Viha
”Vittu mä vihaan miehiä”, miten helpottava, yhdistävä, viettelevä tunnustus.
Katselin vastapäätä istuvan aktivistin käsivartta koristavaa tatuointia, jossa sydämen sisään oli kirjoitettu ”misandry” (miesviha) ja haaveilin samanlaisesta. Katselin megafonin varteen rynnännyttä nuorta miestä, joka puffasi sosialismia käsittelvää uutiskirjettään tilaisuudessa, jossa oli tarkoitus jakaa toisillemme kokemuksiamme seksuaalisesta häirinnästä.
Lapsuuden kodissani isäni rooli oli diplomaatti. Arjessa räiskyvien tunnekuohujen taltuttaminen oli äitini vastuulla. Hän vastaanotti koulussa tsemppaamisen jälkeen leimahtavan kiukun ja omatoimisuuden taantuman, hän lohdutti läpi kaveririidat, osti ensimmäiset kuukautissuojat ja kuskasi meidät räkäisinä arkiaamuina lääkäriin. Hän kantoi painavat kauppakassit viiden jälkeen etuovesta sisään ja huusi ”nyt sais kantaaaa!” ja me juoksimme auttamaan häntä.
Isäni saapui kotiin myöhemmin, musta nahkasalkku täynnä tärkeitä papereita, karhea puvuntakki jäykkänä yllä. Hänet kutsuttiin perheen tunnetyön ristituleen, kun tilanne oli tavallista vakavampi: siskoni jäi kiinni kynsilakan näpistelystä, minä oksensin kolmetoistavuotiaana humalassa bussiin. Toisin muotoiltuna, isäni tehtävä oli saapua paikalle, kun äidiltäni viimein petti hermo. Isäni tehtävä diplomaattina oli lausua nuo klassiset vanhemman vuorosanat: en ole vihainen, olen vain pettynyt.
Tavallaan olen ollut miesvihaamisen ammattilainen, vaikkei niin saisi sanoa. Olenhan sukupuolentutkija ja
feministi, joten miesvihaaja-leimaa on käytetty lyömäaseena argumentointiani, työtäni ja taidettani vastaan. Kyseinen leima saa feministisen analyysin näyttämään epäluotettavalla tahrimalla sen irrationaaliseksi mielletyllä tunteella. Patriarkaatissa järki ja tunteet esitetään vastakohtina: maskuliinisuus yhdistetään rationaalisuuteen ja tunteellisuus feminiinisyyteen. Tässä asettelussa myös sukupuolet lukkiutuvat vastakkaiseen kahtiajakoon, mikä on tietenkin hölynpölyä.
Kiinnostavaa miesvihaaja-leimassa onkin ollut miesvihan haltuunotto. Feministisellä liikkeellä on pitkä traditio (mies)vihan käsittelystä. Feministifilosofi Sara Ahmedin mukaan viha on tahmea affekti, eli ihmisten välillä kiertävä, jaettu tunne, jonka aistii ja johon voi yhtyä. Hänen analyysissään viha tarttuu kiinni joihinkin kehoihin (tässä tapauksessa miehiin) ja täten miesviha luo yhteisöllisyyttä feministien keskuuteen. Heidän jaetulla tunteellaan on sama syntipukki: miehet. Kuten moni feministi myöntää, välillä sanat ”vittu mä vihaan miehiä” riittävät kiteyttämään turhautumisen, raivon ja analyysin tilanteesta, jossa joku on miesperseillyt, eli vienyt tilaa, hiljentänyt, tai väärinkäyttänyt etuoikeusasemastaan kumpuavaa valtaa. Solidaarisuuden luomisen lisäksi feministit ovat pitäneet miesvihaan tutustumista tapana hahmottaa patriarkaatin toimintalogiikkaa: siellä missä miesviha leimahtaa, rakenteet sortavat.
Kirjoitin ensimmäiseen runokirjaani esipuheen siitä, miten paljon vihaan miehiä, miten miesvihani on painava, rupinen musta kivi, joka sykkii rintakehäni takana. Kirjoitin siitä, miten feministien on perusteltava miesvihaansa raahaamalla kaikkien kuultavaksi elämänsä hirveimpiä hetkiä, jotta voimme todistaa, että miesvihamme tosiaan on oikeutettua. Oli vuosi 2018 ja moni meistä uskoi siihen, että rakenteet muuttuvat, kunhan kerromme tarpeeksi miesten tekemästä seksuaaliväkivallasta. Silti tunnustaminen väylänä muutokseen epäilytti minua jo silloin. En koskaan julkaissut tuota esipuhetta, koska miesvihan esilletuominen tuntui olevan liikaa, jopa pienen, uuden feministisen asennekustantamon esikoisteoksessa. Esipuheessa kysyin: etkö itsekin vihaisi, jos mies olisi raiskannut sinut ja kaikki ystäväsi?
Miesvihani onkin ollut intiimisti (!) kietotunut seksuaalisuuteeni. Panseksuaalina femmenä olen aiemmin ajatellut, että miehet ovat välttämätön paha. Ikään kuin haluni miehiä kohtaan olisi ollut valitettava heteronormin ylijäämä, johon kompastun – ja kaadun sänkyihin ja suhteisiin miesten kanssa.
Samaan aikaan miesvihani on ollut patoutunutta aggressiota tilanteista, joissa miehet ovat rikkoneet rajojani. Näissä tilanteissa itsesuojeluvaistoni on estänyt avoimen aggression näyttämisen ja olen puolustautumisen sijaan joko jäätynyt, myötäillyt tai mielistellyt, sillä avoin aggressio olisi saattanut johtaa pahempaan ja arvaamattomampaan uhkaan. Jälkikäteen tämän aggression tunteminen on saanut rinnalleen häpeää siitä, että en ole osannut pitää rajoistani kiinni. Tätä häpeää on pönkittänyt yhteiskuntamme seksuaalinen ilmapiiri, jota feministit kutsuvat raiskauskulttuuriksi.
Raiskauskulttuurissa naisten ja tyttöjen seksuaalisuutta on aina säädelty ja kuritettu häpeän, syyllistämisen, kaksinaismoralismin ja lainsäädännön avulla. Aiemmin suhtauduin skeptisesti siihen, että pelkän seksuaalisen väkivallan esilletuomnien murentaisi raiskauskulttuuria. Omista kokemuksistani puhuminen ja muiden kokemusten todistaminen on ollut uuvuttavaa. Se saa meidät jumittamaan traumoissamme. Miehiä ei kiinnosta ja rakenteet seisovat jykevinä.
Koska konservatiiviset arvot ovat myötätuulessa, etenkin valkoisten naisten seksuaalisuutta sidotaan entistä tiiviimmin heteroseksuaalisuuteen ja biologiseen essentialismin, jossa heidän seksuaalisuutensa (ainoa) päämäärä on lisääntyminen. Samaan aikaan valkoinen ylivalta kurittaa ja rajoittaa mustien ja ruskeiden naisten lisääntymistä. Kasvavasta konservatismista huolimatta uskon, että #metoo-liikkeen perintö vaikuttaa kuitenkin seksuaalisen ilmapiirin murrokseen, koska sen myötä seksuaalista kanssakäymistä määrittivät normit on järjestetty uudelleen. Häpeä seksuaalisesta väkivallasta kuuluu nykyään uhrien sijaan tekijöille ja seksuaalisen väkivallan kirjo on aiempaa tarkemmin nimetty. Keskustelu rajoista ja niiden ylittämisestä on lisääntynyt.
Jossain kohtaa tätä tunnustamista ja siitä seurannutta seksuaalisen ilmapiirin murrosta oma miesvihani hiipui. Vastustan ajan henkeä, jossa yksilöitä vastuutetaan kaikesta, myös omasta eheytymisestämme. Samalla koen, että miesvihani laantumiseen on vaikuttanut oleellisesti mahdollisuuteni päästä terapiaan sekä luoda ja jakaa miesvihaa käsittelevää taidetta. Rintakehäni alla muhinut musta vihan möykky on huomaamattani liuennut. Niitän myös runsasta turvallisten seksikokemusten satoa, joka on kasvanut aikaisempien vihaa leimauttavien kokemusten päälle. Yhtäältä haluan miehiä, koska en enää pelkää heitä. Toisaalta haluan miehiä myös, koska olen tutustunut omaan sisäistettyyn bi/panfobiaani. Halu miehiä kohtaan on halu muiden halujen joukossa ja sen järkeistäminen tai analysointi on tarpeetonta.
Vihasin miehiä, koska en jaksanut miesperseilyä: sitä kepeyttä ja itsetietoisuuden puutetta – tai sitten tietoista röyhkeyttä – jonka avulla miehet uskaltavat viedä tilaa, julkaista keskinkertaisia runokirjoja, iskeä naisia (en mitään niin halua kuin rohkeutta iskeä naisia!), topata, hyökätä, ja puolustautua. Vihaisin miesperseilyä, koska halusin siivuni siitä.
Luulin käsitelleeni miesvihaa, koska olen vuorostani häpäissyt miehiä, ilkkunut heille ja minimoinut miesten määrän elämässäni. Jossain vaiheessa miesvihan tunneulottuuvus kuitenkin muuttui. Siinä missä viha oli ennen tärkeää yhteisöni liimaa, nyt se oli lakoninen selitys joillekin tavoilleni toimia. En lue miesten kirjoittamia kirjoja, koska tiedäthän: vihaan miehiä. Viha, leimahtavana tai lakonisena, voi kuitenkin tukahduttaa. Sara Ahmedin mukaan viha voi myös lukittaa toimijat paikoilleen, esimerkiksi ”naiset” uhreiksi ja ”miehet” tekijöiksi.
Feministit pohtivat ajoittain sitä, muodostuuko vapaus valtarakenteita vastustamalla, vai jääkö se niin tehdessään jumiin siihen asetelmaan, jolle pitäisi kuvitella vaihtoehtoja. Tai kuten Audre Lorde totesi: herran työkalut eivät koskaan tule purkamaan herran taloa.
Ajattelen, että kaikki se raivo, pettymys, häpeä, itsesyytökset ja sekavuus, jotka punoutuvat valkoisessa heteropatriarkaatissa meidän kaikkien olemassaoloomme ovat herran työkaluja. Ahmedin ja Lorden ajatuksenkulkuja seuraten, en enää vihaa miehiä, koska en enää tarvitse vihaa.
"Nyt yritän pohtia, miten rakastaa miehiä."
Rakkaus
Haluan rakastaa miehiä, mutta en voi rakastaa heistä ketään tarpeeksi. Jos miesviha on ollut työkalu yhdistää yksittäisten miesten miesperseily rakenteisiin ja siten tehdä feminististä analyysiä sekä samalla lujittaa yhteisöä, miesrakkaus on jotain muuta. Miehiä ja miehisyyttä käsittelevässä klassikossaan Mies tahtoo muuttua (2004) feministiteoreetikko bell hooksin mukaan feministit käyttävät vihaa tapana väistää vastuu sellaisen maailman luomisesta, jossa kaikenikäiset miehet voisivat tuntea rakkautta. Hooks on käyttänyt huomattavan siivun urastaan rakkauden pohtimiseen ja teoksen Mies tahtoo muuttua keskeinen argumentti on, että patriarkaatti satuttaa myös miehiä, koska se pakottaa miehet tukahduttamaan rakkauden ja haavoittuvaisuuden. Hooksille rakkaus on työkalu sortavien rakenteiden purkamiseen, mutta purkamisen edellytys on se, että mies tosiaan tahtoo muuttua.
Jos viha on tulta, pettymys on puisevaa. Vaikka miesviha ei ole enää omalle feminismilleni keskeistä, huomaan usein toivovani, että miehet muuttuisivat enemmän: enemmän tunnetyötä, enemmän itsereflektiota, enemmän vastuunkantoa omasta ja toistensa käytöksestä. Ei kaikki miehet! Mutta ympärilläni näen useita miehiä, joiden naiskumppanit tiedostavat ja työstävät oman olemassaolonsa vaikutusta ympärillä olevaan yhteisöönsä. Pettymykseni kumpuaa siitä, että miehet eivät tee samaa, koska eivät uskalla. Tässä piileekin patriarkaatin tarjoileman maskuliinisuuden ristiriita: miehisyyteen liitetään sellaisia ominaisuuksia kuten rohkeus ja voima, mutta kuka tahansa B-lausunnon perään psykiatrin vastaanotolla itkenyt voi kertoa, että omista tarpeistaan haavoittuvasti puhuminen se vasta rohkeutta vaatiikin.
Teoksessaan hooks etsintäkuuluttaa miehiä, joilla on rohkeutta rakastaa ja näyttää tämä rakkaus.
Haluan kirjoittaa miehistä, joita rakastan: heidän lämpimistä rintakehistään, jotka sulkevat minut sisäänsä ja pitävät pystyssä. Isoista rystysistä ja halpojen markettidödöjen hajusta ja siitä, kun he viimein itkevät. Pienistä rakkauden teoista: isästäni, joka kysymättä imuroi autoni, kun parkkeeraan vanhempieni pihaan. Veljestäni, joka saapuu oman lapsiperhearkensa keskeltä nukuttamaan minun lapseni, jotta saan vapaaillan. Langostani, joka rientää hauskuuttamaan huutavaa taaperoani, kun huomaa, että minun voimani ovat hiipumassa. Miehistä, jotka olen valinnut lapseni kummeiksi, joista käytän termiä ”funcle” (fun uncle), joille lapseni uskaltavat kiukutella. Kumppanistani, jonka rakkauteen mahtuu polyamoria, pyykkivuoret ja jaettu poliittinen filosofia.
Kirjansa Mies tahtoo muuttua esipuheessa hooks kertoo, miten toivoi lapsena väkivaltaisen ja pelottavan isänsä kuolevan. Oman esimerkkinsä kautta hän avaa, miten moni nainen ja lapsi ympäri maailmaa toivoo elämässään olevien miesten kuolemaa. Vaikka isäni oli lapsuudessani perheen diplomaatti, hän on aina ollut lempeä, rauhallinen ja luotettava. Olen siis saanut kasvaa miehen kanssa, jonka kuolemaa en ole toivonut. Olen saanut kasvaa miehen kanssa, jota rakastan ja joka rakastaa minua.
Tietenkin toivon joidenkin miesten kuolevan. Toivon kaikkien fasististen poliittisten (mies)johtajien äkillistä kuolemaa nyt. Mutta mieskuoleman toivominen palauttaa minut vihaan, vaikka yritän löytää tietäni rakkauden äärelle. Feministisessä teoriassa yksilön ja rakenteiden jännitteeseen muodostuu käsityksemme vapautumisesta. En ole valmis hylkäämään rakenteellista viitekehystä, joka mahdollistaa fasistimiesten vallankäytön ja väkivallan järkyttävällä skaalalla. En ole myöskään valmis hylkäämään vihaa, enkä etenkään raivoa työkaluna epäoikeudenmukaisuuden tunnistamiseen.
Samalla yritän löytää omalle toiminnalleni suuntaa adrienne maree brownin teoksesta Emergent Strategy (2017). Brownille ”muotoutuva strategia” on väylä paremman maailman luomiseen, jossa muutos lähtee pienestä ja kasvaa suureksi. brown rakentaa muutosteorian fraktaaleista: geometrisistä muodoista tai rakenteista. Ne ovat kuin saniaiset, lumihiutaleet ja rantaviivat, jotka toistuvat samanlaisena eri mittakaavoissa. Toisin sanoen se, miten elämme ja muutumme pienellä skaalalla resonoi suuremmassa kuviossa. Jos harjoittelemme oikeudenmukaisuutta, rakkautta ja vapautta omassa toiminnassamme, se heijastuu koko yhteiskuntaan.
Eilen osallistuin esikoiseni jalkapallojoukkueen ensimmäiseen vanhempainiltaan. Vaikka olen työstännyt miesvihaani, lähestyin täyteen ahdettua neukkaria täynnä futisfaijoja varautuneena. Koska kyseessä oli viisivuotiaiden ”poikien” joukkue, vanhat kokemuksieni ”tyttöfutarina” kohtaamastani vähättelystä ja syrjinnästä nostivat päätään. Kuuntelin joukkuejohtajan selostusta kauden budjetista ja kun tuli aika valita joukkueelle apuvalmentajat, kiiruhdin ensimmäisenä ilmoittautumaan. Luettelin kilpaurani meriitit kuin ohimennen, kerroin valmentaneeni aiemmin useita eri ikäluokkia ja pelaavani edelleen. Kukaan jälkeeni ilmoittautunut faija (ja muut tosiaan olivat vain miehiä) ei kokenut tarpeelliseksi perustella soveltuvuuttaan tehtävään. Kun joukkueenjohtaja kehotti vanhempia kannustamaan miesten edustusjoukkuetta tulevissa peleissä, kysyin kovaan äänen, milloin naisten edustusjoukkue pelaa.
En enää vihaa miehiä, mutta en ole valmis luopumaan roolista, jonka Sara Ahmed nimesi feministiseksi ilonpilaajaksi. Feministinen ilonpilaaja ei latista muiden hyviä fiiliksiä vain latistamisen vuoksi, sen sijaan hän haluaa tuoda enemmän ihmisiä ilon äärelle. En enää vihaa miehiä, mutta bell hooksia mukaillen: miesten rakastaminen on sitä, että rakastaa heitä tarpeeksi tuhotakseen patriarkaatin.
