Ajattelen paljon isääni. Hän on viisikymppinen uiguuri, viiden lapsen isä ja girl dad. Girl dad on isä, joka on läsnä tyttäriensä elämässä ja suhtautuu näihin ylpeydellä ja lämmöllä.
Isäni puhelin on koko perheen puhelin. Muotitietoinen isäni rakastaa kauniita asioita, tuoreita hedelmiä, lekottelua ja perheen kissaa Leidiä. Hän on impulsiivinen, hyvässä ja pahassa. Vastikään isä osti takapihalle viikunapuun viime vuonna istutettujen viiniköynnösten seuraksi. Sieluani lohduttaa nähdä vanhempieni pyrkimykset kohti uiguurien tapojen säilyttämistä. Vanhempieni koti on pullollaan muistutuksia siitä, keitä olemme.
Isäni matka teki minustakin maahanmuuttajan. Hän lähti Itä-Turkestanista vuonna 2005, olin silloin kuusivuotias. Muistan kun hän tuli hyvästelemään minut kesken koulupäivän. Muistan pölyn sieraimissa, taisi olla kuiva kevät. Miksi isä on itkuinen, ajattelin? Onko se vain tämä katupöly ja vuorilta satava hiekka? Joka tapauksessa, niin isä lähti, ja minä, siskoni ja äitini jäimme odottamaan tietoja Ismailin suuresta matkasta.
Vuoden verran hän oli perheemme ainoa maahanmuuttaja. Juttelimme isän kanssa paljon Skypessä ja opin sanomaan suomeksi ”moi”.
Isän kertomat tarinat ovat saaneet lihaa luiden ympärille vuosien aikana. Osa tarinoista on kuultu ruuan äärellä, osa juoruiltuna, osa kysymällä. Haluaisin joskus kirjoittaa niistä kirjan ja istua isän kanssa kunnolla alas keskustelemaan, yhdenvertaisina, aikuisina. Haluaisin antaa isälle edes yhden kokemuksen, jossa minä kuuntelen häntä. Olemme isämme kanssa molemmat nimittäin tuittupäitä ja luulen hänen kaipaavan kokemuksia siitä, että hänen lapsensa ovat kiinnostuneita hänen asioistaan, vilpittömästi. Maahanmuuttajaisäni esikoisena koen usein, että sanat pettävät meidät.
Ajattelen isääni ja hänen tapaansa kohdata maailman ongelmia. Jos joku osaa tasapainoilla mahdottoman suurten konseptien keskellä, se on maahanmuuttajaisä.
Viime huhtikuussa isä äänesti kunta- ja aluevaaleissa, ja kuulin jälkeenpäin siskoltani, kuinka syvästi liikuttunut ja ylpeä isäni oli äänestäessään ollut. Samaistuin tähän itse. Äänestäminen oli elintärkeä muistutus siitä, mikä ei ole meille itsestäänselvää.
Monien ystävieni isät ovat maahanmuuttajia ja faijoja. He ovat siis kasvaneet kotimaassaan, ja tehneet myöhemmin päätöksen muuttaa sieltä pois. En tunne yhtäkään mamufaijaa, jonka lähtemispäätös olisi ollut helppo. Puhun usein ystäväni Briksun kanssa isiemme matkasta, joka on ohjannut elämiämme perustavanlaatuisella ja peruuttamattomalla tavalla. Briksun isän nimi on Uran. Kosovon albaanina hänen matkansa eroaa oman isäni Ismailin matkasta hieman, mutta liippaa kuitenkin tarpeeksi läheltä, jotta voimme yhdessä Briksun kanssa jäljittää isiemme matkasta syitä heidän raskaille ja rakkaille luonteenpiirteilleen.
Muistamme molemmat tilanteita, joissa olemme joutuneet tulkkaamaan isillemme paitsi suomea, myös valta-asetelmia – varsinkin silloin, kun näemme heidän kohtaavan rasismia. Haluaisimme niin kovasti säästää isämme tältä yhteiskunnalta. Muistan parin vuoden takaisen Ylen artikkelin rasisti-lääkäreistä: tulistuimme Briksun kanssa, että miten vanhempamme kestävät! Olla näin toiseutettuja maassa, jossa valkoinen ylivalta on joka nurkan takana vaaniva uhka.
Isiemme resilienssi muistuttaa meitä ilon vahvuudesta ja ahdistuksen katoavaisuudesta.
Pazilaiti Simayijiang on helsinkiläinen uiguuri, entinen lapsiaktivisti ja nykyinen basisti.
