1.
Siihen aikaan joka paikassa oli tosi paljon glitteriä. Kylmän tahmea, paksu vana vaseliinia poskipäille, kaverin laukusta glitterpurkki ja glitterin levitys vaseliinin päälle. Kimaltavien hiutaleiden ropina tanssilattialle, lakanoihin. Sloganeilla varustettuja t-paitoja, omistin niitä useamman. ”Feminism is unisex”, ”Fuck Patriarkatet” ja ihan vain ”Feminist”.
2.
Olen miettinyt sitä, miten väsynyt olen, vai onko väsymykseni vain jonkin aiemman voimavaran poissaoloa. Glitteraikoihin, slogan t-paita-aikoihin, jotka olivat eilen, mutta jotenkin kummasti kahdeksan (yhdeksän?) vuotta sitten, kävin raivolla. Raivo suoristi aamuisin selkäni, raivo lohdutti, raivo rakasti seuraa, ja me rakastimme raivoa. Meillä oli Whatsapp -ryhmiä, joissa heitimme raivoa kiukaalle ja kylvimme sen löylyssä. ”Näittekö vittu mitä toi saatanan Pasi sanoi Twitterissä! Käykää äkkiä kommentoimassa sille ja tykkäämässä mun kommentista!” ja me menimme. Meillä oli myös Facebook-ryhmiä, mutta ennen kaikkea Se Facebook-ryhmä, ehkä muistatte sen. Sen, josta vuodettiin kuvakaappauksia, ja joka sai valtamedian panettelemaan pelottavia feministejä. Lopulta perustettiin myös Sen Facebook-ryhmän ”rennompi” ryhmä, mikä ajankuva, mikä jakolinja.
3.
En ole koskaan ollut ”rento”. Kerran tapailin Bostonissa naista, joka tokaisi itsestään ”I came out of the womb intense!” ja vaikka suhteemme ei kehittynyt lesbobileiden jatkopanoja kummemaksi, haluan ajatella, että tämä mielikuva kohdusta maailmaan sinkoavasta, anteeksipyytelemättömän intense ihmisestä oli hänen lahjansa minulle. ”It’s ok to be a passionate person”, eräs terapeutti sanoi, kun istuin hänen kiireellisellä vastaanotollaan yliopisto-opintojeni viimeisenä vuonna, ahdistuksen puristuksessa. Ja niin olen ollut intensiivinen, vaativa, intohimoinen, ankara – ja raivoissani.
4.
Sukupuolentutkijana minua välillä vaivaa feminististen avauksien historiattomuus. Ironia tässä tietenkin on, että olen itsekin julistanut poliittisissa puheissa ja runoissani sitä, miten henkilökohtainen on poliittista, aivan kuin sukupolveni olisi itse juuri keksinyt tämän yhteyden.
Vai luulimmeko sittenkään keksineemme sen? Vai onko tämä lause sellainen, joka jokaisen sukupolven täytyy uudestaan julistaa todeksi ja tehdä näkyväksi?
5.
Suomessa hyvinvointivaltiota on perinteisesti pidetty feministien liittolaisena, koska sen kautta on ajettu läpi lainsäädäntöä, joka on johtanut tasa-arvoisempaan yhteiskuntaan. Mutta me olemme jo kauan tienneet, että hyvinvointivaltio on systemaattisen tuhon kohteeksi joutunut poliittinen ristiriita. Valtio itsessään on normatiivisen valkoisuuden, kolonialismin ja riiston päälle rakennettu kuvitelma. Feministit ovat joutuneet etsimään toisia liittolaisia, ja viimeisen vuosikymmenen aikana tämä on johtanut feministisen ruohonjuuritason aktivismin eräänlaiseen kukoistukseen. Useat näistä uusista feministisistä avauksista ovat olleet eksplisiittisen antirasistisia (Ruskeat tytöt, Fem-R, ARF, Good Hair Day) tai ilmaisseet ponnistelevansa kohti intersektionaalista feminismiä (FemF, Feministinen Puolue). Ruohonjuuritason kiritys on johtanut myös vakiintuneen poliittisen koneiston omaksumaan feminismiä – tai ainakin feminististä kieltä. Marinin hallituksen tasa-arvo-ohjelmassa esiintyi sana intersektionaalisuus, RKP:n eurovaalimainoksessa kesällä 2020 luvattiin ”feminismiä Eurooppaan”, ja kokoomuspoliitikko luotsaa eduskunnan feministiryhmää. Mitä tällä feminismillä näissä poliittisissa puheissa tarkoitetaan, ja ketä se palvelee?
6.
Vuonna 1984 julkaistussa, feministisen teorian nykyklassikoksi nousseessa antologiassa This Bridge Called My Back, antologian toinen kokoaja Cherríe Moraga kirjoittaa: ”Kehtaanko puhua tylsyydestä, joka on asettumassa valkoisen feminismin liikkeeseen? Se, mikä ennen oli [liikkeessä] viiltävää tylsyy, kun esitetyt ratkaisut sielujemme ja vatsojemme nälkään ovat liian helppoja/yksinkertaisia.”
Moraga on chicana¹ feministi. This Bridge Called my Back edusti aikansa kriittistä interventiota feministiseen liikkeeseen ja kokosi yhteen luovaa, ärhäkkää ja pohdiskelevaa analyysia rasismista, luokasta, seksuaalisuudesta ja sukupuolesta. Otsikon vertauskuva sillasta viittaa siihen, kuinka yhteiskunnan rakenteiden marginalisoimat henkilöt joutuvat asettamaan itsensä kokemuksien kuilujen ylle. Ja miten huolettomasti jotkut kävelevät heidän päältään, miten tottuneita toiset ovat siihen, että heidän eteensä lankeaa ylikulkusilta, tulkkaus, selitys, vastaus.
Mitä on ”tylsyys” tämän päivän feministisessä liikkeessä? Onko se valkoisten feministien hyväntahtoisia mutta lopulta laimeita yrityksiä sulattaa moninaisuus osaksi perinteisiä rakenteita ilman, että itse rakenteita kyseenalaistetaan? Onko tylsyys sitä, että tasa-arvoa edelleen myydään synnyttäneille työmarkkinaosallisuuden kautta ilman, että kyseenalaistetaan kapitalismia? Onko tylsyys sitä, kun vuosikausia hokee ”alas patriarkaatti” ja silti huomaa kantavansa valtaosan tunnetyöstä suhteissa miesten kanssa? Vai onko tylsyys edelleen ennen kaikkea sitä, mistä jo Moraga puhuu: rasismia kohtaavat feministit, vammaiset feministit sekä queer-ja trans-feministit joutuvat edelleen tekemään sen työn, mikä kuuluisi myös, ennen kaikkea, etuoikeutetuissa asemissa oleville?
1 Chicana feminismi on kansanliike ja teoria, joka tutkii meksikolaistaustaisiin kohdistuvia sorron risteymiä niin kutsutuissa Yhdysvalloissa.
7.
Tiedän että väsymys on eräänlainen etuoikeus. Kuulen, miten glitterposkislogantpaita-minä tylyttää minua vuosien takaa, ja hän on oikeassa. Vaikken ole enää raivon sängystä kampeama, vaan ennen kaikkea öisin lasten kanssa heräävä, pätkä-ja silpputyössä tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta paasava, queerhimojen vallassa arkea suorittava varhaiskeski-ikäinen. Väsymys johtaa juuri siihen tylsyyteen, joka mielikuvituksen puutteellaan uhkaa koko liikettä. Nyt jos koskaan on aika karistaa apatia. Oman raivoni on uudelleen sytyttänyt kaikki tämä paska. Toivon että osaisin kuvailla maailmantilannetta kaunopuheisemmin, mutta se ei ole tarpeen. Kaiken tämän paskan herättämä raivo on kuitenkin erilaista. Siinä missä aiempi (nuoruuden?) raivo oli osittain kohtaamattomista traumoista syntyvää raakaa kipua ja turhautumista, tämä raivo on fermentoitunutta. Tämä raivo on eliksiiri, josta pidetään huolta, pullotetaan ja tuodaan ystävien luokse illalliselle.
8.
Uudessa kirjassaan Loving Corrections, pitkän linjan aktivisti adrienne maree brown muistuttaa meitä siitä, miten paljon tarvitsemme toisiamme. Hän haluaa kannustaa meitä aktivisteja, paremman maailmaan puolesta useamman kerran uupuneita ja pettyneitä, jatkamaan. Ja: rakastamaan. Hän tunnistaa, miten sosiaalisissa liikkeissä olemme liian herkästi käyneet toistemme kimppuun, sekä heidän kimppuun, jotka eivät ymmärrä tai eivät (vielä) jaa toiveitamme toisenlaisesta maailmasta. brown haluaa meidän ”oppivan olemassaolomme vaikutus [muihin] sekä tutkivan mitkä pienet, henkilökohtaiset muutokset voivat kasvaa yhteisön toimintatavoiksi ja täten johtaa suurempiin kollektiivisiin muutoksiin.”
Henkilökohtaiset muutokset ja niiden vaikutus yhteisöön tuntuvat tässä hetkessä erittäin tärkeiltä, maadoittavilta muistutuksilta. Loving Correctionsin luvussa, joka käsittelee solidaarisuutta ja Palestiinan vapauskamppailua, brown muistuttaa meitä, että hämmennyksen ja sekaannuksen tuottaminen on koloniaalinen taktiikka. Kun ihmiset hukkuvat misinformaatioon, he kääntävät huomionsa pois ja käpertyvät itseensä eivätkä jaksa selvittää, mitä kaikkea pahaa missäkin maailman kolkassa tällä hetkellä tapahtuu. Huomion ollessa muualla, on valtaa pitävien helpompi ajaa läpi muutoksia, jotka syventävät sortoa.
Vastavoimana sekasorrolle brown muistuttaa, että meidän ei tarvitse olla joka asian asiantuntijoita. brown rakastaa vertauskuvaa kansanliikkeistä lintuparvina, joissa tärkeintä on pysyä tietoisena siitä, miten vieressä olevat lentävät. Välillä on kunkin meidän vuoro johtaa parvea, välillä lentää parven perässä. Hän itse kertoo kääntävänsä katseen pois omasta kontekstistaan (Yhdysvaltojen tuhoutuva imperiumi) ja seuraavansa sitä johtajuutta, joka kumpuaa kolonialismin kohteeksi joutuneista keskuksista. Lisäksi hän kannustaa lukijoitaan spesifeihin tekoihin, jotka ovat osa muutoksen kokonaisuutta. Lähetä rakkaillesi tarkkoja, nopeita ohjeita toiminnalle, jotta heidän on mahdollista punoutua osaksi kasvavaa liikettä. Sitoudu kommentoimaan ja nostamaan sosiaalisen median postauksia, jotka vaativat kansanmurhan loppua. Ja ennen kaikkea pidä mielessä, että kaikkien meidän vapaus on lopulta yhteydessä toisiinsa.
9.
Luen Moragaa ja brownia rinnakkain ja löydän sillan, joka kurottaa vuosikymmenien takaa murroshetkestä toiseen. Sekä This Bridge Called My Back että Loving Corrections pyrkivät vaikuttamaan liikkeiden sisällä, ne on suunnattu interventioiksi, joiden tarkoitus on yhdistää ja vahvistaa sortoa vastaan kamppailevia. Esipuheessaan Moraga mainitsee uskon. ”Puhun siitä, miten meidän on uskottava, että meillä on valta luoda uudelleen kokemuksemme, muuttaa elämämme, pelastaa elämämme… tarkoitan tällä aktivistien uskoa [faith]”. Moragalle tämä usko on intersektionaalisen feminismin sydämessä, sillä huolimatta lukuisista pettymyksistä, joita hän on kohdannut esimerkiksi valkoisten feministien toimesta, usko siihen, että feministeillä on mahdollisuus muuttaa maailmaa, kannattelee häntä.
10.
brown toteaa kirjassaan meidän elävän vastaiskun aikaa (kaikki tämä paska), joka väistämättä vaikuttaa siihen, miten järjestäydymme sortavia rakenteita vastaan. Oli helpompi (ja turvallisempi) heittäytyä kadulle marssimaan feminismi-paidassa, kun feministiset arvot olivat myötätuulessa. Vastaiskun aika vaatii, että punnitsemme voimavarojamme. Mutta jos, kuten minä, olet väsynyt ja useamman (aktivisti)loppuunpalamisen läpikäynyt, tämä essee on kutsu luoda jälleen yhteys toisiimme. Ja jos, kuten minä, orientoidut feministiseen liikkeeseen useamman etuoikeusaseman kautta, on aika kerätä voimamme ja päättää, minkä kuilun yli voimme saattaa toisemme. Koska intersektionaalinen feminismi haastaa ajatuksen siitä että [vain] henkilökohtainen on poliittista, etenkin maailmassa, jota määrittää systeemi- ja monikriisit. Siksi vastaus kriiseihin ammentaa myös suuresta väkijoukosta. brown toteaa, että meidän on kutsuttava ihmiset mukaan kansanliikkeisiimme sillä varmuudella, että me voitamme. Meidän on tultava yhteen vastustamaan sortoa, mutta myös kuvittelemaan tulevaisuus, jossa kasvamme irrallisiksi sortavista rakenteista.
En tiedä tarkalleen, miltä tämä maailma näyttää. Mutta olen valmis uskomaan siihen.
