Kysy, ennen kuin kosket

Aktivisti Pinja Eskola saa BDSM:stä jotain ainutlaatuista: hän tulee kohdatuksi ihmisenä. Lääkärissä vammaisia käsitellään kuin lihaa liukuhihnalla ja julkisesti puhutaan kuin koiralle. Sen sijaan piiskojen ja köysien kanssa läsnä ovat kunnioitus ja suostumus.

Haastattelua edeltävänä iltana Pinja Eskola on käynyt ammattidominan luona, eikä kerta ollut ensimmäinen. Hän puhuu käynnistä kuin voileivästä. Eskolasta on luontevaa puhua sujuvasti rajoista, haluista ja fantasioista.

Erityisen mielellään hän puhuu BDSM:stä. Käsite viittaa erilaisiin sadomasokistisiin mieltymyksiin. Usein kyse on vallalla ja kivulla leikittelystä. Leikkeihin voivat kuulua rajut otteet. Sitomista, nöyryyttämistä, alistamista, piiskausta. Samaan aikaan niihin kuuluvat myös suostumus, turvasanat, läheisyys ja lämpö.

Näin Eskola on kirjoittanut blogissaan käynnistä ammattidominan luona:

Piiskat, ruoskat ja käsi viuhuvat vuoron perään, reidelläni, vatsallani. Kapea viheliäs keppi iskeytyy jalkapohjaani. Minulle laitetaan suukapula. Uppoudun musiikkiin ja annan hetken viedä, keskittyen vain tuntemuksiin joita iskut, kynnet ja hampaat pitkin kehoani aiheuttavat.

Hän riisuu minut. Rauhoitan itseni muistuttamalla, että hän on ammattilainen. Satun tietämään hänen ymmärtävän jotain vammaisuudesta. Toimintarajoitteeni eivät siis ole tulossa tilanteen tielle, vaikka pääni yrittää muuta väittää.

Dominakäynneissä ei Eskolan kohdalla ole kyse seksistä, vaan kivun vastaanottamisesta. Kipu ja rajat ovat asioita, joita Eskola on ajatellut paljon ja muuallakin kuin dominan luona.

Työlistalla muutos

Eskola on 28-vuotias seksuaalineuvoja, mediatutkimuksen opiskelija ja uuden sukupolven aktivisti, jonka kotikenttä on Internet. Kaikki lähti blogista, jota hän alkoi kirjoittaa vuonna 2019.

Sen jälkeen Eskola on kirjoittanut muun muassa tällaisista aiheista: miksi vammaisia on työmarkkinoilla niin vähän; vammainen nainen seksuaalisena olentona; mitä ennakkoluuloja avusteiseen seksiin liittyy?

Hän kuvailee monen asian muuttuneen blogin aloittamisen jälkeen. Lukijoista ja seuraajista muodostuneen yhteisön myötä esimerkiksi oman vamman kanssa on enemmän sinut kuin aiemmin. ”Minulle on myös tullut selkeämmäksi, mitä haluan: muutosta”, sanoo Eskola.

Eskola haluaa tehdä maailmasta paremman netissä, ei kabineteissa eikä kansalaisjärjestöissä. Netissä asiat saa tehdä omalla tavalla.

Eskolalla on nykyää noin 5 000 seuraajaa Instagramissa. Hän omistaa suuren osan ajastaan sille, että puhuu ja kirjoittaa vammaisuudesta, mutta myös muista yhteiskunnallisista epäkohdista. Aktivismin ohella Eskolan elämää rytmittävät työt, opinnot, fysioterapia, ihmissuhteet ja harrastukset, kuten liveroolipelaaminen.

Kasvostusten Eskola näyttää samalta kuin Instagramissa. Mustat vaatteet ja pinkkiä luomiväriä silmissä. Valmiina juttelemaan siitä, mistä kirjoittaakin. ”Välillä minut sidotaan ja laitetaan pakettiin. Sen jälkeen menen paketissa tunniksi katsomaan Frendejä. Se tuntuu hyvältä ja arkiselta.”

BDSM ei siis ole vain intensiivistä piiskausta, jonka jälkeen harrastetaan rajua seksiä. Eskolan avoimuus omista mieltymyksistään on tietoista. Hän haluaa purkaa esimerkiksi seksityöhön liittyvää stigmaa ja rikkoa kuvan, jossa palveluita ostavat vain varakkaat keski-ikäiset miehet. Kumppanitkin ovat aina tienneet hänen käynneistään seksityöntekijöiden luona. ”He ovat tienneet sen tarjoavan minulle jotain sellaista, mitä he eivät voi samalla tavalla antaa. Olen muutaman kerran saanut heiltä pienen summan syntymäpäivälahjaksi palvelun ostoa varten.”

BDSM-kulttuurissa koko keho nähdään mahdollisuutena tuottaa toiselle nautintoa ja siksi Eskola on valinnut kutsua palveluita hyvinvointipalveluiksi. ”Suostumuksellinen kipu saattaa rentouttaa. Silloin olet vallassa kivusta ja annat toiselle luvan: minua saa satuttaa näin ja näin. Siinä tietää, että kipu loppuu, jos sanon, että riittää. Lisänä tulevat erilaiset aivokemialliset hormonireaktiot.”

Monelle kroonisesta kivusta kärsivälle juuri hallinnan tunne voi tuntua erityisen vapauttavalta. Tunne on mahdollista saavuttaa myös silloin, kun toimii dominoivana osapuolena.

Ammattilaisten kanssa Eskola keskittyy kivun vastaanottamiseen, mutta on muuten usein dominoiva osapuoli. ”Silloin sovimme yhdessä sen, mihin valtani ulottuu ja miten saan sitä käyttää sekä mitkä ovat omat rajani. Vaikka toinen antaisi minulle siinä tilanteessa täysin vapaat kädet, niin on asioita, joita en tee.”

Lisää seksipuhetta

Moni vammainen on tottunut siihen, että joutuu päästämään muita ihmisiä lähelle omaa kehoaan: avustajia, lääkäreitä, fysioterapeutteja. Kyse ei ole valinnasta, vaan pakosta.

Tämän kaiken keskellä käsitys siitä, millaista kosketusta ei tarvitse sietää tai ottaa vastaan saattaa hämärtyä. Eskolan mukaan edelleen liian harvoin kysytään, onko ookoo, jos autan sinua tällä tavalla. Miltä tämä tuntuu? Tuntuisiko jokin muu paremmalta?

”Lääkärit ovat vasta aivan viime vuosina alkaneet kysyä, että onko tämä ok? Eivätkä kaikki lääkärit edelleenkään kysy, vaikka olisi kyseessä millainen asia tahansa. Toki ymmärrän, että lääkärikäynneillä voi olla pakko koskea paikkaan x, jotta toimenpide saadaan tehtyä. Kuitenkin autonomian ja turvallisuuden tunnetta lisäisi se, että kysyttäisiin lupa kosketukseen.”

Rajojen hahmottamista voi osaltaan hankaloittaa se, ettei vammaisten seksuaalikasvatus ole asia, josta juuri huudeltaisiin. Kehitystä on tapahtunut, mutta hitaasti. Ihmisten asenteet ja oletukset ovat edelleen ableismilla kuorrutettuja. Ableismi on vammaisuuden perusteella tapahtuvaa syrjintää, joka ilmenee muun muassa alentavana suhtautumisena ja väkivaltana. Edelleen voi olla uutinen, että vammaistakin panettaa.

”Pitäisi puhua erityisesti siitä, miten seksuaalisuuttaan voivat ilmaista ihmiset, joilla on erilainen toimintakyky kuin vammattomilla.”

Viime vuosina suostumuksesta ja rajoista on puhuttu lehdistössä, televisiossa, terapiassa, kahvipöydissä ja sosiaalisessa mediassa ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Tänä vuonna rikoslaissa tapahtui historiallinen muutos, kun suostumukseen perustuva seksuaalirikoslaki tuli voimaan.

Eskola toivoo, että jokainen oppisi paremmin tunnistamaan ja sanoittamaan rajansa. Jos jotain hänelle itselleen BDSM on opettanut, niin juuri omien rajojen tunnistamista. ”Osaan sanoittaa sen, mitä haluan. Osaan myös sanoittaa, mitä en tee tai halua. Sehän ei tietenkään ole aina sama, vaan vaihtelee. Mutta osaan tulkita nopeasti, että tänään on tällainen fiilis.”

Sanoittaminen on tärkeää, sillä erilaisia BDSM-dynamiikoita on yhtä paljon kuin ihmisiä. Toisille valtasuhteet ovat ainoastaan osa sessioita, toisilla ne valuvat arkeen ja ovat tapa elää. ”Voi olla, että dominoiva osapuoli pitää huolen alistuvasta osapuolesta. Hän esimerkiksi merkitsee kalenteriin, että muista mennä hammaslääkäriin. Eli ottaa sellaisen arkihuolehtijan roolin.”

Kaikkia suhteita sekä rooleja yhdistää, tai ainakin tulisi yhdistää, kommunikointi ja suostumus.

”Kerran kävin ennen sessiota varmaan puolentoista tunnin keskustelun siitä mitä haluaisin, mihin toinen on valmis ja mitä ei tehdä. Sitten, kun hän tuli käymään, otettiin nopeasti kahvit ensin ja keskusteltiin, että onko jokin näissä rajoissa ja haluissa muuttunut.”

Ehkä yksi syy, miksi Eskolan on ollut helppo sukeltaa BDSM-maailmaan on yksinkertaisesti ollut se, että toista kuunnellaan ja asioista puhutaan. Hänen mukaansa seksistä ei yleisesti puhuta vieläkään tarpeeksi. ”Pitäisi puhua erityisesti siitä, miten seksuaalisuuttaan voivat ilmaista ihmiset, joilla on erilainen toimintakyky kuin vammattomilla. Siitähän ei juurikaan puhuta.”

Säröjä, ei sääliä

Eskola ei viihdy kameran edessä. Silti hänen Instagram-profiilinsa kuvavirta on hämmentävän täynnä julkaisuja hänestä itsestään.

Eskola uskoo, että ihmisiä kiinnostavat muut ihmiset ja henkilökohtaisuus enemmäin kuin ”yhteis­kunnallinen yleislöpinä”. Valinta ei ole poikkeuksellinen huomiotalouden ajassa, jossa tykkäyksistä ja seuraajista kilpailevat miljoonat muut.

Kuviensa alla Eskola kirjoittaa kuitenkin vain har­vakseltaan henkilökohtaisista asioistaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että hän kertoo avoimesti olevansa polyamorinen eli monisuhteinen. Hänen ihmissuhteen­sa ja kumppaninsa eivät ole julkista tietoa.

Kaikesta kuulee, että hän harkitsee tarkkaan mitä julkaisee sekä sanoo. Yleinen korostuu henkilökohtaisen sijaan myös haastattelun aikana. Kun Eskolalta kysyy jotain, hän aloittaa vastauksen useasti sanoilla ”moni vammainen”, sen sijaan, että puhuisi vain itsestään.

Tarkoista liikkeistään huolimattaan hän kertoo olevansa toisinaan nopea ja arvaamaton. Jos Eskola olisi säätilä, olisi hän myrsky. Hänen Instagram-profiilistaan, joka näyttää värisommitteluineen sekä aiheineen tarkal­ta ja harkitulta kokonaisuudelta, olisi asiaa vaikea arvata.

Monen muun tavoin Eskola piilottaa siellä usein harmaimmat päivät. Esimerkiksi sellaiset, jolloin oman vamman kanssa on hankala olla. ”Silloin he, joilla on valmiiksi negatiiviset käsitykset vammaisuudesta saat­taisivat helposti lukea sen niin, että vammaisena elämä on kurjaa. Vaikka vain kertoisin, että tällä hetkellä mi­nulla on kehossani kurjaa, koska minuun sattuu. Mikä on täysin eri asia kuin se, että sanoisin elämäni olevan paskaa, koska olen vammainen.”

Aktivismi näyttäytyy Eskolan puheissa tietynlaise­na brändin rakentamisena. Vuosien varrella tekeminen on koko ajan ammattimaistunut. ”Alkuun vain suolsin tavaraa ulos. Nyt minulla on jäsennellyt ja selkeät tekstit, jotka faktatarkistan.”

Suuri työmäärä ei suoraan tuo rahaa, vaikka Esko­lan sisällön voisi kuvitella olevan kaupallisten toimijoi­den päiväuni: huoliteltua, nopeaa ja helposti lähestyttä­vää. Vammaisuutta vain ei ole kovin helppo kaupallistaa, vaikka osa on siinä onnistunut. Nämä ihmiset puhuvat Eskolan mukaan enemmän vaatebrändeistä kuin vam­maisten kaltoinkohtelusta.

Rahaa tai ei, on internet Eskolalle paikka, jossa kes­kusteluihin on mahdollista tuoda oma ääni. Muualla val­ta on paljon rajatumpaa ja yleensä jonkun muun käsissä.

”Vaikka me tässä juttelemme, niin sinulla on oikeus päättää millaisen jutun teet ja mistä kulmasta. Minulla on vain oikeus tarkistaa, ettet ole tulkinnut minua väärin ja mahdollisuus selkeyttää jotain mitä sanoin, ettei siitä saa vääränlaista kuvaa. Mutta en voi siihen lopputulok­seen paljoa vaikuttaa.”

Sen sijaan jokaisella on nykyään oma kotimedia Instagram, jossa tarinan voi muotoilla omin sanoin. ”So­siaalisessa mediassa on suuret mahdollisuudet muut­taa ja monipuolistaa vammaisuuden representaatioita”, toteaa Eskola.

”Uskon, että ihminen kykenee sisäistämään vain yhden vähemmistökeskustelun kerrallaan.”

Representaatioita hän on pohtinut paljon. Kai­ken muun ohella hän opiskelee Tampereen yliopis­tossa toista vuotta mediatutkimusta sivuaineenaan sukupuolentutkimus. Blogissaan hän on arvioinut monia elokuvia, kirjoja ja tv-sarjoja siitä näkökulmas­ta, miten niissä esitetään esimerkiksi vammaisia tai puhutaan seksuaalisuudesta.

Eskola kaipaisi esittämisen tapohin lisää säröjä, vammaisia kaikenlaisissa rooleissa. Eikä ainoastaan surun ja säälin represeentaatioita, joita katsoen hän on itse kasvanut.

”Representaation moninaisuuteen ollaan kiinni­tetty huomiota, mutta ei vammaisuuden kuva vielä ole moninaistunut.”

Älä puhu kuin koiralle

Jaahas taas tätä. Näin Eskola saattaa ajatella, kun hänelle puhutaan korostetun kovaa tai selkokielisesti. Toisinaan häntä puhutellaan kuin koiraa.

Syyskuussa hän jakoi Instragramiin tarinan, miten uimahallissa häntä oli lähestynyt äiti lapsineen. Nainen oli kysynyt saako ”teitä tulla tervehtimään”, ja ennen kuin Eskola oli edes ehtinyt kääntämään katsetta kysyjään oli sama lässyttävä ääni jo jatkanut ”eikö olekin kiva, että kaikki pääsevät uimaan? Lapset ja aikuiset… kaikki”. Tä­män jälkeen perhe oli poistunut paikalta.

Välillä Eskola jätetään kokonaan huomioimat­ta. Toisinaan tapahtumat on rakennettu niin, ettei niihin ole ede mahdollista osallistua pyörätuolin kanssa. Kaikkea tätä Eskola sanoo tapahtuvan myös feministisissä piireissä, eli siellä missä liputetaan yhdenvertaisuutta kaikille.

Vammaisia ei aina nähdä yhteiskunnallisesti ak­tiivisina toimijoina. Heidät sivuutetaan, nähdään vailla omaa tahtoa. Eskola kyllä toteaa, että tietyissä yhteyksis­sä heitä kuullaan yhä enemmän ja häntäkin on kutsuttu puhumaan erilaisiin tilaisuuksiin.

Hän kuitenkin ajattelee, ettei vammaisuudesta laajemmin puhuta tarpeeksi.

”Uskon, että ihminen kykenee sisäistämään vain yhden vähemmistökeskustelun kerrallaan.”

Viime vuosina on vuorollaan käyty esimerkiksi Me Too ja Black Lives Matter -keskustelut. Vielä ei Eskolan mukaan ole ollut vammaisten vuoro. Hän kuulostaa hämmentävän ymmärtävältä, kun puhuu ihmisten jak­samisesta ja rajoista – kaikkea ei voi käsitellä kerral­la. ”Tulisi maailmantuska ja luovutus, että maailma on paska, kaikkia kohdellaan väärin. Ihmisen on helpompi keskittyä yhteen asiaan kerralla.”

Mutta vaikka ymmärrystä riittää, ei se poista turhautumista, jonka hiljaisuus aiheuttaa. Tuore esi­merkki kollektiivisesta hiljaisuudesta on tältä syksyl­tä. Eskola sanoo olleensa ensimmäisiä, jotka puhuivat julkisuudessa hallitusohjelmasta vammaisnäkökul­masta, sillä harvalla tuntui olevan mitään sanottavaa. ”Olin aivan, että miksi jumalauta yksikään ihminen ei puhu tästä? Missä on vammaisjärjestöjen tai ylipäätään kenenkään kannanotto?”

Eskolan mielestä Petteri Orpon hallituksen ohjel­ma on uhka vammaisten terveydelle ja turvallisuudelle, sillä se muun muassa leikkaa sosiaaliturvasta ja vaikeut­taa henkilökohtaisen avustajan löytämistä. Jos Eskolan ei tarvitsi selittää, valistaa ja puolustaa, hän keskittyisi kirjoittamaan proosaa.

Vammaisuus pelottaa edelleen monia. Se nähdään edelleen vieraana ja mielletään henkilökohtaiseksi krii­siksi, ei poliittiseksi. Se alkaa kiinnostaa vasta silloin, kun joku lähipiirissä vammautuu. ”Tärkeää olisi aivan jokaisen feministisessä liikkeessä hahmottaa ennakko­luulonsa vähemmistöjä kohtaan tai jos itse kuuluu vä­hemmistöön, niin muita vähemmistöjä kohtaan.”

Eskola haluaa säilyttää uskonsa ihmiskuntaan. Hän ajattelee, ettei valtaosa ihmisistä halua vähemmis­töille pahaa, vaan negatiiviset ja vihamielisetkin asenteet johtuvat tietämättömyydestä.

Vielä tulee vammaisten vuoro.

KUKA?
Pinja Eskola
s. 1995
• Aktivisti ja seksuaalineuvoja, joka kirjoittaa blogia Kynäniekan salaiset mietteet
• Asuu Tampereella ja opiskelee Tampereen yliopistossa mediatutkimusta
• Ei luopuisi: Kirjoittaminen, kissat Rääpäle ja Perkele
• Maailma olisi parempi paikka, jos: Ihmiset pyrkisivät ymmärtämään paremmin toisiaan, eikä yhteiskunta olisi niin suorituskeskeinen.

Lue myös: Kuvat vammaisia luovat mielikuvia vammaisista – Pinja Eskola pohtii, miten vammaisia pitäisi mediassa esittää


Tämäkin juttu on parempi paperilla. 

Valtaosa sisällöistämme on maksutta luettavissa verkossa. Ne kuitenkin tuntuvat ja näyttävät paremmilta printtilehdessä. Tilaajana teet arvokasta työtä tukemalla suomalaista feminististä journalismia. Tervetuloa ostoksille verkkokauppaamme!

Etkö halua sitoutua lehtitilaukseen tai ostaa irtonumeroa? Voit myös kiittää verkkosisällöistämme MobilePay-lahjoituksella numeroon 71312. Pienestäkin summasta on apua!


LUE SEURAAVAKSI:

Aktivisti, kirjailija ja kolumnisti Raisa Omaheimo on marssinut koko elämänsä ihmis- ja eläinoikeuksien puolesta. Läskiaktivistiksi hän kuitenkin päätyi vahingossa.

Piditkö lukemastasi?

Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä Tulva kertoo yhteiskunnan ja kulttuurin ilmiöistä ennen kuin muut ovat ehtineet niihin havahtua. Lue printtiä, tue laatujournalismia.