Vuonna 2019 eduskunta antoi yksimielisesti siunauksensa kansalaisaloitteelle, jolla vaadittiin silpomisen kieltämistä nykyistä vahvemmin. Sen myötä lakivaliokunta vaati ripeitä toimia rangaistavuuden selkeyttämiseksi. Asialle laitettiin työryhmä, jonka tehtävänä oli tuoda silpomisen kieltävät lakiehdotukset eduskunnan käsiteltäviksi saman vaalikauden aikana.
Aloitteen laatijat ja 61 266 allekirjoittanutta saattoivat jo ajatella, että torilla tavataan. Moni kuitenkin yllättyi, kun työryhmä lopulta päätyi helmikuussa 2023 toimeksiannon vastaisesti siihen, ettei se ehdota muutoksia rikoslakiin.
Muutama kuukausi myöhemmin Petteri Orpon tuore hallitus sisällytti silpomisen kiellon hallitusohjelmaan.
Selvästi kiellettyä vai selkeämpää kieltoa?
Suomi on ainoa Pohjoismaa, jossa silpomista ei ole kielletty erillislailla. Esimerkiksi Ruotsissa erillislaki on ollut voimassa vuodesta 1982. Sellaista ei Suomessa ole nähty tarpeellisena, sillä pahoinpitelysäännösten nojalla tyttöjen ja naisten sukuelinten silpominen on jo nyt rangaistava teko. Erillinen kielto olisi siis ensisijaisesti poliittinen kannanotto.
Kansalaisaloite vakuutti lakivaliokunnan siitä, että nykytilaa on syytä arvioida uudelleen. Syy: ajat ovat muuttuneet. Kansainväliset sopimukset sitovat Suomea edistämään yhä vahvemmin ihmis-oikeuksia, ja maahanmuutto Suomeen on lisääntynyt alueilta, joissa silpomisperinteellä on pitkät juuret. Tällaisesta maasta Suomeen muutti 7-vuotiaana Aja Daffeh. Hänet oli silvottu neljän vanhana Gambiassa.
Suomeen tullessaan hän tiesi, että se mitä hänelle oli tehty oli väärin. Meni kuitenkin pitkään, että hän ymmärsi, mistä oli kyse. Vastauksen hän sai aikuisiällä Googlen hakukoneesta, ei esimerkiksi joltain niistä lukuisista gynekologeista, joiden luona oli käynyt.
Daffeh on vahvasti sitä mieltä, että tietoisuutta silpomisesta on lisättävä myös lain avulla. Suomessa asuu arviolta 650–3 100 tyttöä, jotka ovat vaarassa joutua silvotuksi.
Daffeh tietää ihmisiä, jotka ovat vieneet lapsiaan silvottavaksi ulkomaille. Hän ei usko ihmisten tekevän näin pahuuttaan, vaan tietämättömyyttään. Silpomista pidetään kauniina ja tarpeellisena – ei lapsiin kohdistuvana väkivaltana.
Kun Daffeh on yhteisössään puhunut silpomisesta, on hän kiitoksen sijaan saanut kritiikkiä. Hän kuitenkin tietää, että hänen ansiostaan tyttöjä on jätetty silpomatta, ja se merkitsee enemmän kuin mikään muu.
Daffeh kertoo esimerkin naisesta, joka oli nähnyt hänet silpomisen vastaisessa kampanjassa. Nainen päätti olla viemättä hiljattain syntynyttä lastaan silvottavaksi. Kaksi ensimmäistä lastaan hän oli jo ehtinyt viedä.
Daffehin mukaan silpomisen ajatellaan usein tapahtuvan jossain muualla, joten se ole ”meidän ongelmamme”.
”Valitettavasti näyttää siltä, että suomalaisia kiinnostaa kunnolla vasta, kun oma lapsenlapsi on vaarassa joutua silvotuksi.”
Toisin sanoen maahanmuuttajataustaisten tyttöjen ja naisten kohtaamasta väkivallasta harvemmin nousee iso haloo. Yksi aloitetta ajaneista aktivisteista, ihmisoikeusvaikuttaja Ujuni Ahmed, on todennut, että vähemmistöyhteisöjen ongelmista puhuvat julkisesti suurimmalla äänellä rasistit.
Silpomislain säätäminen olisi Suomessa ensimmäinen lakimuutos, joka koskisi erityisesti maahanmuuttajataustaisia tyttöjä ja naisia.
Sukupuolineutraaliuden ihanne elää vahvana
Silpomislain muutosta selvittämään perustettu työryhmä oli kaikkea muuta kuin yksimielinen siitä, miten tyttöjen ja naisten silpomisen rangaistavuutta tulisi selventää – vai pitäisikö ollenkaan.
Ihmisoikeusliitossa sukupuolistuneen väkivallan vastaisen työn asiantuntijana työskentelevä Johanna Latvala oli mukana oikeusministeriön työryhmässä. Ihmisoikeusliitto jätti eriävän mielipiteen sen päätöksestä. Mietintöön tehtiin myös useita muita eriäviä mielipiteitä ja täydentäviä lausuntoja.
Jos Latvala olisi saanut valita, olisi muutoksia rikoslakiin tehty. Enemmistö ryhmästä kuitenkin oli sitä mieltä, että jokaiseen selvitettyyn vaihtoehtoon liittyi niin suuria ongelmia, että oli parempi jättää asia nykyisten pahoinpitelysäädösten varaan.
Työryhmän mukaan sukuelinten silpomiselle ei ole olemassa tarpeeksi selkeää lainopillista määritelmää, jotta se voitaisiin erikseen kieltää. Muualla maailmassa tämä ei ole kuitenkaan muodostunut esteeksi lakia säätäessä.
”Kaikkia silpomisen uhreja tulee suojella riippumatta siitä, minkä asteista väkivaltaa heille on tehty.”
Työryhmä puhui paljon sukupuolten yhdenvertaisuudesta. Suomessa rikoslain lähtökohtana on pidetty sukupuolineutraaliutta, josta ryhmä halusi pitää tiukasti kiinni. Siitäkin huolimatta, että tyttöjen ja naisten sukuelinten silpominen kohdistuu kirjaimellisesti heidän sukuelimiinsä.
Latvala vahvistaa monen ajatelleen, ettei vain yhtä sukupuolta koskevaa säännöstä voi tehdä. Siitäkin huolimatta, että työryhmän asettanut lakivaliokunta oli jo aiemmin todennut näin: ”Sukupuolineutraalia kirjoitustapaa tulisi pitää lainsäädännössä selkeänä pääsääntönä, mutta valiokunnan saaman selvityksen mukaan sitä ei voida pitää ehdottomana vaatimuksena rikoslainsäädännössäkään, jos on olemassa erityisiä, hyväksyttäviä syitä suojata nimenomaan jompaakumpaa sukupuolta pelkästään tähän sukupuoleen säännönmukaisesti kohdistuvilta oikeudenloukkauksilta.”
Työryhmän ensisijainen mandaatti oli selvittää nimenomaan tyttöjen ja naisten sukuelinten silpomista, mutta poikien ympärileikkaus oli tiiviisti mukana keskusteluissa. Itseasissa niin paljon, että esimerkiksi sosiaali- ja terveysministeriön mukaan juuri se vesitti tehokkaan työskentelyn.
Yksi esillä ollut vaihtoehto oli kieltää silpomisen vakavimmat muodot sukupuolesta riippumatta. Tällöin vähemmän fyysistä vahinkoa aiheuttavat silpomisen muodot olisivat jääneet yleisten pahoinpitelysäännösten piirin.
Latvala kuulostaa helpottuneelta siitä, ettei tällaista päädytty esittämään.
”On ehkä väärä ymmärrys siitä, että silpominen olisi aina Maailman terveysjärjestön WHO:n luokittelun tyyppi kolmosta eli infibulaatiota, missä häpyhuulet ommellaan yhteen. Kaikkia silpomisen uhreja tulee suojella riippumatta siitä, minkä asteista väkivaltaa heille on tehty. Ei voi antaa sellaista viestiä, etteivät silpomisen kaikki muodot olisi yhtä rangaistavia.”
Latvala pani merkille, että silpomista käsiteltiin pitkälti teknisenä kysymyksenä, eikä sen luonnetta erityisesti alaikäisiin tyttöihin kohdistuvana ihmisoikeuskysymyksenä kunnolla tunnistettu.
”Jos tämä olisi ymmärretty, niin hyvin paljon vähemmälle olisi voinut jäädä keskustelu suostumuksella tehtävien kosmeettisista sukuelinkirurgian toimen-piteistä ja poikien ympärileikkauksista.”
Tyttöjen sukuelinten silpomisen osalta Suomea sitovat monet eri kansainväliset sopimukset. Poikia
kohtaan vastaavia velvoitteita ei ole. Työryhmän mietinnössä Suomen katsotaan täyttävän kansainväliset sopimukset. Latvalan mukaan tätä ei voi pitää täysin selvänä, sillä yhtään tuomiota ei ole annettu.
Suomen ratifioima Istanbulin sopimus ei varsinaisesti velvoita erilliskriminalisoitiin, vaan ainoastaan siihen, että silpominen on rangaistavaa. Se, mikä on riittävää jää kansallisen arvioinnin harteille.
Eri kansainväliset instituutiot ovat suosittaneet, että Suomi vahvistaa silpomista koskevaa sääntelyä. Paineen odotetaan kasvavan, sillä Euroopan Unionissa on käyty neuvotteluja naisiin kohdistuvan väkivallan direktiivistä, jossa on oma suosituksensa silpomisen kriminalisoimiseksi.
Tarvitaan muutakin kuin laki
Petteri Orpon hallituksen ohjelmassa kuuluu lain ja järjestyksen ääni. Siinä rikosoikeudellisia kohtia on poikkeuksellisen paljon ja niiden joukossa on myös silpomisen kriminalisointi.
Oikeusministeri, viime hallituskaudella lakivaliokunnan puheenjohtajana toiminut Leena Meri, kertoo luottavansa, että tällä kaudella asia saadaan maaliin. ”Lainsäädäntö pannaan nyt ajan tasalle”, hän toteaa.
Valmistelu on käynnissä, ja Meren mukaan on mahdollista, että asia etenisi käsiteltäväksi jo ensi kevätkaudella. On vielä epäselvää, missä muodossa asia tuodaan eduskunnan käsittelyyn.
”Tahtotilasta ei ole puutetta. Kaikkeen on ratkaisut tähänkin mennessä löydetty lainsäädännöstä, ja kyllä ne löydetään nytkin – on löydettävä.”
Kaikki tietävät, ettei rikoksia lopullisesti estä mikään, ei edes laki. Meri puhuu haastattelun aikana paljon yhteisöjen vastuusta. Hän painottaa myös kyselyiden, koulujen ja terveydenhuollon merkitystä tietoisuuden lisäämisessä.
Myös Daffeh toivoo, että viestiä välitetään kaikilla yhteiskunnan alueilla.
Korjausleikkauksen sijaan tarjotaan kipugeeliä, mikä kertoo lääkäreiden ymmärtämättömyydestä.
Hänen kouluaikanaan asiaa ei koskaan sivuttu. Jos hän olisi silloin kuullut asiasta, olisi se voinut muuttaa paljon.
”Mikäli olisin paremmin ymmärtänyt, mitä minulle tehtiin, niin olisin todennäköisesti uskaltanut hakea apua.”
Puhetta tarvitaan peruskouluihin, mutta sitä olisi lisättävä myös ammattilaisten koulutuksessa.
”Tutkimus tutkimuksen jälkeen käy ilmi, että sosiaalialalla työskentelevät eivät kysy ihmisiltä siitä, että
ovatko he kohdanneet väkivaltaa. Silpominen on ehkä vielä vaikeampi asia ammattilaisille ottaa puheeksi”, sanoo Johanna Latvala.
Daffeh kertoo, että on lukuisat kerrat ihmetellyt haarat levällään gynekologin edessä, miksei lääkäri sano mitään, vaikka ilmeestä näkee, että hän tietää katsovansa silvottua naista.
”Aina on jäänyt olo, että taas yksi kerta, kun en uskaltanut ottaa asiaa puheeksi, eikä uskaltanut toinenkaan.”
Puhumattomuus johtaa siihen, ettei silpomisen aiheuttamista terveyshaitoista tai tarjolla olevasta avustakaan puhuta.
”Periaatteessa Suomessa tarjotaan avausleikkauksia, mutta korjausleikkauksia, jossa pyritään palauttamaan sukuelimiä alkuperäisen muotoon tavalla tai toisella, ei niinkään”, sanoo Latvala.
Tällaisten leikkausten merkitys on suuri, sillä ne muun muassa tukevat seksuaalista hyvin-vointia ja itseluottamusta.
Latvala kertoo jatkuvasti kuulevansa eri henkilöiltä, etteivät he ole saaneet lääkäriltä lähetettä korjaus-leikkaukseen. Sen sijaan heille tarjotaan kipugeeliä, mikä kertoo lääkäreiden ymmärtämättömyydestä.
Suomessa on arviolta 10 000 silvottua tyttöä ja naista. Korjausleikkauksia tehdään keskimäärin yksi kuukaudessa, kertoo erityisasiantuntija Mimmi Koukkula Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta.
Sellaisesta 30-vuotias Daffeh kuuli ensimmäistä kertaa viime vuonna – muualta kuin terveydenhuollosta. Lähetteen hän sanoo saaneensa pienen taistelun jälkeen. Leikkaus kuitenkin ahdisti, minkä vuoksi hän jätti prosessin kesken. ”Yksi vaikeimmista asioista lapsena silpomisen jälkeen oli vessassa käynti. Aloin pelätä sitä samaa kipua. Samalla pelkäsin, että leikkaus avaa myös muita traumoja.”
Vasta asiaan perehtynyt ystävä sai hänet myöhemmin ymmärtämään, ettei kipua tunne ja että leikkauksen jälkeen saa katetrin.
Kun Daffeh puhuu leikkauksesta, hänen äänensä murtuu.
”Tiesin, että tulen näkemään joitakin muutoksia, mutta en ymmärtänyt, kuinka paljon leikkaus tulee henkisesti vaikuttamaan minuun. Pitkään olen ollut kateissa, mutta nyt tunnen, että olen upea nainen.”
Henkisiä traumojaan Daffeh hoitaa terapiassa. Sitäkään ei ole liiaksi vuosien varrella tyrkytetty. ”Tarvitseeko minun kaltaiseni tyttö terapiaa? Tarvitsee. Kyse ei ole vain fyysisestä kivusta”, sanoo Daffeh.
Traumat voivat herätä pitkänkin ajan kuluttua eri tilanteissa. Yksilöterapian lisäksi pariskunnat tarvitsevat seksuaaliterapiaa. ”Nämä asiat ovat täällä ihan lapsenkengissä”, toteaa Latvala.
Vaikka muutosta edelleen tarvitaan, on asioita myös mennyt hitaasti eteenpäin. ”Ihmiset ovat nykyään paljon avoimempia ja valmiimpia puhumaan kuin 20 vuotta sitten. Tämä toki vaihtelee eri yhteisöjen välillä. Kuitenkin juuri pitkäjänteisessä asennetyössä Suomi on monia muita maita edellä.”
Työ on kuitenkin sen luontoista, ettei se tule täysin valmiiksi niin kauan kuin tyttöjä silvotaan. Suomeen saapuu jatkuvasti uusia tulijoita, jotka eivät välttämättä tiedä asiasta.
Tällä hetkellä näyttää siltä, ettei kansalaisaloitteessa vaadittua erillislakia ole Suomeen tulossa. Selväksi on kuitenkin tullut, että nykyistä lainsäädäntöä on täydennettävä, sillä tytöt tarvitsevat vahvempaa suojelua.
Tätä kaipaa myös Daffeh.
”Minä ja kaltaiseni tytöt tarvitsemme suojelua. Jos Suomi välittää ihmisoikeuksista, on tämä asia, jonka pitää mennä eteenpäin. Me voidaan estää tämä vielä monen tytön kohdalla, mutta sen onnistumiseen tarvitaan myös valtio.”
Juttua varten on haastateltu myös oikeusministeriössä työskentelevää rikosoikeuden yksikönpäällikköä Jussi Mattilaa, THL:n erityisasiantuntija Mimmi Koukkulaa ja World Vision Suomen toiminnanjohtaja Annette Gothónia. Taustalukemistona on käytetty Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen kirjaa Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin.
FAKTALAATIKKO: Silpominen
Tyttöjen ja naisten sukuelinten silpominen on sukupuolistuneen väkivallan muoto. Silpomista harjoitetaan ympäri maailmaa ja syyt sille vaihtelevat. Niitä voivat olla muun muassa seksuaalisuuden kontrollointi, taloudellinen paine ja uskomukset terveyshyödyistä.
•
Maailman terveysjärjestö WHO luokittelee silpomiset neljään pääryhmään. Niissä sukuelimet poistetaan joko kokonaan tai osittain tai niitä vahingoitetaan muilla tavoin. Silpominen aiheuttaa monia jopa elinikäisiä psyykkisiä sekä fyysisiä seurauksia ja voi pahimmillaan johtaa kuolemaan.
•
Suomessa silpominen on rangaistava rikos, josta voidaan tuomita joko pahoinpitelystä tai törkeästä pahoinpitelystä. Suomessa ei ole
annettu yhtään tuomiota silpomisesta.
•
Maailmassa on arviolta noin 200 miljoonaa silvottua tyttöä ja naista, Suomessa arvion mukaan 10 000.
Tämäkin juttu on parempi paperilla.
Valtaosa sisällöistämme on maksutta luettavissa verkossa. Ne kuitenkin tuntuvat ja näyttävät paremmilta printtilehdessä. Tilaajana teet arvokasta työtä tukemalla suomalaista feminististä journalismia. Tervetuloa ostoksille verkkokauppaamme!
Etkö halua sitoutua lehtitilaukseen tai ostaa irtonumeroa? Voit myös kiittää verkkosisällöistämme MobilePay-lahjoituksella numeroon 71312. Pienestäkin summasta on apua!
