Kun kuulin tämän numeron teeman olevan feminismi, naurahdin. Vaikka eihän feminismissä itsessään ole mitään huvittavaa. Mutta sen työmäärässä ja määrässä hukattuja resursseja uupumukseen – näissä taas löytyy aihetta kiusaantuneeseen nauruun.
Kestävästä toiminnasta on muodostunut viime vuosina tärkeä puheenaihe feministisessä keskustelussa. Monissa paikoissa luvataan yhdenvertaisuutta, turvallisempia tiloja sekä vastuunkantoa. Käytännön ratkaisut jättävät kuitenkin toivomisen varaa.
Olen saanut 15-vuotiaana voimaantua feminismistä ja 19-vuotiaana se ajoi minut sängyn pohjalle. Nyt haluan yrittää tehdä asioita eri tavalla. Jatkuvan reagoimisen sijaan haluan rakentaa jotain kestävämpää.
Rakastan palata aina vähän levättyäni Angela Davisin ajatusten ääreen. Hän antaa minulle vahvistuksen, että teen oikein, kun lepään ja rakennan itselleni tapoja olla proaktiivinen, ei vain reaktiivinen. Davis korosti ajattelussaan kollektiivista huolenpitoa, yhteisöön tukeutumista ja toipumista. Hänen mukaansa ne mahdollistavat uusien maailmojen kuvittelun.
Mitä tämä tarkoittaa tässä ajassa ja paikassa? Minua kiinnostaisi tutkia, mitä tapahtuisi, jos poliittiset keskustelut ja poliittinen toiminta suuntautuisivat poispäin netistä, kohti läsnäoloa. Kohtaamisen voima ei ole enää klisee, vaan tuntuu välttämättömyydeltä. Politiikan on lähdettävä siitä, mitä syntyy, kun kohtaamme toisemme ja keskustelemme muutoksesta ja maailmasta, pystyen luottamaan vähintäänkin jaettuihin ja kaikkia koskeviin sääntöihin.
Oikeudenmukaisen maailman puolesta toimiminen vaatii, että rakastaa maailmaa. On oltava henkilökohtaisella tasolla selvillä siitä, mikä tässä elämässä on puolustamisen arvoista. Niin paljon, että sen vuoksi on valmis uhraamaan osittain oman yksilöllisyytensä, olemaan osa kokonaisuutta. Ja ennen kaikkea uhraamaan ajatuksen omasta mahtavuudesta ja kaikkivoipaisuudesta.
Tuo kaikkivoipaisuuden harha on usein myös se, mikä uuvuttaa.
Toisiimme nojaavan yhteisön sijaan olemme ahdistunut möykky. Samaan aikaan järjestelmän muutos vaatisi tekijöitään kipeämmin kuin koskaan. Mitä enemmän ahdistaa, sitä enemmän täytyy järjestäytyä ja pitää huolta itsestään ja toisistaan. Väsyneet ja ylikuormittuneet kehomme janoavat hoivaa ja kohtaamista, ennen kuin voimme toimia.
Käytännössä tämä hoiva ja kohtaaminen voi tarkoittaa aika yksinkertaisia juttuja. Lukemista, kirjoittamista, taiteen katsomista ilman syvempää tarvetta ymmärtää sen syvin olemus (en ole kovin hyvä tässä). Turhan paskan ostamisen lopettamista, mummoille ja koirille hymyilemistä ja ystävien kutsumista syömään.
Radikaalin valkoisen ajattelijan Rosa Luxemburgin mukaan kansalaisen proaktiivisuus kriiseille alttiissa kapitalistisessa talousjärjestelmässä voi tarkoittaa esimerkiksi lakkoja, kysymysten esittämistä, yhteisöllisyyden rakentamista, lepoa, hoivaa, taidetta, järjestäytymistä.
Me olemme edes terveitä rajanvetoja velkaa mustille feministeille, sekä alkuperäiskansojen ajattelijoille, meitä opettaneille ja meitä varoittaneille, jotka jättivät jälkeensä hyvät kirjat täynnä historian reflektointia, spekulaatioita tulevasta sekä radikaaleja unelmiaan. Iso kiitos!
Pazilaiti Simayijiang on helsinkiläinen uiguuri, entinen lapsiaktivisti ja nykyinen basisti.
