Mikä?
• Jumppatytöt sai kesäkuussa 2025 Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon tunnustuksena aiheen suuresta yhteiskunnallisesta merkityksestä.
• Nyt esitys on myös taiteellis-tieteellinen yhteishanke, joka käsittelee aktiivisen joukkuevoimistelun harrastamisen vaikutuksia lapsiin ja nuoriin erityisesti 1990- ja 2000-luvulla. Työryhmässä on nyttemmin myös historiantutkija Sinikka Selin.
• Jumppatytöt – rakkauskirje joukkuevoimistelulle -näyttely avautuu TAHTO-museossa huhtikuussa.
Ehkä syrjäseutu pelasti meidät voimistelulta, pohdimme ystäväni Annin kanssa, kun kävelimme lokakuisessa loppuillassa Espoon Leppävaaran Monikon koululta kohti Leppävaaran asemaa. Anni vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Joensuun Hammaslahdessa, minä Pohjois-Savossa Keiteleellä. Noissa paikoissa lajivalikoima oli suppea. Keiteleellä tarjolla oli lentopalloa ja yleisurheilua, joista päädyin jälkimmäisen pariin.
Olimme juuri nähneet Jumppatytöt, joka on ylistyslaulu joukkuevoimistelulle ja yhdenlaiselle tyttöydelle ja naiseudelle. Joukkuevoimistelu on yhteisöllisyyttä, ystävyyttä ja luovuutta. Mutta joukkuevoimistelu on myös kehojen mittaamista, vertailua, runnomista ja vaatimista. Jälkimmäiseltä me Annin kanssa koimme pelastuneemme. Vaikka emme tietenkään kokonaan, sillä olemme millenniaalinaisia. Meille laihdutuskulttuuri ja kehoviha on annettu synnyinlahjana.
Jumppatytöt on rakentunut kolmen entisen voimistelijan, Katariina Havukaisen, Inkeri Hyvösen ja Ella Lahdenmäen henkilökohtaisista kokemuksista lajin parissa.
Se alkoi esityksenä, mutta on paisunut laajaksi kulttuuriseksi ilmiöksi, myös eräänlaiseksi esitysten jälkeiseksi ryhmäterapiaksi. Havukainen, Hyvönen ja Lahdenmäki tapaavat katsojia esitysten jälkeen ja keskustelevat heidän kanssaan joukkuevoimistelusta ja maailmasta, jossa he ovat eläneet. Ja siitä, millaisia jälkiä se maailma on heihin jättänyt.
”Me olemme joku väylä niille, jotka kokevat, että ei kukaan muu ymmärrä paitsi jumppari. Jumppari tajuaa toista jumpparia. Sen takia on myös näitä ihmisiä, jotka käyvät katsomassa näytelmän kerran ja tulevat toisenkin kerran, tuovat vaikka puolisonsa katsomaan. Koska he haluavat näyttää muillekin, että tuo oli minun maailmani”, Hyvönen kertoo.
Jumppatytöt-esitys kertoo karkeloiden kaikesta kauniista ja ihanasta: kimaltelevista kisapuvuista ja jumpparikulttuurin yhteisöllisyydestä. Kun liike pysähtyy, näyttelijät hiljenevät hengästyttävän musiikin alla uinuvien haamujen pariin. Lahdenmäki levittelee näytelmässä lavalle (eli liikuntasalin lattialle) voimisteluaikaisia päivä-
kirjojaan, jotka paljastavat päällisin puolin reippaan jumpparin sisäiset kauhut: pelon siitä, ettei kelpaa, että putoaa pois, että on vääränlainen, ettei saavuta valmentajien asettamia tavoitteita.
Kun Lahdenmäki lopetti voimistelun, hän sai valokuvakansion, johon oli koottu kuvia voimisteluvuosilta.
”Katsoin niitä kuvia, että tuossakin ajattelin, että olen läski, tuossakin ajattelin, että olen läski, tuossakin mä ajattelin, että olen läski. Katson niitä kuvia nyt, niin minähän olen ollut ihan normaalikokoinen. Mistä ne ajatukset ovat tulleet päähäni?”
Yksi vastaus tähän kysymykseen on: ympäröivästä, 2000-luvun alun kulttuurista. Sitä aikaa ei pääse pakoon, toteaa Hyvönen.
”Minä olen ajatellut noin jo silloin kahdeksanvuotiaana ja kuusivuotiaana. Olen itse kokenut, että olen väärän kokoinen tai väärän näköinen.”
Esityksessä Hyvönen pinoaa ja siirtelee ja pinoaa uudelleen riisikakkuja, jotka odottavat pahaenteisenä pinona lavan reunalla. Riisikakkujen paino kasvaa esityksessä tuhatkertaiseksi, niihin kiteytyy koko millenniaalisukupolven laihdutuspuheessa rypenyt ydin.
Toinen vastaus Lahdemäen kysymykseen on lajin parista: voimistelu on esteettinen laji, jolla on oma esteettinen koodistonsa, vaikka sitä ei ääneen sanottaisikaan.
”Meidän aikana myös monesti sanottiin ääneen tai arvotettiin ylipäänsä mediassa, että minkälaiset kehot ovat jotenkin arvokkaita tai esteettisesti jotenkin miellyttäviä tai hyviä”, Havukainen sanoo.
Kaikki kolme aloittivat joukkuevoimistelun kuusivuotiaina ja lopettivat sen teini-iässä.
Näyttelijät Inkeri Hyvönen (oik.), Ella Lahdenmäki ja Katariina Havukainen ovat entisiä joukkuevoimistelijoita.
Minäkin lopetin yleisurheilun teini-iässä. Tilalle tulivat muut asiat, kuten rautakaupan takana salaa tupakointi.
Jumppatyttöjä katsoessani ensimmäinen tunteeni oli kateus: olisipa minullakin ollut tuollainen yhteisö. Sitten tuli kauhu siitä, miten raju laji oli tytöille ja nuorille niin fyysisesti kuin henkisestikin. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin nähdyksi tulemisen tunne. Validaatio. Vaikka jumpparikulttuuri on minulle tuttu vain etäisesti, esityksen kehopuhe ja huolet olivat kivuliaan tuttuja.
Don’t cha wish your girlfriend was hot like me? tiedustelivat The Pussycat Dollsit MTV:llä oikeastaan aika retorisesti. Oli vuosi 2004 ja minä 18-vuotias. Vaikka olin elänyt kaikki ne vuodet vatsojaan peilien edessä huolestuneesti puristelevien naishahmojen ja populaarikulttuurin silmilleni syytämien langanlaihojen hahmojen ympäröimänä, jokin juuri The Pussycat Dollsin kappaleessa löi ytimeeni.
Tietenkin minun rakastamani poika haluaisi, että hänen tyttöystävänsä olisi kuuma. Totta kai hän haluaisi, minä ajattelin television äärellä lumoutuneena ja nyökkäilin, vaikka yritin samalla olla välinpitämätön ja ajatella, että kai kuumuus on muutakin kuin esimerkiksi laihuutta. Vaikka tietenkään se ei ollut mitään muuta. Pitäisi olla ensisijaisesti laiha ja kaunis.
Siksi minä aloin harrastaa liikuntaa lähes pakonomaisesti. Yleisurheilussa harjoitukset olivat tähdänneet voimaan, lihaskasvuun, nopeuteen ja reaktionopeuden kehittämiseen. MTV:n sisällön aikaansaama liikunta ei tähdännyt mihinkään noista. Missään vaiheessa tähtäimessäni ei ollut terve ja vahva keho, vaan keho, joka olisi pienempi ja kapeampi, mahtuisi pienempään vaatekokoon, painaisi alle jonkin tietyn kilomäärän.
Ryhmäliikuntatunneilla kannustettiin polttamaan kaloreita, hyvittämään syödyt synnit, liikunta-aiheisissa mediasisällöissä tarjoiltiin erilaisia ruokavalioita, joilla paino varmasti laskisi. Ei saa käyttää isoja painoja, pilateksella saa pitkät ja virtaviivaiset ja kauniit lihakset, näitä muroja syömällä laihdut.
Meni vuosia ennen kuin kohtaisin populaarikulttuurin tuotteen, joka johdattaisi minut eräänlaisen porttihuumeen tavoin toisenlaisen kehollisuuden pariin urheilulajin muodossa. Mutta kuten The Pussycat Dolls minut rikkoi, Whip It (tunnetaan myös nimellä Roller Girl) -elokuva ojensi laastarin. Roller derby -maailmaan sijoittuva, vuonna 2009 ensi-iltansa saanut Drew Barrymoren esikoisohjaus esitteli tyttöyttä, naiseutta ja kehollisuutta, voimaa ja yhteisöllisyyttä tavalla, joka sai minut ja lukuisat muut haaveilemaan toisenlaisesta maailmasta – maailmasta, jossa erilaisille kehoille on tilaa.
Maailmasta, jossa keho oli ennen kaikkea väline, ei katseen kohde.
“Halusin olla parempi, nopeampi, voimakkaampi.”
Roller derby on nopeatempoinen täyskontaktilaji, jossa kaksi viisihenkistä joukkuetta mittelee ovaalinmuotoisella radalla rullaluistimilla. Se on yhtä lailla yhteisöllinen ja yhteen hitsaaava kuin voimistelu, mutta estetiikaltaan sen kääntöpuoli.
”Alle 70-kiloiset on pulkannaruja”, julisti yksi Helsinki Roller Derbyn kokeneemmista pelaajista, kun aloitin lajin kevättalvella 2013. Lausahdus nauratti. Sillä siihen saakka olin oppinut, että toksisen mieskulttuurin mukaan alle satakiloiset miehet punnitaan neuvolassa, mutta yli 60-kiloinen naisvartalo on liian painava.
Tunsin itseni vapaaksi. Minä kelpasin.
Siihenastisen elämäni olin istunut aivan tuolien reunoilla, jotta penkkiä vasten painuvat reiteni eivät näyttäisi hirvittävän paksuilta. Roller derbyn aloittamisen myötä käsitin, että paksuista reisistä on valtavasti iloa ja etua lajissa, jossa vaadittiin voimaa. Roller derbyssä sai olla vahva ja aggressiivinen.
Yleisurheilussa tai voimistelussa odotukset lajia harrastavan keholle ovat tietynlaiseen muottiin ahdetut, mutta roller derbyn harrastajien kehoissa oli laaja kirjo. Oli pitkiä, lyhyitä, kapeita, leveitä, pitkäsäärisiä, lyhytselkäisiä, pitkäselkäisiä, lyhytraajaisia. Oli kainalokarvoja, säärikarvoja, mustelmia, selluliittia, tatuointeja. Ehkä roller derby on lajina eräänlainen uimahallin suihkutila: siellä ovat kaikenlaiset kehot.
Tämä kuulostaa juhlavalta: vapauduin. Mutta totuus on, että en vapautunut kokonaan. Vaikka aloin roller derbyn ansiosta arvostaa omaa kehoani eri tavalla ja nähdä sen ensisijaisesti välineenä, jolla joko estetään vastustajajoukkuetta tai autetaan omaa, olin ja olen edelleen tietynlaisen kehoihanteen vanki.
Aloin kadehtia kokeneempien pelaajien voimaa ja nopeutta, latasin kuntosalilla kyykkytankoon raskaampia painoja ja halusin viettää kaiken aikani treeneissä. Halusin olla parempi, nopeampi, voimakkaampi. Vaikka roller derby on teoreettisesti laji, jonka parissa kaikki kehot ovat hyviä, käytännössä siinä kilpatasolla menestyäkseen on oltava fyysisesti hyvässä kunnossa.
The Pussycat Dollsin ja millenniaalikulttuurin minulle maalaaman kehoihanteen tilalle tuli vain toinen. Olkoonkin, että roller derbyn tavoitteilla treenaaminen oli terveempää – se oli silti yhdenlaisen haavekuvan tavoittelua.
Joukkuevoimistelun lopetettuaan Jumppatytöt-kolmikko on päätynyt näyttelijöiksi. Voimistelumenneisyydestä on ollut hyötyä, mutta myös haittaa. Tapa, jolla voimistelija kantaa kehoaan ei ole näyttelijälle eduksi. On pitänyt oppia maadoittumaan, löntystämään, lopettamaan viivasuorissa linjoissa käveleminen, etsiä rentous.
Nykyäänkin heitä mitataan, vertaillaan, asetetaan samalle viivalle ja katsotaan, kuka kelpaa.
”Vaikka yritettäisiin olla solidaarisia ja tuetaan toisiamme ja kaikkea muuta, niin väistämättä on se tilanne, että menemme parhaiden ystäviemme kanssa koekuviin ja kysymys on, että kumpi sen roolin saa. Vertailusta ei pääse eroon”, Havukainen toteaa.
Luulisi, että mittaamiseen ja vertailuun tottuu. Tai turtuu. Niin luulivat jumppatytötkin. Mutta kun esitys alkoi rakentua ja kolmikko kiskoi ylleen lycra-asut, jotain tapahtui.
”Luulin, että olen päässyt kehosuhteeni kanssa johonkin parempaan paikkaan, kun on aikaa kulunut…”, Havukainen aloittaa.
”…ja sitten olen saanut myös löytänyt oman tyylinsä, millä vaatteisiin tykkää pukeutua ja mikä mun keholle sopii ja näin. Mutta niin vaan se taas avautui se asia, kun laitettiin nää meidän jumppapuvut päälle…”, Lahdenmäki jatkaa.
”…että ai niin, tää oli tätä”, Havukainen lopettaa.
