Väitöskirjatutkija Hải Nguyễn
HH: Olet kirjoittanut Susanna Hastin ja Noora Kotilaisen toimittamassa kirjassa Sodan pauloissa (Gaudeamus 2024), että Suomen puolustusvoimat hahmotetaan usein ”kansalaiskouluna”, jonka tehtävänä on tehdä pojista miehiä. Kerrot kirjassa, että Puolustusvoimat on ruokkinut omalla viestinnällään käsitystä, jonka mukaan se myös tekee maahanmuuttajista suomalaisia. Miten Puolustus-voimat tässä onnistuu?
HN: Puolustusvoimissa elää mielikuva ideaalisotilaasta, joka on valkoinen mies. Tämä ilmenee monella tavalla: esimerkiksi pitkään oli tilanne, ettei naisalokkaille ollut tarjolla sopivia kenkiä tai alusvaatteita. Heidän piti mukautua oletukseen siitä, että sotilas on mies. Sama vaatimus mukautumisesta koskee rodullistettuja miehiä.
Vuonna 2013 julkaistussa Puolustusvoimien monimuotoisuusselvityksessä puhutaan paljon varusmiespalveluksen kotouttavasta roolista. Ajatuksena on, että kun tehdään samoja asioita samoissa univormuissa, erot hälvenevät ja muututaan yhdeksi joukoksi. Tapahtuuko näin todella? Vaikea tietää, koska asiaa ei ole tutkittu.
Samassa selvityksessä todetaan, että ”jos onnistuu ylittämään maahanmuuttajaleiman ja tulemaan yhdeksi meistä, erot voivat kadota tai ainakin jäädä taustalle”. Näin Puolustusvoimat siirtää vastuunsa kotouttamisesta kokonaan normista poikkeavalle alokkaalle. Osa tätä prosessia saattaa olla esimerkiksi se, ettei valita rasismista tai puutu siihen sen kohdistuessa muihin.
HH: Miten rasismi ilmenee Puolustusvoimissa?
HN: Aihetta on tutkittu todella vähän. Itse olen tästä kirjoittaessani joutunut pohjaamaan paljon anekdotaaliseen materiaaliin ja uutisointiin. Mutta usein se arjessa ilmenee vaikkapa rasistisina vitseinä, joissa naurunaiheena voi olla esimerkiksi romanit tai muslimit. Virallisesti Puolustusvoimilla totta kai on nollatoleranssi rasismiin, mutta koska konkreettiset mittarit yhdenvertaisuuden toteutumisen seuraamiseksi puuttuvat, tämä merkitsee aika vähän.
HH: Toivovatko rodullistetut miehet itse, että varusmiespalvelus antaisi heille statusta, joka suojaa rasismilta?
HN: Maavoimien esikunnassa on tehty aiheesta kiinnostava tutkimushanke nimeltä Suomalaisen yhteiskunnan moninaistuminen ja maanpuolustus. Hankkeesta käy ilmi, että moni alokas kyllä toivoo saavansa varusmiespalveluksen kautta hyväksyntää.
HH: Suomessa armeija ei ole koskaan ollut homogeeninen. Kirjoitat, miten myös toiseen maailmansotaan osallistui Suomen armeijan riveissä eri vähemmistöryhmiin kuuluvia ihmisiä: saamelaisia, romaneja, juutalaisia ja tataareja. Monet heistä saivat kunnioittavampaa kohtelua osakseen valtaväestöltä ja aseveljiltä (eli natseilta) kuin naapurimaiden vähemmistöt. Mikseivät he näy enempää esimerkiksi itsenäisyyspäivän sotamuisteloissa?
HN: Tässä on kyse jonkinlaisesta valikoivasta muistamisesta. Heitä ei ole nähty niin olennaisena osana suomalaisuuden kertomusta. Ja toki heitä kokonaisuudessaan oli tosi vähän. Mutta tähän liittyy iso ristiriita: Suomen joukoissa talvisodassa taisteli romaneita, joita ei rintamalta palattuaan kohdeltu täysivaltaisina kansalaisina.
Yhdysvalloissa oli toisen maailmansodan jälkeen sama tilanne mustien veteraanien osalta. Siellä mustilla ei ollut samoja kansalaisoikeuksia kuin valkoisilla. Miehet siis olivat taistelleet sellaisen maan puolesta, joka ei halunnut heitä. Yhdysvalloissa tätä historiaa on tutkittu paljon ja kaivettu kiinnostavia tarinoita esiin.
HH: Miehiä koskeva asevelvollisuus on räikeän epätasa-arvoinen. Mikseivät miehet vastusta sitä voimakkaammin?
HN: Vaikea kysymys! Ainakin osa miehistä kokee hyötyvänsä asevelvollisuudesta ja varusmiespalveluksen tuomista verkostoista. Tämä ei vain koske kaikkia varusmiehiä. VATTin tutkimus vuonna 2019 selvitti, miten varusmiehet verkostoituvat palveluksen aikana. Kävi ilmi, että keskiluokkaisten perheiden pojat saavat intissä verkostoja, jotka edistävät myöhemmin palkkakehitystä ja nostavat koulutustasoa. Mutta en usko tämän ulottuvan maahanmuuttajataustaisiin tai rodullistettuihin vähemmistöihin kuuluviin miehiin, koska saman tutkimuksen mukaan ihmiset ovat enenevissä määrin tekemisissä samankaltaisesta taustasta tulevien kanssa. Verkostot ovat olemassa, mutta jokin rodullinen ulottuvuus säätelee sitä, kuka niihin pääsee käsiksi.
HH: Kaikki armeijat pohjaavat vahvoihin hierarkioihin ja komentoketjuihin, joita ei kyseenalaisteta. Antirasismin piirissä halutaan purkaa hierarkioita ja korostetaan keskustelun tärkeyttä. Voiko armeija olla antirasistinen?
HN: Antirasismi on lähtöisin pohjoisamerikkalaisesta perinteestä, mustasta feminismistä ja osin marxilaisuudesta. Kaikki mustat marxilaiset liikkeet eivät ole olleet antinationalistisia, mutta ne ovat olleet antiautoritaarisia. Vaikka onhan niissäkin tietysti ollut vahvoja henkilöitä. Puolustusvoimat on hyvin autoritaarinen järjestelmä.
Uskon, että Puolustusvoimissa voidaan sietää erilaisuutta. Eihän se ole ongelma. Sehän vaatii sen, että vain sanotaan: Abdi, sä olet nyt osa meitä, olet ylittänyt maahanmuuttajaleiman. Mutta se, että organisaatiosta tulisi antirasistinen, vaatisi dialogisuutta. Muutoksen pitäisi toimia kahteen suuntaan. Rodullistetuille vähemmistöille on luotava yhteiskunnan sisälle jotain, mikä on puolustamisen arvoista. Ihmisillä on oltava tunne osallisuudesta.
HH: Miten Puolustusvoimista sitten saisi tasa-arvoisemman ja yhdenvertaisemman?
HN: Siirtymällä palkka-armeijaan. Se olisi yhteiskunnalle edullisempaa ja pääsisimme samalla eroon ihmisoikeuskysymyksestä. Uskon myös, että palkka-armeijaan pestautuvat ihmiset olisivat motivoituneempia ja häirintää olisi vähemmän. Jos Puolustusvoimat olisi kaikille sotilaille työpaikka, ratkottaisiin ongelmat työntekijöiden ja työnantajan välisinä asioina. Tähän on jo valmiiksi olemassa rakenteet.
