Tämä ei ole surullinen tarina, enkä minä ole uhri. Eikä tämä varsinaisesti ole myöskään selviytymistarina. Tämä on yhden ihmisen tarina yhdestä toimenpiteestä ja siitä, miten siihen päädyttiin. Tässä tarinassa ei mainita painoani, eikä nähdä yhtäkään ennen-jälkeen -kuvaa.
Minulle tehtiin mahalaukun ohitusleikkaus eli lihavuusleikkaus syyskuussa 2024. Olin alkanut vakavissani harkita leikkausta vuoden 2023 alussa luettuani leikkauksen läpikäyneiden ihmisten kertomuksia ja kokemuksia. Tapasin terveysaseman yleislääkärin, jolle kerroin varovaisen kiinnostukseni lihavuusleikkausta kohtaan, myös peloistani (jostain syystä minulle oli merkittävää, että leikkauksen jälkeen potilaalta voi lähteä hiuksista jopa puolet).
Minulle avattiin polku HUS:in vuoden kestävään terveyslaihdutusvalmennukseen. Käytin myös kylläisyyshormoni Saxendaa, joka auttoi minua laihtumaan, mutta jonka jatkuvat saatavuusongelmat ja kallis hinta stressasivat minua.
Terveyslaihdutusvalmennus oli sinällään hienosti rakennettu, kunnianhimoinen ja lempeä polku oman ruokasuhteen tarkasteluun. Saatavilla oli viestittelyä ravitsemusterapeutin kanssa, ryhmächatteja ja paljon erilaisia opastusvideoita niin liikuntaan kuin ravitsemukseenkin. Omalla kohdallani ongelmaksi muodostui se, että tiesin jo ravitsemuksesta ja syömisen psykologisista mekanismeista kaiken, mitä heillä oli tarjottavana. Olen käynyt aiheen tiimoilta nuorempana Syömishäiriökeskuksen terapian, lukenut alan kirjallisuutta viljalti ja puhunut aiheesta ystävien kanssa. Harvalla lihavalla tuskin puuttuu varsinaista tietoa laihtumisen mekanismeista, joiltain kylläkin syömisen psykologiasta.
Kaikenlaisen syömiseen liittyvän psykologisen avun kanssa minulla on aina ollut sama tunne kuin sen vitsin miehellä, joka meni terapiaan yökastelun takia. Kun mieheltä kysyttiin, oletko saanut yökastelun hallintaan, mies vastasi, että en ole, mutta nyt tiedän, mistä se johtuu. Eli se, että tiedän teorian, ei ratkaise käytännön ongelmia. Kuten monen lihavan ihmisen, minunkin ruokasuhteeni ja ennen kaikkea kylläisyyden säätelyni on pysyvästi häiriintynyt liian varhain aloitettujen laihdutuskuurien takia.
Laihdutin tavoitteellisesti ensimmäistä kertaa jo ala-asteella, 10-vuotiaan ehdottomuudella ja osaamisella, naistenlehden dieettiohjeita kirjaimellisesti noudattaen.
Oivallukseni kylläisyydensäätelyni pysyvästä häiriintymisestä sai minut lopulta hakeutumaan lihavuusleikkaukseen. Tajusin, että olen fyysisesti ja psyykkisesti kykenemätön sammuttamaan pääni ja kehoni tuottamaa ruokamelua. Minulla oli ikäänkuin lähes jatkuvasti nälkä, tai tarve syödä, eikä siihen auttanut intuitiiviseen syömiseen perehtyminen. Intuitiivinen syöminen on suhteellisen uusi käsite, ja sillä tarkoitetaan kehon omien kylläisyysviestien kuuntelua ja sitä kautta mutkattoman ruokasuhteen saavuttamista. Uskon, että tämä metodi auttaa monia ihmisiä, mutta se ei ole yksinään ratkaisu vääristyneeseen ruokasuhteeseen tai rikkinäiseen kylläisyyden säätelyyn.
"Tajusin, että olen fyysisesti ja psyykkisesti kykenemätön sammuttamaan pääni ja kehoni tuottamaa ruokamelua."
Varsinainen leikkauspolkuni alkoi edellisen vuoden marraskuussa ja koostui tapaamisista lääkäreiden, sairaanhoitajien ja ravitsemusterapeuttien kanssa. Asiat etenivät oikeastaan juuri sopivassa tahdissa, en turhautunut odotukseen, kun koko ajan tapahtui jotain. Ryhmätapaamisissa meitä oli viitisentoista leikkaukseen valmistautuvaa, ja vaikka kaikenlainen vertaisryhmäytyminen on minulle hieman vaikeaa ja nihkeää, jäi näistä tapaamisista ihan hyvä fiilis. Epämiellyttävin kokemus oli mahalaukun tähystys, joka sekään ei ollut kovin kamala, koska sain kevyen sedaation ja itse toimenpide kesti vain muutamia minuutteja.
Ennen lihavuusleikkausta potilaan pitää noudattaa noin kuukauden kestävää ene-, eli hyvin niukkaenergistä dieettiä. Se koostuu pääosin Nutrilett-ateriankorvikkeista, kalorittomista kasviksista ja rasvattomista maitotuotteista. Ene-dieetillä päivittäinen energian saanti jää alle 800 kilokalorin. Tällä pyritään saamaan potilaan paino laskuun mahdollisimman nopeasti ja vähentämään leikkausriskejä. Myös maksaa halutaan kutistaa, ettei se olisi leikkaustilanteessa tiellä.
Ene-dieetti on sinällään suorastaan hirviömäinen kuuri, joka ruokkii syömishäirötä myös sellaisilla ihmisillä, joilla sitä ei ennestään ole. Minulle muistui ene-dieetin aikana taas mieleen, miksi vihasin nuorena aikuisena parsakaalia vuosikaudet – käytin sitä “turvaruokana”, samoin kuin tomaattimurskaa, rasvatonta raejuustoa ja porkkanaa.
Omista kitudieeteistäni on onneksi jo lähemmäs 20 vuotta aikaa. Viimeisen ankaran laihdutuskuurini vedin ennen häitäni: noudatin “morsiusdieettiä”. Se toki toimi – mutta toi kilot takaisin korkojen kera.
Järkeilin mielessäni, että ainoa hetki, jolloin ihmiselle on ene-dieetistä todellista hyötyä on juuri lihavuusleikkausta edeltävä aika. Silloin nälkävelan takaisin maksaminen on fyysisesti lähes mahdotonta. Ja toki leikkauksen jälkeen minkäänlainen syöminen ei edes onnistu kovin hyvin. Mielessä eivät todellakaan pyöri berliininmunkit ja pasta puttanescat, kun pelkästään veden juominenkin on työn takana.
***
Puolisoni ajoi minut Jorvin sairaalaan varhain syyskuisena aamuna. Jännitti, mutta ei varsinaisesti pelottanut. Lihavuusleikkaus on matalan riskin leikkaus, ja komplikaatiot ovat harvinaisia. Tukeuduin mielessäni koko ajan ajatukseen, että olen kuitenkin tiettyjä lihavuuteen liittyviä vaivoja lukuun ottamatta terve, ja että kyseessä on ennen kaikkea elämänlaatua parantava operaatio.
Leikkaus meni hyvin ja ilman ihmeempiä yllätyksiä. Olin toki kipeä, mutta olen kokenut pahempaakin kipua esimerkiksi synnytyksissä, joiden jälkeiden turvonnut ja aristava olo muistutti aika paljon mahalaukun ohitusleikkauksen jälkeistä oloa. Vietin yhden yön osastolla, kuten protokollaan kuuluu. Huonetovereina minulla oli kolme muuta saman leikkauksen läpikäynyttä naista. Tämäkin lisäsi turvallisuudentunnettani. Olimme liukuhihnapotilaita – hyvällä tavalla. Pääsin seuraavana päivänä kotiin ja siitä alkoi kolmen viikon sairausloma ja uudenlaisen syömisen opetteleminen.
***
Näin jälkikäteen ajattelen toipuneeni nopeasti, vaikka muistankin, että kaikki oli alussa hankalaa. Jokaisesta nielaisusta seurasi eriasteista kipua ja huolestunutta tunnustelua. Neljäntenä päivänä ystävä tuli poistamaan yhdestä haavasta sulamattomat tikit ja toi lahjaksi pikkuisia vanhan ajan kahvikuppeja, koska en voinut enää juoda samanlaisia sammiollisia kuin ennen. Päivä päivältä olo helpottui, kipulääkkeet jäivät pois ja jaksaminen parani. Kävin elokuvissa ja teatterissa, näin paljon ystäviä, nautin häpeämättömästi vapaudestani ja ajattelin larppaavani yläluokkaista rouvaa, jonka ei tarvitse miettiä taloudellisia huolia, vaan voi täyttää arjen hieronnoilla ja tuftauskursseilla.
Samaan aikaan tiedostin toki toipuvani isosta, loppuelämään vaikuttavasta leikkauksesta, mutta oman minäpystyvyyden kannalta koin tärkeäksi olla itsenäinen toimija ja reipas toipuja.
***
Sairauslomalla oli myös aikaa miettiä, mikä minut loppujen lopuksi johdatti lihavuusleikkaukseen.
En kokenut terveydenhuollon puolelta painostusta, enkä edes muista, että kukaan olisi suoraan ehdottanut leikkausta minulle. Kehotuksia laihduttamiseen olin kyllä saanut, kuten myös muistutuksia lihavuuden terveysriskeistä.
Nöyryyttävimmät kokemukset terveydenhuollossa olen aktiivisesti unohtanut. Toimin lääkärikäynneillä yleensä niin, että otin painoni puheeksi heti ensimmäisenä. Tämän jälkeen saatoimme keskittyä varsinaiseen asiaan, jonka takia olin lääkäriin tullut. Tiedostan hyvin, että tämä on yksi monista lihavien ihmisten itsesuojelukeinoista joita esimerkiksi Raisa Omaheimo hienossa kirjassaan Ratkaisuja läskeille tuo esille.
Näen myös, että terveydenhuollon asenteet lihavuudesta puhumista kohtaan ovat muuttumassa kovaa vauhtia.
Lähetteen lihavuusleikkaukseen sain nuorelta terveysaseman yleislääkäriltä, joka piti minua yliajalla kuunnellen ja kirjaten ylös kaikki ajatukseni, tunteeni ja pelkoni. Hän myös suhtautui ymmärtäväisesti vaaka-ahdistukseeni ja kirjoitti lukeman ylös ilman, että minun tarvitsi katsoa sitä itse.
Olen ikuisesti kiitollinen tälle itseäni arviolta 20 vuotta nuoremmalle naiselle, joka kohtasi minut kuten potilas aina kuuluisikin kohdata, älykkäänä ja tuntevana ihmisenä, eikä läskinä, joka ei aiemmin ole tajunnut, miten vaarallista lihavuus on.
Olen ollut jo lapsena pyöreä ja suurimman osan aikuisuudestani lihava. Tarinani on melko samanlainen kuin esimerkiksi Virpi Hämeen-Anttilan, joka kertoo kirjassaan Paino jo lapsuudessaan alkaneesta laihduttamisesta ja sen aiheuttamasta kylläisyydensäätelyn ja kehonkuvan pysyvästä häiriintymisestä.
Muistan saaneeni koulun terveydenhoitajalta 1990-lukulaisen epäsensitiivisiä laihdutuskehoituksia, jotka tuntuvat nykyajassa täysin absurdeilta ja hyvin haitallisilta. En ollut ainoa, jonka kehonkuvaa ja keho-mieli-yhteyttä sabotoitiin tällaisilla puheilla.
Uskoisin, että suuri osa 1970- ja 80-luvulla syntyneistä naisista on jollain tavoin kasvuvaiheessaan vaurioitunut – johtuen esimerkiksi laihduttavista ja läskejään ääneen surevista vanhemmista, 90-luvun Hennes&Mauritzin bikinimainoksista ja Kate Winsletin kehon kommentoinnista.
Elin varhaisnuoruudesta noin kolmekymppiseksi epäterveellisten laihdutuskuurien kierteessä. Vuoroin “skarppasin” ja “repsahtelin”. Paastosin aina ennen tärkeitä tapahtumia, kuten luokkakokousta, jossa halusin vaikuttaa menestyneeltä eli hoikemmalta.
Kaikkien näiden dieettien seurauksena lihoin vähitellen enemmän ja enemmän, aivan kuten pikadieettien fyysiseen mekanismiin kuuluukin.
***
Ollessani hieman alle kolmekymppinen sanoin ystävälleni (jolla niin ikään oli taustallaan pitkä syömishäiriöhistoria) laskuhumalaisen tarkkanäköisyyden hetkellä: “Miten voi olla, että en laihdu, vaikka laihdutan koko ajan? Onko mulla syömishäiriö?” Tätä oivallusta kypsyteltyäni hakeuduin Syömishäiriökeskuksen terapiaan, jossa koin merkittäviä oivalluksia syömisen psykologiasta: nälkävelasta, lihomisen mekanismeista, kehon biologisesta pyrkimyksestä vastustaa laihtumista, kitukuurien järjettömyydestä.
Terapiamatkani oli minusta riippumattomista syistä melko lyhyt, mutta nosti harteiltani paljon häpeää, kipua ja salailua. Terapian seurauksena uskalsin hankkiutua raskaaksi ylipainostani huolimatta ja minulla oli välineitä kohdata terveydenhuollon mahdollista läskifobiaa.
Raskaaksi tulon helppous, itse raskaudet ja synnytykset sekä pitkät imetykset olivat keholleni monessa mielessä hyvin parantavia ja hoitavia kokemuksia. Kehoni toimi täsmälleen kuten sen kuuluikin, eikä niin ison ja merkittävän työn tehnyttä kehoa voinut vihata.
Olen myös aina saanut riittävän määrän rakkautta, huomiota ja hyväksyntää läheisiltäni, eli en ole koskaan kokonaisvaltaisesti vihannut itseäni tai kehoani. Mutta lihavuudestani olen kärsinyt.
***
Vaikka lasten saaminen oli minulle monella tapaa eheyttävä ja omaa kehoa normalisoiva kokemus, se ei ollut yksinään ratkaisu. Häiriintyneet syömistottumukseni ja kylläisyydensäätelyni eivät maagisesti korjaantuneet äidiksi tultuani.
Aloin myös pikku hiljaa aavistella, että taipumukseni lihoa oli oman kehoni ominaispiirre – esimerkiksi imetys ei “vienyt raskauskiloja”, kuten ei pienten lasten äidin suhteellisen aktiivinen elämäntapakaan. Keholleni tyypillinen olotila tuntui olevan kilojen kerryttäminen, johtui se sitten genetiikasta, epigenetiikasta tai psyykkisistä syistä.
Olin säästynyt raskausaikoina raskausajan diabetekselta, mutta ollessani neljissäkymmenissä sain verenpainetautidiagnoosin. Myös verensokeriarvot olivat satunnaisesti koholla. Muutenkin terveyteni alkoi heikentyä, synnynnäisestä polvilumpioiden virheasennosta johtuva nivelrikko paheni vuosi vuodelta aiheuttaen kipua ja vähensi mahdollisuuksiani liikuntaharrastuksiin. Tiesin näiden terveysongelmien kytkeytyvän ylipainoon.
Kokeilin erilaisia pätkäpaastoja, jotka toimivat hetken ajan, mutta kaatuivat ennen pitkää omaan rajoittavuuteensa. Luin kirjoja tietoisesta syömisestä, tutustuin kehopositiivisuuteen ja vaakakapinaan. Käsittelin syömiseen liittyviä tunteitani.
Siitä huolimatta minua vaivasi jatkuva ruokamelu. Halusin syödä enemmän kuin minulle oli hyväksi, minun oli yksinkertaisesti vaikeaa lopettaa, kun olin kerran aloittanut.
En syönyt erityisen epäterveellisesti: olen ollut kasvissyöjä 90-luvulta asti, olen aina pitänyt ruuanlaitosta, pidän paljon kaikenlaisista sydänmerkkiruuista, enkä ole ylenmäärin makean perään. Moni lihaville suunnattu valistus on etenkin aiemmin ollut alentuvaa tyyliin “jätä ne hampurilaiset vähemmälle”, vaikka uskoisin useimpien lihavien tietävän huomattavan paljon terveellisestä ja monipuolisesta ruokavaliosta.
***
Kun uuden sukupolven laihdutuslääkkeet tulivat markkinoille 2020-luvun alussa, pyysin yleislääkäriltä reseptin pistettävään kylläisyyshormoniin.
Saxenda todella tehosi, se tuntui hetken aikaa ihmelääkkeeltä ihmiselle, jolle suurin haaste oli osata lopettaa syöminen ajoissa. Piikitin Saxendaa aikani, mutta koska sen saatavuus oli ajoittain heikkoa, käyttöön tuli pitkiä taukoja. Lisäksi lääke oli myös huomattavan kallis.
Aloin vähitellen kypsyä ajatukselle lihavuusleikkauksesta, koska ajatus loppuelämän pistettävästä, kalliista lääkkeestä ilman tietoa sen
pitkäaikaisvaikutuksista ei tuntunut kestävältä ratkaisulta.
****
Kaiken kaikkiaan katson lihavuusleikkauspolkuni kestäneen puolisentoista vuotta, kun mukaan laskee HUS:in terveyslaihdutusvalmennuksen. Polkuni aikana ehdin pohtia lihavuusleikkausten etiikkaa ja perehtyä niiden kritiikkiin. Luin kehopositiivisuusliikkeen ajoittain hyvinkin kärkevää arvostelua leikkauksiin ja lihavuuden lääkehoitoon liittyen. Ymmärsin, ja ymmärrän kritiikin kohdistuvan läskifobiaan, ajatukseen siitä, että “lihavuus on pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua.”
Kannatan itsekin hyvin lämpimästi kehopositiivisuutta, tai ehkä tarkemmin sanoen kehoneutraaliutta, eli radikaalia näkemystä siitä, että kaikki kehot ovat hyviä ja arvokkaita sellaisenaan. Kehorauha on minulle perustavanlaatuisen tärkeä ihmisarvo, ja puutun viivyttelemättä aina, kun kuulen minkäänlaista läskifobista puhetta missä tahansa kahvipöydässä, enkä koskaan morkkaa ulkonäköäni ääneen, enkä kommentoi muiden painonvaihteluita. Suojelen teinejäni laihdutuspuheilta viimeiseen asti.
"Suojelen teinejäni laihdutuspuheilta viimeiseen asti."
Tiedostan, että läskiviha läpäisee koko yhteiskunnan ja juuri toksinen laihdutuskulttuuri murjoi omankin kylläisyydensäätelyni niin pahasti rikki, että mikään määrä terapiaa tai ravitsemusasiantuntija Patrik Borgin kirjoja ei sitä korjannut.
Siitä huolimatta ajattelen, että tietty sosiaalisessa mediassa käytävä kehopositiivisuuskeskustelu on eksynyt tieltä vastustaessaan yksilön valintaa vaikuttaa oman kehonsa kokoon kehystäen sen aina jonkinlaiseksi “läskivihamielisen yhteiskunnan” ulkoa tulevaksi vaatimukseksi. Luin sosiaalisesta mediasta kommentin, jonka mukaan kylläisyyshormoneilla painoa pudottava “heittää kehopositiivisuusliikkeen bussin alle”, ja että lääketieteen avulla laihtuminen on huijausta.
Tästä argumentista oli tosi vaikeaa saada kiinni, mutta olin aistivinani, että kyse oli jengipetturuuden kokemuksesta, minkä tietyllä tapaa ymmärsin. Samalla halusin kuitenkin tehdä selväksi, että en ollut valinnut kuulua mihinkään jengiin enkä kerhoon. Halusin vain voida paremmin, jaksaa paremmin. Henkilökohtainen on poliittista, mutta minun henkilökohtainen kärsimykseni ei sitä ollut.
Nykyisen sosiaalisen median reaktiivisuus ja nopeatempoisuus ei tätä ilmiötä ainakaan paranna. Olen nähnyt omassa somessani kovaa kritiikkiä ja jopa virheellistä tietoa kylläisyyshormonilääkkeistä ja lihavuusleikkauksista.
Syksyllä 2024 uutisoitiin, että alaikäisten lihavuuskirurgiaa aletaan toteuttaa Käypä hoito -suositusten mukaisesti osassa Suomen yliopistosairaaloita. Tästä nousi melkoinen äläkkä ja muun muassa Syömishäiriöliitto julisti vastustavansa asiaa. Tuntui (kuten usein sosiaalisessa mediassa tuntuu), että kukaan ei halunnut oikeastaan kuulla perusteluja, vaan oma tuohtumus piti huutaa ilmoille välittömästi niin kovaa, että puntaroivat puheenvuorot ja harmaan sävyjen havainnointi hukkui metelin alle. Siitä huolimatta, että 13-18 -vuotiaiden lihavuusleikkauksilla ei ole tarkoitus kajota kaikkiin ylipainoisiin lapsiin, vaan helpottaa vaikeasti lihavien nuorten elämää ja torjua lihavuuden liitännäissairauksia – eli vähentää kärsimystä ja kipua.
***
Lihavuusleikkauspolulla kohtasin endokrinologin, joka suhtautui lihavuuteen kroonisena, etenevänä sairautena. Tiedän että muitakin tulkintoja on, mutta itse koin tämän lohdulliseksi: se siirsi ison taakan häpeää ja syyllisyyttä harteiltani. Minulla oli sairaus, ja sairauteen olisi hoito. Ylipäätään kaikki leikkauspolulla kohtaamani ammattilaiset suhtautuivat minuun lämpimän asiallisesti ja kunnioittavasti. Minulle oli hyvin eheyttävä kokemus tulla nähdyksi, ja jokaisen käynnin jälkeen olin helpottunut, iloinen ja toiveikas.
Merkittävin syyni hakeutua lihavuusleikkaukseen oli polvien nivelrikko ja jossain tulevaisuudessa siintävä, välttämätön tekonivelleikkaus. Minulle oli ortopedien suulla kerrottu, että painoindeksini on liian korkea polvileikkaukseen, ja vaikka tiesinkin, että leikkauksia on tehty muillekin kokoisilleni ihmisille riskeistä huolimatta, en halunnut enkä jaksanut alkaa taistelemaan asiasta.
"En jaksa tehdä omalla kehollani politiikkaa vaan tahdon olla terve ja rauhassa."
Ideologisella tasolla ajattelen, että painoindeksi on saatanasta, henkilökohtaisella tasolla minulle kirkastui hyvin selkeä ajatus siitä, että en jaksa tehdä omalla kehollani politiikkaa vaan tahdon olla terve ja rauhassa. Tiesin, että laihtuminen itsessään helpottaisi polvieni kipua, kuten kävikin, ja lisäksi saattaisin päästä eroon muistakin vaivoistani.
Tunnistan myös että eräänlainen uhripositio on minulle mutkikas ja vieras asia. Haluan olla oman tarinani aktiivinen kertoja. Olen tietysti kärsinyt yhteiskunnan läskifobiasta omakohtaisesti, minuun on suunnattu ennakkoluuloja ja rumia sanoja. Toimijuus ja kyky vaikuttaa omaan elämään on mielestäni ihmisyyden ytimessä, ja toimijuuden keinoihin lihavuuden kohdalla pitää kuulua sekä oikeus tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on ja olla haluamatta muutosta, että oikeus kärsiä lihavuudesta fyysisenä tilana ja haluta laihtua.
Tutkimusten mukaan lihavuus ja syömishäiriöt kytkeytyvät usein yhteen. En valitettavasti usko, että intuitiivinen syöminen välttämättä ratkaisee niiden ongelmia, joilla ruokasuhde ja kylläisyyden säätely on tarpeeksi pitkältä ajalta vaurioitunut. Lihavuus on ihmisen terveydelle usein, ja ikääntyessä lähes aina riski ja elämänlaatua heikentävä tila. Osin tämä johtuu yhteiskunnallisesta syrjinnästä, mutta osin myös terveydellisistä syistä.
***
Muiden kehojen paino ei kuulu minulle, enkä koskaan elämässäni tule “vaihtamaan puolta”. Vaikka painoni putoaisi miten alas, minulla on, ja tulee aina olemaan lihavan ihmisen identiteetti ja tapa katsoa maailmaa. Silti haluan lempeästi, ymmärtäväisesti ja häpäisemättä kertoa oman tarinani ja rohkaista sitä ihmistä, joka on jo päästänyt mieleensä ajatuksen leikkaukseen hakeutumisesta.
Näen sinut, ja tiedän, miten pelottavalta ja väärältä ajatus voi tuntua. Ehkä mietit, alatko vihata entistä itseäsi laihduttuasi. Koet ehkä pettäväsi meidät. Ymmärrän, että lihavuusleikkauksen terveysvaikutukset pelottavat sinua. En voi puhua kuin itseni puolesta. Itselleni leikkaus tuntuu toistaiseksi sopineen hyvin. Olen toipunut normaalissa aikataulussa ja painoindeksini puolesta minulle on nyt turvallisempaa tehdä leikkauksia. Voin syödä periaatteessa kaikkea, koska määrät ovat väistämättä pieniä. Minun ei tarvitse ahdistua eikä tuntea syyllisyyttä sortumisesta tai taistella nälkää vastaan. Ruokamelu on vaiennut.
Ainoa asia, jolla kuitenkin on merkitystä on parantunut vointini. Ajattelen, että lihavuusleikkaus oli kohdallani suurin mahdollinen rakkauden teko itseäni, ainutkertaista elämääni ja hienoa, hyvin palvellutta kehoani kohtaan.
