Maatilan pojan odotetaan usein jatkavan perheyritystä.
Synnyin keskelle työtä. Kasvoin keskisuomalaisella maitotilalla, ja lapsuuteni kesät vietin peltotöissä. Tuotantoeläinten vuoksi tilalla piti olla läsnä vuoden jokaisena päivänä ympäri vuorokauden. Pyhiä myöten vanhempieni päivät alkoivat aamulypsyllä kello kuusi ja päättyivät iltatarkastukseen yhdeksän-kymmenen aikaan. Yöllä saattoi vain toivoa, etteivät lehmät keksisi paeta. Joskus niin kävi, ja sitten juostiin perään.
Perheeni oli työn yhteisö. Pappani tuli tilan isännäksi hänen isänsä kaaduttua jatkosodassa. Alkoi elinikäinen rehkiminen, joka ei päättynyt edes eläköitymiseen. Töitä pappani teki lähes 90-vuotiaaksi, jolloin uraa oli takana lähes 80 vuotta.
Toisin kuin vaikkapa videopelaamista, työn tekemistä ei tarvinnut perustella. Muistan kuunnelleeni pienenä hiljaa vanhempieni ja viisi vuotta vanhemman isoveljeni keskusteluja peltohommista ja maatalouspolitiikasta. Tunsin itseni ulkopuoliseksi ja riittämättömäksi, sillä en osannut käyttää heidän kieltään. Lisäksi pelkäsin isoja koneita. Kun isoveljeni kynti peltoja teini-iässä, minä kyhjötin sohvalla ja katsoin Jyrkiä.
Ympäristössäni kaikki oli työtä, ja tunsinkin itseni jatkuvasti lorvailijaksi. Samalla minulla oli valtava − ja täysin normaali − halu tulla vanhempieni huomaamaksi. Kotona puhuttiin usein, miten jonkin toisen maatilan poika (jostain syystä ne olivat aina poikia) oli ”ahkera työmies”. Puheen sävy oli aina mairitteleva, ja mitä nuoremmasta sankarista oli kyse, sitä korkeammaksi yltivät kehut. Päättelin, että paras keino saada huomiota olisi tarttua talikkoon.
Ja olin oikeassa! Kun 13-vuotiaana olin ensi kertaa äitini ja isäni apuna navetassa ottamassa lypsynäytteitä, vanhempani eivät enää olleetkaan tuolla jossain, näkymättömissä. Yhtäkkiä olin aivan heidän lähellään. Taitojeni kartuttua vanhemmista tuli työtovereitani, ja niin minut − tai oikeastaan tekemäni duuni − huomattiin. Pappani kutsui minua kylän parhaaksi lypsäjäksi, ja vaikka tiesin hänen sanoneen niin leikillään, tunnustus tuntui hyvältä. Kuin olisin tullut viimein osaksi omaa perhettäni.
Mutta suorituskeskeisyys sopii huonosti läheissuhteisiin. Mitä enemmän rehkin, sitä enemmän halusin osoittaa arvoni. Ensimmäisen yli 12-tuntisen työpäiväni jälkeen tunsin tyydytystä, mutta samalla mielessäni takoi ajatus, että voisin tehdä vielä pidempiä päiviä, aivan kuten vanhempanikin. Tulihan minun, teini-ikäisen lapsen, pystyä vähintään samaan.
Tietenkin minä lopulta uuvuin. Aikuisiällä masennus sysäsi minut yksinäisyyden syöveriin. Maatessani lamaantuneena vuoteen pohjalla pelkäsin kaikkein eniten sitä, että joutuisin jäämään sairauseläkkeelle eikä minusta olisi hyötyä kenellekään. Ei siksi, että kukaan ulkopuolinen olisi syyllistänyt minua. Syytökset hoidin ihan itse.
Perheyritys on pahin
Kävin ensimmäisen kerran psykologilla lukioikäisenä selittämättömän ahdistuksen takia. Tyhjensin kakkosvuoden talven ajan Cipralex-liuskoja ja vertailin muiden masentuneiden opiskelukavereideni kanssa lääkkeidemme sivuvaikutuksia.
Kymmenen vuotta myöhemmin istuin psykoterapeutin vastaanotolla avautuen kärsimyksestäni. Puhuin perheestäni, hiljattaisesta avioerostani, epätoivosta − psykodynaamista peruskauraa. Muutaman kerran terapeutti huomautti minun puhuvan paljon töistä ja että voisin olla armollisempi itseäni kohtaan. En saanut ajatuksesta kiinni.
Kului vielä seitsemän vuotta. Olin jälleen hakeutunut hoitoon, tällä kertaa eri kaupungissa psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolle. Ahdistus oli kärjistynyt paniikkikohtauksiksi, ja unettomuuteni oli karmeaa. Kerrottuani varttuneeni maatilalla keski-ikäinen hoitaja tokaisi minulle suorasukaisesti, että niin on suuri osa hänen muistakin potilaistaan.
Ällistyin. Yhtäkkiä terapeutin kylvämä huomautus työstä ja armosta alkoi itää. Yhdistin pakkomielteisen suhteeni työhön lapsuuteni maatilalla oppimiin kipeisiin arvoihin. Kukkaan ajatus puhkesi tutustuttuani hollantilaisen filosofin Baruch Spinozan elämään ja ajatteluun. Spinoza jos kuka tiesi millaista on, kun perheen kanssa on vaikeaa.
1600-luvun Amsterdamissa elänyt Spinoza syntyi poikkeuksellisen tiiviiseen juutalaisyhteisöön, jonka juuret olivat 1400-luvun Portugalissa, missä katolinen kirkko pakkokäännytti juutalaisia kristinuskoon. Osa juutalaisista − mukaan lukien Spinozan esivanhemmat − päätti jatkaa uskontonsa harjoittamista salaa vuosisatojen ajan, kidutuksen ja julkisen häpäisyn uhallakin. 1600-luvun alussa Spinozan suku muutti Amsterdamiin, missä juutalaisten kokema vaino oli vähäisempää.
On selvää, että tällainen vuosisatojen mittainen selviytymisen historia synnyttää tiiviin yhteisön, jossa toisinajattelijoita ei katsota hyvällä. Juuri toisinajattelija Spinoza oli, ja periksiantamaton sellainen. Hän oli järkeen ja kriittiseen ajatteluun uskonut panteisti, joka joutui suljetuksi ulos yhteisöstään periksiantamattoman vapaa-ajattelunsa eli ”kammottavan kerettiläisyyden” takia, kuten Spinoza-tutkija Juhani Pietarinen on todennut.
Kammottavinta Spinozan käytöksessä lienee ollut se, että hän kyseenalaisti vapaaehtoisesti ne arvot, joiden puolesta hänen perheensä oli kärsinyt niin paljon.
Spinozan ylle lasketettiin herem − heprean kielen sana tarkoittaa ’pannaa’ tai ’tuhoa’ − jonka seurauksena yksikään juutalaisyhteisön jäsen ei saanut lähestyä saati puhutella häntä. Mikä kipeintä, myös Spinozan omaa perhe hylkäsi hänet.
On kiinnostavaa tulkita Spinozan filosofiaa hänen perhetaustaansa vasten. Pääteoksessaan Etiikka Spinoza kirjoittaa ihmisen olevan kärsimyksen passiivinen orja. Kärsimys, eli passio, on seurausta voimasta, johon emme voi itse vaikuttaa. Ansaitsematon tuska, jolle ei mahda mitään − sehän kuulostaa joltain, mitä juuri oma perhe voisi aiheuttaa! Mistä päästäänkin masennukseen.
Tunnustus tuntui hyvältä. Kuin olisin tullut viimein osaksi omaa perhettäni.
Maailmaan heitetty lapsi
Spinozan mukaan me ”kärsimme sikäli kuin olemme osa sitä luontoa, jota ei voi käsittää itsensä kautta ja ilman toisia”. Me kärsimme, ”kun meissä syntyy jotain, johon emme ole kuin osittaisena syynä, jotain, mitä ei voi johtaa pelkästään meidän oman luontomme laeista”.
Isälläni on ollut tapana kertoa, kuinka tilamme on ollut suvullamme siitä asti, kun esivanhempamme muuttivat paikalle parisataa vuotta sitten edellisten asukkaiden kuoltua nälkään. Itse muistan halunneeni kuolla ensimmäisen kerran ala-asteella. Olin kävelemässä kotiin päin vievää kirkkomäkeä alas ja havahduin, että elämälläni ei ole mitään väliä. Tunsin olevani taakka, joka ei osaa mitään; joka on vain tärkeämpien asioiden tiellä ja jota kukaan ei rakasta.
Kumpuilevan keskisuomalaispellon reunalla tunsin itseni karkotetuksi masennuksen yksinäisyyteen, mutta toisin kuin Spinoza, en tuntenut karkottajaani. Siinä missä Spinoza saattoi nähdä omien perheenjäsentensä kääntävän katseensa pois kävellessään kadulla vastaan, minulla oli vain rippeitä eristykseni syistä, joita terapiassa sittemmin yritin kursia kasaan. Vähitellen tapaamisissa kokoamistani tuskan tilkuista kasvoi täkki, josta aloin hahmottaa masennukseni syitä.
Tietääkseni minä tai kukaan muu sisaruksistani ei ole syntymän hetkellä allekirjoittanut työsopimusta vanhempieni kanssa, mutta vanhemmillani on tuntunut olleen eri käsitys. ”Miksi täällä kukaan muu ei tee mitään kuin minä?” tai ”Ainako pitää kaikki itse tehdä” isäni jupisi, kun kieltäydyin töistä. Kerran isäni kysyi pikkuveljeäni apumieheksi navettaan. Kun veljeni tokaisi tuskastuneen teini-ikäisen suulla ”Ehkä”, isäni suuttui ja sanoi vastauksen olevan inhottava. Vartuttuani vanhempani ovat toisinaan kysyneet, että eiväthän he painostaneet minua ja sisaruksiani töihin ollessamme nuoria. Kysymys saa minut aina kiusaantuneeksi, sillä tunsin lapsena aina toimineeni väärin, jos kieltäydyin töistä.
Maatilaperheiden esikoisiksi syntyneet miespuoliset (tai sellaisiksi oletetut) ystäväni ovat kertoneet minulle satuttavista odotuksista, joita he sukupuolensa vuoksi ovat vastentahtoisesti joutuneet kokemaan. Vielä 2000-luvullakin maatilan pojan oletetaan olevan aina valmis vetämään suvun traktoria ylös ojasta kuin ojasta. Siellä olen ollut minäkin, enkä koskaan vapaasta tahdostani. Ehkä tästä syystä eksistentialistien ajatus maailmaan heitetystä ihmisestä, joka joutuu parhaansa mukaan tulemaan toimeen ympäristön paineessa, on aina puhutellut minua. Maatilalla koko pihapiiri kodin yksityisiä tiloja myöten perustuu työhön, jota ei pääse pakoon.
Toisaalta en halua syyttää vanhempiani, sillä oman perheeni kohdalle on sattunut poikkeuksellisen raskaita passioita. Ollessani 12-vuotias vanhempani olivat juuri alkaneet rakentaa uutta navettaa, kun sekä teini-ikäinen siskoni että äitini isä sairastuivat syöpään. Oman lapsen kuljettaminen sädehoidoissa ympäri Suomea samalla, kun seuraa toisen läheisen kuolemaa, lypsää ja ruokkii lehmiä päivät pitkät, elättää suurperhettä ja lyhentää miljoonavelkaa on mittasuhteiltaan Jobin kärsimystä.
Myöhemmin vanhempani ovat muistelleet lenkkeilleensä tuohon aikaan paljon. Siitä tuli heille keino selviytyä. Terapiassa ymmärsin perheeni rämpineen ulos kivun pimeydestä niillä henkisillä välineillä, joita käytettävissä oli. Halussani rehkiä ei ollut kyse pelkästään työstä työn vuoksi. Ajattelin, että minun työni ansiosta vanhempieni ei tarvitsisi aina olla navetassa, rakas kotitilamme jatkaisi toimintaansa seuraavat sata vuotta ja hyödyttömyydestä potemani ahdistus lakkaisi.
Mutta kaiken aikaa minä olin vain lapsi, joka yritti ottaa vanhempiensa paikan. Ja taas mieleeni hiipii Spinozan ajatus ulkoa meille asetetusta kärsimyksestä, jota emme hallitse.
Tarve näkyä
Asiat voivat onneksi muuttua. Sukutilaamme jatkanut veljeni kertoi hiljattain ajavansa tilan toiminnan alas. Taustalla vaikuttivat sodan ja pandemian aiheuttama yleinen kustannustason nousu, maatilan valtava työmäärä ja muut vastoinkäymiset. Suku tuki veljeäni vaikeassa päätöksessä, joka ei koskenut vain häntä.
Ratkaisun myötä myös oma, kipeä suhteeni työhön tuntui viimein rauenneen, kun velvollisuus tilan jatkamista kohtaan katosi. Nykyään ajattelen masennukseni yrittäneen suojelleen minua työnteolta. Aloin toipua, kun kehoni kieltäytyi työstä täysin. Rehkiminen ei lakkaisi koskaan eikä tarjoaisi lunastusta riittämättömyyden tunteelta, vaikka uhraisin kaikkeni.
Työmoraaliltani minusta on sittemmin tullut kuin Joaquín García, entinen Espanjan vesilaitoksen virkamies, joka nousi kansainväliseksi uutisaiheeksi vuonna 2016 nostettuaan vuosien ajan palkkaa tekemättä töitä. Oikeuskuulemisessa García kertoi joutuneensa pitkään työpaikkakiusatuksi poliittisen taustansa takia, mutta työpaikan menettämisen pelossa hän ei uskaltanut viedä asiaa eteenpäin.
Byrokratian onnetar puuttui kuitenkin peliin. Erikoisen hallinnollisen sekaannuksen ansiosta García huomasi saavansa palkkaa, teki hän töitä tai ei. Huomattuaan toimeentulonsa turvatuksi García päätti keskittyä töissä täysin siihen, mistä nauttii eniten: Spinozan lukemiseen.
Vinoutuneet yhteisöt tekevät ihmisistä sairaita. Lukiessani perheellisten sankariyrittäjien julistuksia siitä, miten he tekevät 14-tuntisia työpäiviä, tulen surulliseksi heidän lastensa puolesta. Katsoessani perheemme Telegram-ryhmässä veljeni lähettämiä videoita, joissa hän viettää aikaa omien lastensa kanssa, tiedän veljeni toimineen oikein päätettyään lakkauttaa tilan. Lapsena rakastin sitä, kun vanhempani ehtivät istua viereeni ja pelata kanssani Nintendolla tai yksinkertaisesti vain olla lähellä.
Saman tunteen koin aikuisena teatteriharrastuksen kautta. Sukupolvenvaihdoksen jälkeen vanhemmillani alkoi olla vapaa-aikaa, ja kerran he tulivat katsomaan esitystäni. Isän ja äidin näkeminen yleisössä tuntui häkellyttävältä. Siihen iltaan asti olin seurannut vanhempieni elämää lähietäisyydeltä, mutta he eivät koskaan tulleet lähelle omaani.
Kun tiesin heidän katselevan näytelmää tuona iltana yleisössä, minusta tuntui samalta kuin lukiessani Lydia Davisin kauneinta pienoisproosaa: ”Kaiken tämän lian alla lattia on oikeasti puhdas.”
