Kuvat vammaisista luovat mielikuvia vammaisista

Tulvan uusimman numeron kannessa nähdään pyörätuolia käyttävä aktivisti Pinja Eskola. Lehtikuvissa pyörätuoli ei näy. Huomatessaan tämän Eskolassa heräsi halu pohtia, millä tavoin visuaaliset valinnat luovat, vahvistavat tai romuttavat käsityksiä vammaisuudesta. Tulvan visuaalisesta ilmeestä vastaava AD Tino Nyman puolestaan kertoo, miten Eskolan kuvat on tuotettu.
Tyhjä pyörätuoli valkoisella taustalla.

“Et sä näytä vammaiselta” on kommentti, jonka kuulen usein, mikäli olen poissa pyörätuolista jossain valokuvassa. Kulttuurisesti vammaisuus nähdään edelleen kapeasti. Kapeaan representaatioon linkittyvät pelko ja vahvat käsitykset siitä, mitä vammaisuus tai vammaisen elämä on.

Kapeat kuvastot ohjaavat myös vammaisia itseään, ja monet saattavat pyrkiä piilottamaan vammansa. Muistan erään vammaisen tuttuni sanoneen joskus, kuinka on tärkeää, ettei näytä  kuvissa vammaiselta. Kuvissa tahtoo olla edukseen, joten asentoja ja muuta olemustaan luonnollisesti miettii kuten muutkin. Miten apuväline rumentaisi kuvaa? Eivätkö esiintymiset esimerkiksi lehtien sivuilla olisi juuri niitä paikkoja, joissa meillä syystä tai toisesta esillä olevilla vammaisilla olisi mahdollisuus moninaistaa kuvaa meikäläisistä?

Käsite vammainen kattaa paljon muitakin ryhmiä kuin liikuntavammaiset tai liikkumisen apuvälineitä käyttävät henkilöt. Tässä tekstissä käsittelen kuitenkin erilaisten apuvälineiden näkymisen tärkeyttä.

Pyrkimys vamman piilottamiseen voi johtaa siihen, ettei hae apuvälineitä, vaikka ne selvästi itsenäistäisivät ja toisivat elämään vapautta. Asiaa ei auta se, että apuvälineitä voivat demonisoida  jopa terveydenhuollon ammattilaiset.

Erilaisia vammaisuuteen liittyviä tarinoita on saatavilla yhä enemmän. Tekstiin liittyvillä valinnoilla näkökulmasta sanavalintoihin on merkitystä. Ihmiset uskovat sanatonta viestintää paremmin kuin verbaalista. Näin ollen myös visuaalisilla ratkaisuilla on merkitystä. Vaikka tekstissä mainitaan vamma, voi se hämärtyä mielestä, mikäli kuvista on häivytetty esimerkiksi apuvälineet niitä tarvitsevalta. 

Miten huomioida apuväline kuvissa? Väline, niin vapauttava kuin se onkin, ei saa olla keskiössä, eikä sillä tule mässäillä, vaan fokuksen täytyy olla henkilössä. Monen mielessä kummittelee edelleen väärä käsitys apuvälineiden passivoivuudesta: siksi koen tärkeäksi,  ettemme vain pönöttäisi välineessä, vaan se näytettäisiin osana töitä, opiskelua, harrastuksia ja kodin askareita, sillä elämä on moniulotteista. Jotkut vammattomat tuntuvat olettavan meidän olevan sidottuja apuvälineisiimme.  Esimerkiksi niin TV-sarjoissa kuin tosielämässäkin joistakin tuntuu maailman kahdeksannelta ihmeeltä nähdä vammainen ottamassa muutama askel. Jotta  käsitys vammaisesta tuoliin sidottuna murtuisi, tulisi meidät mahdollisuuksien mukaan näyttää myös muissa tilanteissa: esimerkiksi. mikäli  jutussa on useampi kuva, voisi joku niistä olla kuvattu ilman apuvälinettä. Toisaalta apuväline, kuten kävelykepit, voisivat näkyä esimerkiksi taustalla, jos henkilö istuu vaikkapa sohvalla.

Joissakin tilanteissa apuvälineet rajautuvat pois jutuntekoon osallistuneista riippumattomista syistä. Jos esimerkiksi studiotila on ahdas, voi siinä olla hankala ottaa kuvaa, jossa apuväline näkyy edes osittain. Silloin tuotantotiimin voisi olla hyvä miettiä, voiko kuvat ottaa muualla. Salliiko sää kuvien ottamisen pihalla? Voitaisiinko kuvat mennä ottamaan julkiseen tilaan, kuten kirjastoon, jotta kuviin saadaan elämän makua?

Joskus kuvattava on voinut toivoa, ettei apuvälineitä näkyisi kuvissa. Syynä toiveelle on voinut olla esimerkiksi halu tulla nähdyksi nimenomaan persoonana ja mietteidensä kautta. Jos kuvassa on apuväline, saattaa lukija kiinnittää huomionsa ensimmäisenä siihen. Apuvälineen perusteella tehdyt (usein väärät) päätelmät, voivat ohjata sitä, miten ihminen juttua lukee.  

Valitettavasti lukija ei näe, missä tilanteessa kuvat on otettu. Hän ei tiedä olosuhteista, jossa vammaisuus on häivytetty tarkoituksella, tai joissa olosuhteet ovat sen häivyttäneet. 

Kun puhutaan vähemmistöjen kuvaamisesta, olisi mielestäni hedelmällistä, jos jutun tekijätiimii ja haastateltava kävisivät kuvauksesta keskustelun. Tämä keskustelu olisi arvokas oli kyseessä sitten lehtijuttu, tai audiovisuaalinen tuotanto.  Millä tavoin haastateltava tahtoo tulla kuvatuksi?  Miten nämä toiveet osuvat yksiin lehden vision kanssa? Millaisen viestin nämä toiveet toteutuessaan voivat antaa lukijalle? Onko viesti sellainen, joka tahdotaan antaa?  Toisaalta, vaikka kuvaaja tekisi kaikkensa, ei lopputulos välttämättä auta murtamaan katsojan käsityksiä – tai edes kuvattavan omaa sisäistettyä ableismia.

Kuvilla on valtaa ajatuksiimme. Se, miten valtaa käyttää, on valintakysymys.

Miltä sinun mielikuviesi vammainen näyttää ja miksi?

Näin kuvat tehtiin – Tulvan AD Tino Nyman kertoo:

”Esteettömät studiot eivät vielä ole valitettavasti itsestäänselvyys Helsingissä. Oma studioni on esteellinen ja siksi kuvaukset oli toteutettava tilassa, joka oli meille tulvalaisille vieras.

Tulvan kaltaisen pienlehden kuvausbudjetit ovat rajalliset. Vähät rahat pitää jakaa avustajien, kirjoittajien ja kuvaajien välillä reilusti. Myös rekvisiitta ja matkustamien tuovat lisäkustannuksia. Päädyimme lopulta käyttämään Helsingin keskustassa sijaitsevaa pienehköä studiota siksi, että se oli budjetillamme mahdollisista vaihtoehdoista vähiten esteellinen. 

Alkuperäisessä kuvasuunnitelmassa oli tavoitteena päästää pyörätuoli oikeuksiinsa. Valitettavasti studioon päästyämme huomasimme, ettei siellä ollut tilaa tuottaa tyylikästä kokokuvaa, jossa pyörätuoli olisi näkynyt. Päädyimme siksi hätäratkaisuna keskittymään Pinjan kasvoihin. Juttu käsittelee seksuaalisuutta, lihaa ja kosketusta – siksi tiukat rajaukset ja ”iholla oleminen” tuntuivat tässä perustellulta. Kuvaustilanteessa keskityttiin siihen, että kuviin saataisiin rentoja, eloisia ilmeitä, jotka korostavat Pinjan roolia aktiivisena toimijana. Tässä kuvaaja ja malli onnistuivat yhdessä erinomaisesti.

Kun yhdistetään raha- ja aikataulupaineet esteettömien kuvaustilojen huonoon saatavuuteen, tuloksena on helposti jotain muuta kuin alun perin suunniteltiin. Tähän juttuun tuotetut kuvat ovat hyvä esimerkki siitä, miten myös rakennettu ympäristö vaikuttaa siihen, millaisia representaatioita vammaisista tuotetaan.”

Lue myös: Kysy, ennen kuin kosket – Pinja Eskola henkilökuvassa



LUE SEURAAVAKSI:

Aktivisti, kirjailija ja kolumnisti Raisa Omaheimo on marssinut koko elämänsä ihmis- ja eläinoikeuksien puolesta. Läskiaktivistiksi hän kuitenkin päätyi vahingossa.

Piditkö lukemastasi?

Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä Tulva kertoo yhteiskunnan ja kulttuurin ilmiöistä ennen kuin muut ovat ehtineet niihin havahtua. Lue printtiä, tue laatujournalismia.