe they destroyed you -installaatioon kuuluvalla videolla taiteilija kulkee aamuöisellä jättömaalla, kun abortista on jäljellä jälkivuoto. Ehkä siellä, minne kaupunki ei vielä ulotu, on tarpeeksi tilaa ajatella ne ajatukset, joita raskaudenkeskeytyksen käsittäminen kysyy. Abortin ajattelu johtaa oivallukseen siitä, että on asioita, joiden pitäminen pinnan alla ei ole mahdollista. Löytäessään itsestään uudenlaista voimaa ilmastokatastrofia pakkomielteisesti pohtinut Kajetski onnistuu myös riuhtaisemaan itsensä irti katastrofiajatusten kehästä.
Löydän Yhdysvalloista käsin julkaistun Shout your abortion -sivuston. SYA on kampanja maan kiristyvää aborttilainsäädäntöä vastaan. Omakohtaiset kuvaukset raskaudenkeskeytyksistä ja niihin liittyvistä ristiriitaisista tunteista lohduttavat. Samalla, kun sivusto ottaa raivokkaasti kantaa aborttioikeuden puolesta, ilman nimeä julkaistuissa kertomuksissa toistuvat kuvaukset surusta ja kivusta – ja niistä toipumisesta.
On tärkeää kertoa yksiselitteisistä ja suoraviivaisista aborttipäätöksistä. Mutta suru on liian väkevä tunne jätettäväksi feministisen aborttikeskustelun ulkopuolelle. Myös vaikeat ja monimutkaiset kertomukset, suru ja muut synkät tunteet ovat osa vapaata aborttia.
* * * * * *
Kun kirjoitan tätä tekstiä, en ole aikoihin itkenyt ruokakaupassa tai ratikassa, mediassa ei muistella Rinteen talkoopuheita ja syntyvyys on kääntynyt nousuun.
Synnytyskokemuksista keskustellaan vilkkaasti niin internetpalstoilla kuin päivälehdissä. Vaikka synnytyksiä ja abortteja ei kannata sinänsä vertailla, ehkä raskaudenkeskeytyksen käsittelyyn löytyy aineksia synnytyskeskustelusta. Keholliset kokemukset eivät pelkisty lääketieteen kertomukseen lisääntymisterveydestä, eikä aborttien merkitys tyhjene toimenpiteeseen, joka alkaa mifepristonitabletti nielemällä.
Yhden uuden avauksen aborttikeskusteluun tekee Onnellisia aborttitarinoita -tili Instagramissa. Raskaudenkeskeytyksen kutsuminen onnelliseksi rikkoo varmasti monia mielikuvia abortista ja onnettomasta elämäntilanteesta irti riuhtaiseva raskaudenkeskeytys voi olla voimaannuttava kokemus. Pitääkö elämän hankalien hetkien väistämättä olla onnellisia? Onnettomien sattumien seurauksena surulliset päätökset voivat olla yhtä oikeita kuin onnelliset.
Onnellisten tarinoiden sijaan kaipaan kertomuksia tavallisista aborteista, sitä että aiheesta ei puhuta ääntä madaltaen ja että raskaudenkeskeytykset näkyvät julkisessa keskustelussa suhteessa niiden yleisyyteen. Sillä kaikkein kohtalokkainta on se, että ei sanota mitään. Tämä on vaatimus yhteiskunnalliselle keskustelulle, omakohtaisista kokemuksista kertominen ja kertomatta jättäminen on henkilökohtainen valinta.
Surut, erot, liikenneonnettomuudet ja syöpähoidot saa(tta)- vat jäädä mietityttämään niistä selvinneitä, mutta joku varmasti haluaa unohtaa heti ja toinen ei uhraa ajatustakaan. Abortti voi olla samankaltainen kokemus. Suurilta ja mullistavilta tuntuvien asioiden äärellä käyminen edellyttää toisinaan pysähtymistä. Raskaudenkeskeytyksessä ei kai ole kyse sen kummallisemmasta.•