Jumalatarkoulu – tällä ei ole mitään tekemistä seksin kanssa

Jumalatarkoulussa opetetaan, miten ihmisestä tulee villinainen. Vapaudutaan! Voimaannutaan! Aistitaan korkeampia energioita! Työvälineenä ovat tyyny ja lantionpohja.

Laskeudun maantieltä suoraan kehooni.

Sukat pois, silmät kiinni, juurru! Ohjaaja lyö shamaanirumpua, ensin hitaasti. Muistakaa hengittää!

Poljemme vastahiottua lautalattiaa, minä ja neljätoista muuta Jumalatarkoulun oppilasta, heiluttelemme käsiä ja viuhdomme hurjasti päätä. Viikonlopun mittaisella leirillä on tarkoitus tutustua omaan sisäiseen potentiaaliinsa, luoda yhteys ”korkeimpaan itseensä”, antaa elinvoiman sykkiä pimpissä. Nettisivuilla luvataan niin.

Päämääränämme on löytää villinainen. Villinaisemme. Jumalattaren tulee löytää se itsestään. Koulutusohjelmaan kuuluu kuusi muutakin osaa, eheytyvä nainen, vetovoimainen nainen, vapautunut nainen, ja niin edelleen. 

Mutta villinainen, siinä on alkuvoimaa. Nyt perjantaina on vielä 48 tuntia aikaa löytää sisäinen, kesyttämätön nainen, joka ei kilttinä noudata muiden luomia sääntöjä.

Rytmi kiihtyy, rumpu hakkaa nopeammin, antakaa tärinän tuntua! Hengittäkää pimppiin asti! Älkää antako sen, mikä on tulossa ulos, jäädä kurkkuun! ohjaaja huutaa matalalla, napakalla äänellä. Sisäänhengityksellä otatte ryhmästä energiaa! Uloshengityksellä annatte ryhmälle! Mitä se on, mitä annatte!

Kaiuttimista jylähtää sello. Oh mother, great mother, nainen laulaa. Joku ryömii lattialla.

 

Majapaikkamme on vaikuttava 1800-luvun puolivälissä rakennettu Tuomiston kartano Karkussa, reilun puolen tunnin päässä Tampereelta. 

Sängyissä on paremmat peitot kuin monissa hotelleissa. Niitä reunustavat pitsiset prinsessaverhot. On kattokruunu, kolme upottavaa sohvaa, ulkopalju. Ikkunoiden lasit ovat alkuperäiset, vääristävät ulos katsoessa. Hyvinvointikeskus.

Täällä me hyvin toimeentulevat valkoiset naiset – retriitti on vain naisille – maksamme itsessämme kieriskelemisestä, syvään sisimpäämme keskittymisestä. 350 euroa viikonlopusta. Se ei ole paljon, verrattuna. Tämän tyyppiset retriitit maksavat tuhansiakin euroja: leirikeskuksissa, Jutta Gustafsbergillä, Balilla.

Ilmoittautuneet eivät ole niitä, jotka pyysivät Tamara Maunoselta ennustuksia Nykypostin palstalla, vaan kiireisiä, stressaantuneita, arkeen kyllästyneitä wellness-ihmisiä. Tarvehierarkian huipulla.

 

Pitää valita pari. Asetumme selät vastakkain. Minun tulee liittää etusormet ja peukalot kolmioksi ja asettaa ne kohtuni päälle. Vaikka kohtu olisi poistettu, sen energia on vielä meissä, ohjaaja sanoo.

Parini tehtävänä on kysyä minulta yksi kysymys: mitä villinaisesi haluaa? Minun pitää vastata, aina uudestaan samaan kysymykseen, kymmenen minuutin ajan.

Pari ei saa reagoida mitenkään. Sellaiset ovat säännöt. Jos joku alkaa itkeä, ei saa lohduttaa. Kaikki kannattelevat itseään, eivät saa sanoittaa tai tulkita muiden tunteita. Jos haluaa, että joku halaa, pitää pyytää. Toinen saa kieltäytyä. Turvallinen tila kaikille.

Jo edellisessä harjoituksessa on pitänyt kertoa pienryhmässä, mitä villinaiselta puuttuu. Viiden minuutin ajan. Höpisen jotain ensimmäisestä kerrasta tällaisessa paikassa, en keksi yhtään mitään. Ryhmäläiseni kuuntelevat lempeän stoalaisesti tuijottaen, eivät edes nyökkää, kun sanon, että siinäpä se. Istumme kolme minuuttia hiljaa.

Alamme huojua parin kanssa edestakaisin. Mitä villinaisesi haluaa? En kehtaa sanoa, että vitustako minä tiedän. En edes tiedä, mikä se on. Luettelen ikkunasta näkemiäni asioita: se haluaa ulos, se haluaa sisälle, se haluaa saunaan, se haluaa, öö, kiivetä puihin. Hädän hetkellä muistan Scandinavian Music Groupin kappaleen: kastella jalat heinikossa, tanssittaa tyttöä laiturilla, suudella poikaa aidan takana. Toivon, ettei parini tunne sanoituksia.

Seuraava kysymys, seuraavat kymmenen minuuttia: mikä estää villinaistasi?

Oikea vastaus on minä itse, se on aina oikea vastaus tämän tyyppisessä tutkiskelussa. Vaikka ei ole oikeaa ja väärää, ohjaaja korostaa, on annettava tulla sen, mikä tulee. 

Harjoituksen jälkeen istumme piiriin joogamatoille. Kaikki ovat pukeutuneet mukaviin ja elastisiin vaatteisiin, etukäteen lähetetyissä ohjeissa on kehotettu tekemään niin. Joogatrikoot, villasukat, jumppahuppari.

Moni on jo saanut yhteyden villinaiseensa iltapäivän aikana. Se on aina ollut sisällä ja vapautunut nyt, sen tuntee kehossa.

Ohjaaja hymyilee. Vaikka mitä lähtisi liikkeelle, viikonlopun aikana ei kannata tehdä lopullisia päätöksiä, vaan tunnustella, hän sanoo. Ei pidä irtisanoutua töistä tai ottaa avioeroa.

”Sellaistakin on tapahtunut.”

 

Ympäriltä kuuluu raastavan kovaa huutoa. Joku nauraa hallitsemattomasti. Nauru vääristyy itkuksi, sitten taas huutoa, huutoa, joka puolelta, kuin synnytyssalissa.

Olemme menneet makaamaan lattialle polvet koukussa. Asettaneet pään parin jalkojen väliin. Pari ”kannattelee tilaa”, katsoo suoraan silmiin, koko kahdenkymmenen minuutin harjoituksen ajan.

Uloshengitys, polvet auki perhosasentoon, sisäänhengitys, kiinni. Liike tuntuu lantionpohjassa. Auki, kiinni, ”tässä asennossa äitinne saattoivat olla, kun tulitte maailmaan!”, auki, kiinni, ulos, sisään.

Lantio nostetaan ylös, pidetään muutama minuutti ilmassa. Sitten lasketaan ja aletaan pikkuhiljaa viedä polvia yhteen. Intialaistyyppinen musiikki soi. Keho alkaa täristä. Nykiä samalla tavalla kuin juuri nukahta-essa, itsestään. Silmät muljahtelisivat, ellei tuijottaisi paria. Otsa hikeentyy, olkapää hakkaa lattiaa, sormet kouristelevat. 

Vähän kuin orgasmissa, ohjaaja sanoo. Hän ei osaa tarkalleen sanoa, mihin reaktio perustuu, hermoratoihin todennäköisesti.

Tärinä näyttää enemmän Manaajan kohtaukselta kuin orgasmilta.

Ikkunalaudalla on nenäliinoja. 

 

Ei täällä juuri ole itseni kaltaisia elämysshoppailijoita. Muut ovat edistyneempiä, selvästi innokkaita ja tutumpia sisäisten voimiensa kanssa. Hyväksyneet ne. 

On myös niitä, jotka eivät ole kokeneet saavansa apua muualta.

Elämäntarinat kerrotaan rivien välissä, elämänhallintaslangilla. Puhutaan omien rajojen asettamisen puutteesta. Vastaanottamisen vaikeudesta. Menettämisen pelosta. Tuli-elementti-ihmisten jyräämäksi jäämisestä. Omien tunteiden laiminlyömisestä.

On ollut traumaattisia elämänkokemuksia, menetyksiä, sairauksia. Sellaisia asioita, joiden käsittelemiseen saattaisi tarvita ammatti-, siis tieteellisesti koulutettua, tukea.

Ohjaaja on ammatiltaan henkinen valmentaja ja intuitiivinen energiahoitaja. Hän ei neuvo, vaan kyselee. Hymisee samalla tavalla rauhoittavasti kuin Tony Sopranon psykiatri. Mikä sinusta olisi parasta? Miten olet yrittänyt ratkaista? Miltä kehossa tuntuu?

Opetusfilosofiasta ei oikein ota selvää. Puheessa vilisevät chakrat, kundaliini-energia, klaaniäiti, intuitio ja id. Harjoitussalin sivupöydällä on tyrkyllä kirjoja, joissa kerrotaan parantavista enkeleistä, kehon salatusta kielestä ja keijuoraakkeleista.

Yleensä tällaiset perustuvat ohjaajan, kouluttajan, opettajan, gurun, miten missäkin kutsutaan, sosiaalisiin taitoihin ja karismaan. He toistelevat itsestäänselvyyksiä syvinä totuuksina. Kliseitä, jotka sopivat useimpien elämään, kuten horoskoopit tai Jari Sillanpään kappaleet, mutta vakuuttavammin. 

Kukapa ei olisi joskus hävennyt itseään. Mielistellyt, valehdellut. Tuntenut riittämättömyyttä. Rajoittanut itseään, tyytynyt. Miettinyt, onko missään mitään järkeä. Huojentaa kun joku sanoo viat ääneen. Kertoo, että ne ovat normaaleja ja hyväksyttäviä. Että niitä pitää suorastaan vaalia, niistä pitää voimaantua.

Meidän ohjaajamme vaikuttaa vilpittömän empaattiselta. Mitään tiettyä oppikoulukuntaa ei ole, hän selittää myöhemmin. Tarkoitus on tehdä tilaa sisäiselle kehon äänelle, opetella kuulemaan se opitun ja roolitetun alta. Hän opettaa keinoja, jotka ovat toimineet omassa elämässä.

Hän tuntuu uskovan asiaansa ehdoitta. Ohjaajaa ei kuulu totella tai seurata, vaan jokainen valitsee itse polkunsa ja tekee, mikä tuntuu parhaalta. Jokaisen villinainen on erilainen. Se on tervettä, mutta tavallaan myös vastuunvapautuslauseke. 

”Yleensä avautuminen alkaa kriisin kautta. Että maailmassa on pakko olla muutakin. Ei voi mennä niin, että tänne synnytään, käydään töissä ja kuollaan pois.”

Uskontotieteilijät kutsuvat tällaista postsekulaariksi henkisyydeksi. Uskontojen hybridimuodoksi, joka voi olla melkein mitä tahansa. Suurin life coach -buumi lienee ohi, mutta melkein mitä tahansa löytyy. Meditaatiota, parantavia kiviä, enkelihoitoja, uudistavia yrttejä, syöpäsairauksien ihmekatoamisia.

Traumojen purkamiseen kun ei kuulemma riitä puhe. Ne täytyy käydä läpi kehossa. Ohjaaja antaa arkiesimerkin: marmatamme ongelmasta viikkotolkulla kaverille, kun viisi minuuttia tyynyn hakkaamista saattaisi riittää vapauttamaan negatiivisen energian. Jos on yhteys.

 

Ryhdymme taas töihin. Vuorossa on pimeän energian käsittely, lauantaiaamun ratoksi.

Joogamaton päälle asetetaan tyyny.

Kädet laitetaan suun eteen.

Huudetaan. Tukahdutettua huutoa. Kolmen minuutin ajan.

Sitten hakataan tyynyä käsivarsilla.

Pannaan tyynyä.

”Se voi olla hyvin maskuliinistakin!”

Rynkytetään.

Kuvitellaan, että mies hyökkää päälle. Potkitaan ilmaa ja huudetaan ”ei! ei! EI!”

Esitetään lasta, joka saa itkupotkuraivarit.

Laotaan matolle.

Kuunnellaan kappale.

You can relax now, I am with you. You are the child of God, and that will never change.

On helpottavaa nähdä alakerrassa kokki. Hän tekee meille maidotonta ja gluteenitonta kasvisruokaa. Hänellä on farkut ja ulospääsy.

 

Iltapäivällä päästään vihdoin siihen, mikä villinainen on.

Ohjaaja aloittaa luennon kertomalla, että naiseus on kollektiivista perintöä. Kun otamme yhteyttä omaan itseemme, otamme oikeastaan yhteyttä menneisiin sukupolviin, siihen karmaan, jonka ne ovat jättäneet leijailemaan.

Yhteiskunta pyörii maskuliinisuuden ympärillä. Koulujärjestelmä esimerkiksi on hyvin maskuliininen. Feminiininen energia on toisenlaista. Vastaanottamista, antautumista.

”Joku kysyi, miksei tästä ole koskaan kerrottu. Miksei tästä puhuta?” ohjaaja sanoo.

Mikä estää ottamasta kehoa mukaan, olemasta leikkisä, seksuaalinen, energinen? Miksi siihen pitää kysyä lupaa! Keneltä lupa tarvitaan!

Ohjaaja antaa luvan olla kysymättä lupaa.

”Tästä ei puhuta, koska tätä voimaa pelätään. Miehet pelkäävät sitä. Nyt on aika, kun voimme ottaa voiman käyttöön!”

Naiseutta ei määritellä kummemmin, se on itsestäänselvyys. Ilmeisesti se on kuitenkin jonkinlainen energiaentiteetti, ei niinkään ideaali. Ohjaaja korostaa useasti, että jokainen on mitä on, ei ulkoapäin saneltu. Onko syntymässä saneltu, ei selviä.

Joka tapauksessa feminiininen ja maskuliininen ovat vastakohtia. Yin ja yang, maa ja taivas. Ne opitaan erottamaan toisistaan seuraavalla retriitillä.

”Luot sellaista elämää kuin itse olet. Tässä ajassa monet vastustavat henkisyyttä. Ajatellaan, että se on vain kivoja yksisarvisia ja enkeleitä.”

Väärässä ovat.

”Henkisyys on elämä. Seksuaalienergia on elämän energiaa! Tällä ei ole mitään tekemistä seksin kanssa. Vaatii voimaa olla herkkä.”

Sairauksien parantamisestakaan ei ole puhetta. Ruokavalioasioissa ohjaaja kannustaa konsultoimaan asiantuntijaa. Ayurveda-asiantuntijaa.

 

”Olet merilevä!”

Ohjaaja seisoo Rautaveden rannassa, liukkaissa syyslehdissä. Hän demonstroi järvellä avustajansa kanssa uutta harjoitusta. Toinen on meri, joka heiluttaa levää, luovii sitä aallokossa. Levän on antauduttava, luotettava, lakattava kontrolloimasta. 

Heilunnan jälkeen jokaisella on viisitoista minuuttia aikaa valita puu, joka kutsuu luokseen. Ohjaaja näyttää, miten energia siirtyy parhaiten. Pitää liimata lapaväli runkoon. Puuta voi myös halata ja pussata. On tärkeää muistaa kiittää jälkikäteen. 

En selvästikään ole tarpeeksi herkkä aistimaan Äiti Maata. Puu on puu, tuuli inhottavan vihmova. Minulla ei ole kelloa, en tiedä, kuinka kauan koivuun on nojailtava. Hanskat unohtuivat. Ei herkistyminen viikonlopussa tapahdukaan, ohjaaja lohduttaa, matka on pitkä. 

Sanon puulle kiitos, vaikka olen yksin. 

 

Kielteisistä tunteista saa kyllä kertoa. Jossain vaiheessa halusta lähteä kotiin tulee piirissä pieni ylpeyden aihe.

Sehän vain tarkoittaa, että kohdattavat asiat ovat oikeasti vaikeita. Että niitä haluaisi juosta pakoon, mutta silti päättää jäädä. Suuret voimat pulppuavat. 

Ennen päätösrinkiä tanssitaan silmät kiinni. Lapsuuden rooleista päästetään irti PMMP:n Tytöt-biisin tahtiin. Irinan Pokkaa-kappaleen aikana tulee ajatella kaikkia kertoja, kun on halunnut näyttää keskisormea, muttei sovinnaisuussyistä ole tehnyt niin. 

Seksuaaliset traumat karistetaan lattarihitti Despositolla.

Kun pitäisi lähteä kotiin, kotiinlähtö ei enää olekaan hauskaa. 

Keräännymme tiiviiseen möykkyyn, ohjaaja on keskellä. Meidän tulee suhista kuin käärme. Kundaliinienerginen käärme, väärinymmärretty ja parjattu Raamatun eläin.

Joku röyhtäisee.