Lehtikuva / AFP
Istuin hikisessä ja täydessä Toyota Hiacessa matkalla Jerusalemista Gazaan, kun juttelin ensimmäisen kerran Francesca Albanesen kanssa. Oli vuosi 2012 ja olimme molemmat töissä YK:n palestiinalaispakolaisten avustusjärjestöllä UNRWA:lla.
Italialainen juristi Albanese työskenteli tietysti lakitiimissä, jonka asiantuntijat keskittyivät muun muassa palestiinalaisten kansainväliseen suojeluun. Itse puursin UNRWA:n Gazan toimistossa tasa-arvoasioiden parissa.
Jerusalemista lähtiessämme ohitimme lukuisia vuonna 1948 tyhjennettyjä palestiinalaisia kyliä: Liftan, Deir Yassinin ja Ein Keremin. Kun Israelin valtiota luotiin toisen maailmansodan jälkimainingeissa, yli 700 000 palestiinalaista karkoitettiin kodeistaan.
Palestiinalaiset kutsuvat vuoden 1948 tapahtumia nakbaksi, katastrofiksi. Huhtikuussa, kun palestiinalaiset surevat nakbaa, israelilaiset juhlivat itsenäisyyspäiväänsä. Sivustakatsojalle tilanne näyttää irvokkaalta.
Sittemmin Albanese on puhunut siitä, miten syvästi Jerusalemissa vietetty aika häneen vaikutti. Israelin sortotoimet olivat jo silloin raakoja ja räikeitä. Siitä riitti keskustelua matkallemmekin.
Kun nyt keväällä 2026 puhun Albanesen kanssa videopuhelua, hän pohtii epäoikeudenmukaisuuden pitkää jatkumoa: ”Miehitys on hirvittävän sortava”, hän sanoo. ”Asuttajakolonialismi on yksi läpitunkevimmista ja väkivaltaisimmista poliittisen sairauden muodoista.”
Sen viimeisin vaihe alkoi lokakuussa 2023, kun Hamas hyökkäsi israelilaisille musiikkifestivaaleille. Israel vastasi iskuun tuhoamisvoimalla, jota kansainvälinen tuomioistuin tutkii kansanmurhana.
Albanesen tehtävä on ollut tutkia näitä ihmisoikeusloukkauksia YK:n erityisraportoijana palestiinalaisalueilla. Kun muu YK ja sen johtajat ovat Yhdysvaltain ja Israelin edessä varoneet sanojaan, Albanese on tykittänyt lakipykäliä kerta toisensa jälkeen.
Hänen kaksi vuotta sitten julkaistu raporttinsa The Anatomy of Genocide sisältää sivukaupalla todisteita kansanmurhan aikeesta.
Israelin johto on avoimesti julistanut gazalaisille ”ihmiseläimille” täydellisen saarron – ”ei sähköä, ei ruokaa, ei vettä” – koska ”koko kansakunta on vastuussa”. Gazassa onkin nyt tapettu yli 20 000 lasta ja lähes kaksi tuhatta terveydenhuollon työntekijää.
Pysyvä rauha vaikuttaa kaukaisemmalta kuin koskaan aiemmin. Albanese ei ole silti antanut periksi, vaan jatkaa taisteluaan rauhan eteen. Eikä minkä tahansa rauhan, vaan sellaisen, joka olisi myös feministinen.
Mikä feministinen rauha?
”Haluaisin nähdä palestiinalaisia naisia johtajina”, Albanese sanoo. ”Olen tavannut monia vahvoja, selkeitä ja visionäärisiä palestiinalaisnaisia – suurlähettiläitä, ammattilaisia, aktivisteja. Heidän joukossaan on poikkeuksellisen paljon viisautta ja näkemystä.”
Feministinen rauha tarkoittaa rauhanajattelua ja -rakentamista, jossa sukupuoli ja valtasuhteet nähdään keskeisinä osina konfliktien syntyä ja ratkaisua. Ytimessä on ajatus siitä, että rauha ei ole vain aseiden hiljenemistä, vaan myös rakenteellista oikeudenmukaisuutta.
Yksi feministisen rauhan perinteisimmistä ulottuvuuksista on se, että eri toimijat ja näkökulmat ovat merkityksellisesti edustettuina rauhanprosesseissa.
Tähän kuuluu myös naisten johtajuus. Tutkimukset osoittavatkin, että naisten osallistuminen rauhanneuvotteluihin tekee rauhasta kestävämpää.
Gazassa rauhaan on pitkä matka. Tulitauko alkoi jo vuodenvaihteessa, mutta sen aikana Israel on tappanut satoja palestiinalaisia.
Yhdysvaltain presidentti Donald Trump on luonut niin sanotun rauhanneuvoston seuraamaan tulitaukoa, rauhaa ja jälleenrakennusta.
On huomionarvoista, että rauhanrakennusta ohjaa näin Israelin liittolaisvaltio, joka on rahoittanut Gazan tuhon. Trump nimitti itsensä neuvoston johtajaksi hamaan kuolemaansa saakka, eikä sen johdossa ole ainuttakaan palestiinalaista.
Muutama nainen rauhanneuvostossa kuitenkin on – ei tosin ylimmässä johdossa. Neuvostoon kuuluu Sigrid Kaag, hollantilainen poliitikko, joka vuonna 2025 erosi YK:n Palestiinan rauhanlähettilään roolista, koska rauhanprosessia ei hänen sanojensa mukaan ollut todellisuudessa olemassa.
Kaag on sanonut liittyneensä neuvostoon edistääkseen rauhaa ja Palestiinan oikeutta omaan valtioon. Toinen nainen on Yhdistyneiden arabiemiraattien ulkoministeri Reem Al-Hashimy, joka edustaa neuvostossa maataan.
Tuovatko nämä naiset sitten Trumpin rauhanneuvostoon jotain merkityksellistä?
Albanesen mielestä heidän osallisuudellaan ei ole mitään merkitystä, koska rauhanneuvosto ei ole naisten tila. ”Eikä kyse ole edes varsinaisesti sukupuolesta vaan lähestymistavasta”, hän selittää. ”Testosteronilla kyllästetyt ympäristöt harvoin edistävät kollektiivista paranemista.”
Palestiinalaisille kyse on pohjimmiltaan vapautumisen kamppailusta, Albanese kuvailee. ”Vapautuminen kolonialismista heijastaa feminististä kamppailua patriarkaattia vastaan. Siirtomaavalta infantilisoi hallitsemiaan ihmisiä, tekee mielivaltaisia päätöksiä ja toimii epädemokraattisesti. Nämä ovat myös patriarkaatin tunnuspiirteitä”.
Albanesen mukaan minkäänlaista palestiinalaista poliittista prosessia ei tällä hetkellä ole. ”Lähimpänä sitä on kansalaisyhteiskunta”, hän sanoo ja mainitsee esimerkkinä maailmanlaajuisen Israel-boikottia ajavan BDS‑liikeen. ”Se on monimuotoinen, edustava, ruohonjuuritason liike. Minulle se on muutosliikkeen malli.”
Miltä feministinen rauha sitten näyttäisi Palestiinassa? Kysyn tätä Albanesen peräänkuuluttamalta palestiinalaiselta naisjohtajalta, tohtori Yara Hawarilta, joka on kirjoittanut Palestiinasta feministisenä kysymyksenä ja johtaa feminististä ajatuspajaa Al-Shabakaa.
”Feministinen rauha olisi dekoloniaalinen – se vapauttaisi palestiinalaiset sekä patriarkaalisesta että siirtomaavallan aiheuttamasta sorrosta. Ilman oikeutta rauha on pelkkää rauhoittamista”, Hawari toteaa.
Tutustuin Hawariin 2010-luvun alussa, kun olin viettämässä viikonloppua Jerusalemissa. Hawari asui kollegani kanssa, ja heidän kotoaan Itä-Jerusalemista löytyi aina yösija.
Sittemmin Hawarista on tullut yksi palestiinalaisen kansalaisyhteiskunnan äänistä: hän on kirjoittanut artikkeleita muun muassa The Guardianille ja Al Jazeeralle, antanut haastatteluja ja juontanut podcastia. X:ssä hänelle on kertynyt yli 200 000 seuraajaa.
Hawari muistuttaa, ettei Trumpin rauhanneuvosto muutu vähemmän imperialistiseksi vain siksi, että siihen kuuluu pari naista. ”Ajatus siitä perustuu hyvin pelkistävään käsitykseen feminismistä. Se, että naisia on tietyissä asemissa, ei tee hankkeesta feminististä”, hän sanoo.
”Neuvosto on kolonialistinen väline, jonka perimmäinen tavoite on hallita ja kontrolloida gazalaisia pysyvästi. Se rikkoo kansainvälistä oikeutta, koska se antaa ulkopuoliselle toimijalle määräysvallan alkuperäisväestöön, joka elää miehityksen alla”, Hawari jatkaa.
Hänen mielestään neuvosto on Trumpin henkilökohtainen rahantekoprojekti, jonka jäsenyys perustuu maksuihin ja rakennussopimuksia tullaan todennäköisesti jakamaan ystäville.
”Kyse on myös selvästä yrityksestä syrjäyttää YK kokonaan”, Hawari huomauttaa.
Onko YK epäonnistunut Gazassa?
YK:lla on ollut hyvin ristiriitainen rooli Palestiinan kysymyksessä. Nykyinen konflikti juontaa juurensa YK:n edeltäjän Kansainliiton mandaattijärjestelmään, jossa Britannia hallitsi Palestiinaa ilman paikallisväestön suostumusta. YK peri tämän aseman.
Vaikka Israel on miehittäjävaltiona ollut vastuussa miehittämänsä väestön hyvinvoinnista, on tämä työ Palestiinassa ulkoistettu YK:lle sekä erityisesti UNRWA:lle ja Oslon rauhansopimuksen jälkeen perustetulle palestiinalaishallinnolle.
Kansainväliset rahoittajamaat, mukaan lukien Suomi, ovat maksaneet viulut. Vuodesta 1950 UNRWA on ruokkinut, kouluttanut, työllistänyt ja tuonut maailmaan palestiinalaispakolaiset.
Toisaalta UNRWA:han liittyy päätöslauselma 194, joka takaa jopa seitsemälle miljoonalle palestiinalaispakolaiselle paluuoikeuden nykyisen Israelin ja Palestiinan alueelle.
Kuvitus: Aava Eronen & Tino Nyman
Toteutuessaan päätöslauselma 194 poistaisi juutalaisenemmistön nykyisen Israelin alueella, mikäli Israel ja Palestiina yhdistyisivät.
Sen vuoksi Israelin suhde UNRWA:han on ollut vähintään ristiriitainen. Se on hyötynyt UNRWA:sta, mutta viime vuosina myös pyrkinyt tuhoamaan järjestön.
Israel on tappanut viimeisen parin vuoden aikana 391 UNRWA:n työntekijää ja tuhonnut Gazan ja Länsirannan toimistot. Omasta tiimistänikin on kuollut kaksi. Tätä tuhoamista on myös pidetty osana kansanmurhaa.
Samalla erityisesti UNRWA:n tapa kohdella työntekijöitään kahden kerroksen väkenä on hyvin ongelmallinen. Muistan Hawarin kritisoineen tätä useasti. Esimerkiksi oma palkkani vastavalmistuneena UNRWA:n kansainvälisenä työntekijä oli moninkertainen paikallisten kokeneiden kollegojen palkkoihin verrattuna, koska länsimaista asiantuntijuutta arvotettiin korkeammalle kuin paikallista.
Minut nimitettiin kokeneen paikallisen tasa-arvotiimin esihenkilöksi silloin vielä aika kapeilla meriiteillä. Ero palkkojen välillä ei muissa YK-järjestöissä ole yhtä suuri.
Hawari ei ole koskaan työskennellyt UNRWA:lla ja pitää YK:n rakenteita kolonialistisina. Ja sitähän ne ovatkin.
YK:n yleisistunto, johon kaikki jäsenmaat osallistuvat, on suurella enemmistöllä tukenut Palestiinaa. Sen päätökset eivät kuitenkaan ole oikeudellisesti sitovia.
Sitovat päätökset syntyvät turvallisuusneuvostossa, johon kuuluu viisi veto-oikeudella varustettua toisen maailmansodan voittajamaata. Esimerkiksi Yhdysvallat käyttää ahkerasti veto-oikeuttaan silloin, kun turvallisuusneuvostossa käsitellään päätöslauselmia, jotka edistäisivät rauhaa Palestiinassa.
Francesca Albanese on Hawarin kanssa samaa mieltä YK:n ristiriitaisesta asemasta: ”Globaali etelä voi ja haluaa tuoda omat arvonsa osaksi monenkeskisyyttä, mutta ne joutuvat tekemään sen järjestelmässä, jota uuskolonialistiset rakenteet muovaavat. Yhtäläisyydet ihmisten välisen sorron ja kansainvälisten suhteiden välillä ovat silmiinpistäviä”.
Trumpin rauhanneuvostolla on tukenaan YK:n turvallisuuneuvoston päätöslauselma. Hawari nostaa tämän esimerkkinä YK:n uskottavuusongelmasta. Rakenteet eivät siis nykyisellään edistä feminististä rauhaa. Sen tiellä on kuitenkin myös paikallisempia esteitä.
Patriarkaattia palestiinalaisittain
Gazassa konservatiivinen Sharia-laki rajoittaa naisten elämää monella tavalla: Raiskaus avioliitossa ei ole rikos, miesten moniavioisuus on sallittua, eikä perheväkivallasta ole säädetty lailla.
Isät ovat yksin lastensa laillisia huoltajia. Naiset perivät miehiä vähemmän, tytöt puolet siitä mitä pojat, ja miehen kuollessa – mikä Gazassa on yleistä – leski ja lapset saattavat joutua taivasalle, kun kodin perivät miehen sukulaiset.
Työskentelin UNRWA:ssa sen eteen, että uudet kodit rekisteröidään sekä miehen että vaimon nimissä, jotta näin ei kävisi.
Mikseivät palestiinalaiset naiset pysty saamaan yhtäläisiä oikeuksia miesten kanssa? Estääkö patriarkaatti naisten osallistumista poliittisiin prosesseihin?
Wadi’a Khartabil, jo edesmennyt libanonilaispalestiinalainen feministi, sanoi aikoinaan, että naisten on vaikea vaatia oikeuksiaan, kun miehilläkään ei niitä ole. Francesca Albanese ei täysin allekirjoita tätä argumenttia.
”En hyväksy ajatusta, että naisten täytyy odottaa, että miehillä on ensin oikeuksia,” hän sanoo. Toisaalta hän pitää keskustelua lähtökohtaisesti ongelmallisena: ”Vastustan sitä, että saarnataan naisten oikeuksista samalla kun sivuutetaan elefantti olohuoneessa eli miehitys. Perheväkivalta Palestiinassa ei aina johdu miehityksestä, mutta se on varmasti siihen kytköksissä – työttömyys, nöyryytys ja turhautuminen vaikuttavat yhteiskuntaan.”
Tämä on havaittu monissa tutkimuksissa: konfliktit ja jännitteet lisäävät sekä sukupuolistunutta väkivaltaa että sortoa naisia kohtaan.
Myös Yara Hawari haluaa muistuttaa, että palestiinalaiset naiset ovat kautta historian taistelleet oikeuksistaan: ”Ajatus siitä, että palestiinalaiset naiset olisivat lakanneet tekemästä vastarintaa pyyhkii historiaa pois. Tämä historia tunnetaan hyvin globaalissa etelässä, mutta lännessä se usein sivuutetaan tai pyyhitään näkymättömiin.”
Alas arvopohjainen realismi
Suomi on ulkopolitiikassa profiloitunut rauhaa rakentavana maana. Silti kansanmurha ei ole saanut Suomea uudelleenarvioimaan suhdettaan Israeliin.
Asekauppa jatkuu, ja Suomi on edelleen sitoutunut käyttämään yli 300 miljoonaa euroa Israelin toimittamaan Daavidin linko -ohjuspuolustusjärjestelmään. Presidentti Alexander Stubb on sanonut, että Suomen vaikutus Lähi-idässä on rajallinen.
Stubb kuvailee mielellään ulkopoliittista ajatteluaan sanaparilla arvopohjainen realismi. Sen puitteissa ei juuri edistetä Lähi-idän rauhaa. Miten Albanese näkee arvopohjaisen realismin?
”En voi kertoa ihmisille, mitä heidän pitäisi uskoa. Mutta ‘arvopohjainen realismi’ heijastaa pelkuruutta ja opportunismia – pelkuruutta siinä, ettei uskalleta vastustaa valtaa silloinkaan, kun se rikkoo lakia, ja opportunismia siinä, että liittoudutaan vahvojen kanssa, jotta vältettäisiin seuraukset”, Albanese toteaa.
“En hyväksy ajatusta, että naisten täytyy odottaa, että miehillä on ensin oikeuksia."
”Jos hylkäämme kansainvälisen oikeuden, saatamme päätyä toistamaan ne katastrofit, jotka johtivat kansainvälisen lain luomiseen. Toisen maailmansodan jälkeen rakennettu turvaverkko revitään silmiemme edessä, koska kuvittelemme, ettei se koske meitä. Mutta sota leviää. Sen seuraukset saavuttavat ennemmin tai myöhemmin jokaisen.”
Albanese muistuttaa, että kaikkien valtioiden on kunnioitettava kansainvälisiä velvoitteitaan.
”Jos naapuri rikkoo lakia, kutsut poliisin. Kansainvälisesti ei ole poliisia vartioimassa, joten valtiot toimivat vapaasti. Mutta kansalaisten täytyy pitää hallituksensa vastuussa”, hän muistuttaa. ”Eurooppalaisten, myös suomalaisten, on reagoitava. Johtajat aiheuttavat meille tuhoa. Eikä ole vielä liian myöhäistä.”
Myös Hawari huomauttaa, että kansainvälinen oikeus tarjoaa runsaasti keinoja: asevientikieltoja, sopimusten jäädyttämistä ja sijoitusten vetämistä pois. Tulvaa julkaiseva Naisasialiitto Unionikin on julkaissut listan keinoista, joita Suomi voisi halutessaan hyödyntää.
”Ongelmana ei ole kyvykkyys, vaan poliittinen tahto”, Hawari toteaa. ”Vetoomukset ‘realismiin’ peittävät usein pelkuruutta.
Globaalin etelän maat ovat ottaneet periaatteellisia kantoja ja maksaneet niistä todellista hintaa. Eurooppa voisi tehdä enemmän, mutta on päättänyt olla tekemättä.” Tämä vaatimus koskee myös feministejä.
Mitä feministien on tehtävä?
Maailmanlaajuisesti feministejä on kritisoitu hitaudesta osallistua antikolonialistiseen taistoon palestiinalaisten puolesta. Jo edesmennyt feministi bell hooks ajatteli, että toisen aallon feminismi lähinnä loi akateemisia työpaikkoja todellisuudesta vieraantuneille valkoisille naisille.
Hooksin mielestä feministien ei pidä suhtautua epäluuloisesti niitä naisia kohtaan, jotka pukeutuvat tai harjoittavat uskontoaan eri tavoin.
Sen sijaan heidän täytyy haastaa valtiovaltaa, joka pyrkii kriminalisoimaan kaiken, mikä ei sovi heteronormatiiviseen, valkoiseen ja rahanhimoiseen katseeseen.
Valtaa vasten asettuminen vaatii kuitenkin uhrauksia. Asettuminen palestiinalaisten puolelle tarkoittaa yleensä vähimmillään syytöksiä antisemitismistä.
Toisaalta tällaiset uhraukset ovat palestiinalaisille triviaaleja. Esimerkiksi Hawari ei halua edes vastata kysymykseen ihmisoikeustyön vaikutuksista hänen omaan elämäänsä: ”En koe voivani puhua henkilökohtaisista kustannuksista, kun ajattelen, mitä Gazassa parhaillaan koetaan”.
Francesca Albanesekaan ei aiemmin puhunut omista ongelmistaan vaan siirsi keskustelun palestiinalaisiin. Sitten jokin muuttui. Viime vuonna Trumpin Yhdysvallat asetti hänelle pakotteita, joiden vuoksi taloudellinen yhteys Albaneseen voi johtaa 20 vuoden vankeusrangaistukseen tai miljoonan dollarin sakkoihin.
Albanesen 13-vuotias tytär on Yhdysvaltain kansalainen ja puoliso työskentelee amerikkalaisessa järjestössä, jolloin pakotteet ulottuivat käytännössä myös hänen perheeseensä.
Sen lisäksi, ettei Albanese voinut enää käyttää luottokorttia eikä päässyt käsiksi omiin rahoihinsa, hän joutui kamppailemaan syyllisyyden kanssa siitä, miten pakotteet vaikuttavat hänen lapsiinsa.
Pakotteet olivat seurausta Albanesen tiimin laatimasta raportista, jossa esitetään, että kansainvälinen yritysten verkosto edistää ”kansanmurhataloutta” toimittamalla aseita, teknologiaa ja taloudellista tukea Israelille.
Hän siis haastoi kapitalismia. Yhdysvallat näki Albanesen ”uhkana globaalille maailmantaloudelle”. Tämän vuoden toukokuussa yhdysvaltalainen tuomioistuin kuitenkin jäädytti pakotteet, koska katsoi niiden rajoittavan Albanesen sananvapautta.
Palestiinalaisten puolelle asettuvia feministejä on muistutettu myös siitä, että Hamas rajoittaisi heidän oikeuksiaan. Albanesen mielestä kyse on vanhasta kikasta. Sorrettujen puolustajat saadaan näyttämään hölmöiltä, kun sorretut esitetään kiittämättöminä ja eläimellisinä.
”Samaan tapaan valkoisia amerikkalaisia, jotka tukivat mustien kansalaisoikeuksia, varoiteltiin, että heille tapahtuisi jotain kauheaa. Se on valtaa pitävien käyttämä taktiikka, joka pohjautuu epäinhimillistämiseen”, Albanese kuvailee.
Albanese toivookin, että naiset kaikkialla maailmassa toimisivat liikkeelle panevana voimana. ”Dekolonisaatio ei ole mahdollista ilman, että valtaapitävien patriarkaalinen ajattelutapa puretaan.”
Yara Hawari muistuttaa myös, että on tärkeää kuunnella palestiinalaisia ja arabifeministejä. ”Ottakaa mallia heistä, joita tilanne koskettaa kaikkein eniten. Purkakaa valkoisen feminismin oletuksia ja omaksukaa intersektionaalinen feminismi, joka juurtuu elettyihin todellisuuksiin globaalin pohjoisen ulkopuolella.”
