”Suurin ero hyvän ja keskinkertaisen taiteen välillä piilee sen ydintarkoituksessa”, David Foster Wallace sanoi Review of Contemporary Fictionin haastattelussa vuonna 1993. Lainaus ei ole Wallacen suusta poikkeava. Hän puhui ja kirjoitti aika ajoin taiteen tarkoituksesta, joka oli hänen mukaansa yksinkertaisimmillaan tehdä maailmasta parempi paikka.
Kenties se kuulostaa sentimentaaliselta, hieman, no, naiivilta. Ja itse asiassa juuri näillä sanoilla Wallace ajatteli mahdollisesti seuraavan sukupolven kapinallisia taiteilijoita kutsuttavan. Silti hän toivoi että nämä taiteilijat, ”anti-kapinalliset”, uskaltaisivat perääntyä ironisesta tarkkailusta ja itsetietoisuudesta ja olla vilpittömiä.
Ajatus kuulosti luultavasti erilaiselta siinä hetkesssä, jossa Wallace sen sanoi. Suhteellisen epäpoliittisen 1990-luvun jälkeen maailma on muuttunut monta kertaa, eikä vähiten sosiaalisen median ja osin siihen liittyen uuden kansalaisliikehdinnän myötä. Ironialla on nykyään entistäkin laajempi merkitys osana internetin ja poliittisen oikeiston kieltä, samalla kun moraalisuuden vaatimus, maailman parantaminen ja arjen poliittisuus ovat myös näkyvämmin osa kulttuuria ja taidetta.
Nykyään on yleisempää kuulla julkisuudessa Wallacen argumentin vastakohtia. Että taiteen ei pitäisi olla poliittista tai mitään muutakaan. Että sen pitäisi olla ”vain taidetta”.
VAIN TAIDETTA
Vuonna 2020 Yle julkaisi kuvataiteilija Anna Tuorin puheenvuoron, jossa tämä kritisoi taiteen politisoitumista. Tuoria huolestutti muun muassa poliittinen korrektius ja oikeaoppisuuden vaatimus. Otsikko kuvastaa hyvin jutun sanomaa: ”Anna Tuori luki 14-vuotiaana eroottisen romaanin Lolitan, samastui keski-ikäiseen mieheen ja pitää sitä hyvänä asiana”.
Juttu herätti kiivasta keskustelua tutuista aiheista. Vähintäänkin yhtä montaa keskustelijaa vaikutti innostavan identiteettipolitiikan kritiikki kuin taiteen tarkoituksen pohdinta.
Usein ”taiteen politisoitumisella” viitataankin juuri identiteettipolitiikaksi leimattaviin yhteiskunnallisiin aiheisiin. Feminismiin, vähemmistöihin, ympäristöön. Siksi olisi myös kovin helppo ohittaa koko kritiikki valkoisen keskiluokan narinana siitä, ettei saakaan enää olla aina keskiössä.
Mutta jos sattui lukemaan myös Ylen juttuun linkatun esseen, sai aiheesta hyvin erilaisen kuvan. Tuori oli kirjoittanut sen yhdessä toimittaja-kriitikko Aleksis Salusjärven kanssa Nuoreen Voimaan kolme vuotta aiemmin. Epämääräisten ”sensuuria!”-heittojen sijaan essee käy kriittisesti läpi brändäämisen, tarinatalouden, teknologisen muutoksen ja kaupallistumisen vaikutuksia taiteen kenttään parinkymmenen viime vuoden aikana. Tiivistettynä ajatus on, että kaupallistuminen johtaa tarpeeseen perustella taidetta sen sanoman tai muun välineellisen hyödyn – kuten tietoisuuden lisäämisen – kautta. Tämä puolestaan johtaa yksinkertaistettuun ja latteaan taiteeseen, jonka voi helposti tiivistää yksinkertaisiin lauseisiin. Sellaisiin, kuten ”köyhyys on huono juttu”. Ja kuten tuo lause kuvastaa, johtaa tämä huonon taiteen lisäksi lähinnä näennäiseen poliittisuuteen, Tuorin ja Salusjärven sanoin ”uutisten estetisoimiseen”.
TERVETULOA KAPITALISTISEEN REALISMIIN
KENTIES juuri se, että alun Wallace-sitaatin kaltaiset lausunnot vaikuttavat vaihtuneen ”taiteen pitäisi olla vain taidetta” -kannanottoihin, on paras todistus siitä, että tarkoitusperäisyys, moraalin vaatimus ja politiikka ovat todella läpäisseet taiteen. Niiden läsnäoloa ei tarvitse enää edistää, vaan enemmänkin puolustaa.
Syyllisiä kaksikko löytää niin portinvartijoista, taiteilijoista itsestään, kuin mediastakin. Viimeisestä he sanovat: ”Medialla on ilmiössä vahva rooli: kulttuuritarjonnasta nostetaan esiin kaikki, mikä sopii lööppimäisesti lehteen, ja muut kulttuurin ilmiöt häviävät.”
Siksi on ironista, että Tuorin haastattelun herättämä keskustelu vaikuttaa noudattaneen tuota samaa logiikkaa. Sitä, missä yksinkertaiset ja sensaatiohakuiset aiheet ja teokset päätyvät julkisuuteen monitulkintaisuuden kustannuksella. Esseessä ajatuksia herättävä ja monelta puolelta asiaa tarkasteleva kulttuurikritiikki tiivistyy julkiseen keskusteluun päätyessään kysymykseen siitä, pitäisikö Vladimir Nabokovin Lolitan kaltaiset kirjat kieltää vai ei.
AIKAMME FEMINISMI
Jossain määrin myös feminismi on latistunut. Monitulkintaisten ja monisyisten kritiikkien ja analyysien sijaan mediassa käytävä keskustelu tasa-arvosta on yleensä pinnallista ja latteaa.
Lolita on tästä hyvä esimerkki. Se toistuu yhä uudestaan keskusteluissa, joita käydään kategorian ”kulttuurisodat” alla. Kirjaa kritisoidaan yleensä siksi, että se kertoo aikuisen miehen, Humbert Humbertin näkökulmasta tämän pakkomielteestä 12-vuotiaaseen tyttöön – ja lopulta kidnappauksesta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
Tyypillinen kommentti Lolitasta on, että nykyään kirjaa ei saisi edes julkaista.
Itse asiassa kirjaa oli vaikea saada julkaistua alunperinkään. Toisin kuin nykyisestä keskustelusta voisi kuvitella, Lolita on jo kauan herättänyt ihmisissä ristiriitaisia tunteita ja myös pahennusta.
Hämmentävintä kommenteissa on kuitenkin se, ettei niissä koskaan tunnuta tekevän selväksi, ketkä oikeastaan haluavat kieltää Lolitan. Tunnen itse aika monta feministiä, enkä silti tunne ketään, joka pyrkisi kieltämään kirjoja. Yllättävää kyllä, tunnen monta feministiä jotka kyllä pitävät Lolitasta, mutta haluavat samaan aikaan käydä kriittistä keskustelua siitä, millaista maailmaa ja maailmankuvaa kaunokirjallinen kaanoni heijastaa ja ylläpitää. Kritiikin esittäminen, tunnepitoisen tai asiattomankaan, ei kuitenkaan ole sama asia kuin sensuuri.
Keskustelun järjettömyys vaikuttaa liittyvän samoihin huomiotalouden prosesseihin, jotka Tuori ja Salusjärvi esseessään tunnistavat. Huomiotalous viittaa järjestelmään, jossa ihmisten huomioon suhtaudutaan resurssina, jota voi myydä eteenpäin esimerkiksi mainostajille. Huomiotaloudessa monimutkaiset asiat pinnallistuvat ja yksipuolistuvat. Monipuolisempi ja pohdiskelevampi sisältö jää vähemmälle huomiolle. Harvoin jaksetaan kiinnostua länsimaisen kaunokirjallisen kaanonin yhteydestä vallitsevaan globaalin talouspoliittiseen järjestelmään, mutta sen sijaan jos joku sanoo, että Lolita pitäisi kieltää – tai kenties useammin, että sitä ei saa kieltää – on kiinnostus äkisti laajaa.
Eivätkä feministit ole tästä järjestelmästä irrallaan. Kuten taiteilijat osallistuvat kulttuurin pelkistämiseen, myös feministit osallistuvat aatteensa pinnallistumiseen. Tuotteistamisen ajassa aktivismi kulkee usein henkilöbrändin ja aatteen edistämisen häilyvillä rajoilla. Ja koska brändillä on oltava selkeä viesti, sanomat typistyvät t-paitaan tai sosiaaliseen mediaan istuviksi iskulauseiksi. Tällöin ne menettävät kontekstinsa ja niistä tulee itseään referoivia ja siten tunnistettavia kuvia, joilla voi helposti myydä lisää huomiota.
VILPITTÖMYYS ON PILALLA
David Foster Wallace sanoi aikanaan, että harvat taiteilijat uskalsivat puhua tavoista korjata sitä, mikä on pielessä, eli käytännössä ottaa vilpittömästi kantaa. Ajatus liittyi Wallacen kritiikkiin ironian valtaa kohtaan. Hän näki, että ironiasta ja siihen yhdistetystä kyynisyydestä oli tullut tavoitteita itsessään, eräänlaisia älyn ja sivistyneisyyden merkkejä. Ongelma ei siis ollut ironia, vaan se, että siitä oli tullut osa itseensä viittaavaa kulttuuria.
Joidenkin mielestä nykyinen taiteen yksinkertaistuminen johtuu siitä, että Wallacen toive siirtymästä pois ironiasta ja kohti vilpittömyyttä on käynyt toteen. Nykyään taide usein kommentoi yhteiskuntaa vilpittömästi ja pyrkii monesti, ainakin juhlallisissa puheissa, tekemään siitä parempaa. Ehkä se johtaa jossain määrin väistämättä tietynlaiseen yksinkertaistamiseen.
Sillä vaikka ironia ja vilpittömyys eivät ole vastakohtia, kumpuaa ensimmäinen kuitenkin määritelmällisesti ristiriidasta. Se osoittaa jotain sanomatta sitä suoraan.
Esimerkiksi yhdysvaltalainen tv-kriitikko James Poniewozik on tarkastellut kulttuurin yksinkertaistumista tästä näkökulmasta. Hän kirjoittaa The New York Timesissa, ettei kahdenkymmenen viime vuoden muutos televisiossa ole tarkoittanut siirtymää rohkeasta riskinotosta kohti laimeaa loukkaamattomuuden kulttuuria, kuten usein kuvataan. Sen sijaan hän näkee muutoksen siirtymänä ironiasta vilpittömyyteen.
Tämän muutoksen Poniewozik asettaa historialliseen jatkumoon. Hän tunnistaa televisiossa kausia, jotka heijastavat laajempaa kulttuuria ja jossa myös aaltoillaan etäisyyden, ironian, sentimentaalisuuden ja vilpittömyyden välillä. Esimerkiksi televisiosarjojen alkuaikoina tilannekomediat olivat usein yksinkertaisen tunteellisia ja lämminhenkisiä. Wallacen haastattelua seurannutta aikaa Poniewozik nimittää korkean ironian aikakaudeksi ja sen tyypilliset tuotteet – kuten vuosituhannen vaihteen Jäitä hattuun ja Ricky Gervaisin Konttori – kuvasivat maailmaa ironian lisäksi usein tunnistettavan negatiivisesti.
Ei siis tavallaan ihme, että Wallace koki omassa ajassaan ironian ja kyynisyyden menettäneen teräänsä työkaluina maailman kuvaamiseen. ”Tuntuu, että me vain jatkamme asioiden pilkkaamista”, hän sanoi Review of Contemporary Fictionin haastattelussa vuonna 1993.
Ironia oli pilalla, Wallace ajatteli, osin siksi että se oli muuttunut osaksi vallitsevaa kulutuskulttuuria. Jälkimmäinen oli imaissut sen estetiikan itseensä ja valjastanut sen edistämään omia tarkoitusperiään.
Ehkä sama on nyt vuorostaan tapahtumassa vilpittömyydelle ja arjen politisoitumiselle. Kenties ne alkavat olla enemmän tavoitteita itsessään, sosiaalisia merkkejä, jotka toimivat valuuttana vallitsevan järjestelmän markkinoilla. Sen saman järjestelmän, joita niiden oli kai alun perin tarkoitus haastaa.
