Runokokoelma
Rituaali
Saila Susiluoto
Bokeh, 2025
Rahkasammalenvihreä kansi henkii käytännöllisyyttä, näppärän kokoinen teos sujahtaa taskuun. Saila Susiluodon Rituaali julistautuu ekofeministiseksi käyttörunoudeksi, joka johdattaa lukijansa metsään loitsimaan. Sisäinen noita-akkani hyrisee: loitsintaa elonkirjon hyväksi? Tänne ja heti.
Rituaalin suojaloitsut on tarkoitettu ääneen luettavaksi metsälle, jota tahtoo suojella. Kiroukset taas on kohdennettu heille, jotka metsää vastaan rikkovat. Paikka on jo mietittynä, mutta kerään rohkeutta ääneen lukemiseen. Otan kirjan mukaani lähimetsääni Stansvikiin, vanhaan luonnonmetsään, missä puita kaadetaan ja maata raivataan Helsingin rakentamisen tieltä. Hakkuiden lopullisuus karmii. Avaan kirjan puun alla suojassa tihkusateelta ja lausun hiljaa suojaloitsun:
suojelen pisarat jotka kasvavat oksilla,
pienet lamput
tähtien juuret taivaalla
suojelen maan alla puiden pimeät kädet
jotka pitävät kaiken paikoillaan
Männyt humisevat vastaukseksi. Suojaloitsut ovat ehdottomasti Rituaalin voimakkainta antia. Ne palauttavat ekokriisin uutisvirrassa marinoituneen mieleni jonkin ihmeellisen ja jaetun äärelle. Runojen valloittavat yksityiskohdat saavat myös katsomaan tuttua metsää tarkkaavaisemmin. Susiluoto ei sorru kirjoittaessaan suomalaiselle luontoaiheiselle lyriikalle tyypillisiin romantisoiviin keinoihin, kuten ihmismielen peilailuun luonnosta, vaan katse on suora, puhutteleva. Vaikka ympäristöteemat ovat olleet runoilijan viimeisimmissäkin teoksissa tapetilla, Rituaalissa ne nousevat keskiöön.
Jo Susiluodon sadunomainen esikoisteos Siivekkäät ja hännäkkäät (2001) sisältää vaatimuksen tulla ääneen luetuksi. Lumoavista proosarunoistaan tunnettu runoilija yllättää suoraviivaisella säemuodolla, jota on ihana lausua ääneen: ”suuret puut peittyvät sumuun”. Rituaali tekee esineenäkin raikkaan syrjähypyn. Aiemmasta painetuista tuotannosta poiketen kirja on valmistettu suurten kaupallisten kustantamoiden rattaiden ulottumattomissa, Bokeh-julkaisuprojektin painossa. Hurmaava materiaalinen rosoisuus istuu teosta kannattelevaan ekopoeetiikkaan.
Loitsia voi sohvankin uumenista. Lausun kirouksia siskolleni ja saavutan luontevasti tutun paasaavan äänensävyn, joka niin hyvin sopii ukkelikapitalismin turmeluksesta pauhaamiseen. Pieni sohvanoitapiirimme villiintyy:
kiroan sen joka jättää tänne paskapaperinsa
ja roskansa ja tölkkinsä
joka pitää metsää kaatopaikkanaan
hänen kotinsa täyttyy kuoriaisista
hänen viemärinsä hajoavat
hänen kasvoillaan kukkii outo tauti
Rituaalin tuntua tehostaa kirjan sivujen erikoinen rakenteellinen ratkaisu. Kirousten osastoa rytmittävät sivuille leikatut säkeistönmentävät aukot, jotka paljastavat osan seuraavan sivun tekstistä synnyttäen mantramaista toistoa. Aukot tuntuvat pahaenteisen symbolisilta: luontokato on kuin kasvava reikä elonkirjossa. Mieleen muistuu Antti Laitisen teossarja Broken Landscape (2017–), jossa kuvataitelija muotoilee täydellisiä reikiä metsämaisemiin. Ihmisen kädenjälki tulee häiritsevän näkyväksi.
Kirouksissa kaikuu vanha suullinen perinne ja tarinat pyhistä puista: ”minkä metsälle teet / tulee sinulle kaksinkertaisena”. Samalla runot ovat tiukasti kiinni ekokriisin ajassa. Kuvasto ammentaa muun muassa ajankohtaisesta metsäaktivismista: ”suojelen hänet / [–] joka seisoo moton edessä / vaikka lumipyry ja metallin kirske”.
Pieni on paitsi käytännöllistä, myös vaikuttavaa. Rituaali on täsmäisku ajassa, jossa tekisi samanaikaisesti mieli raivota ja hoivata. Ajattelen hakkuita Stansvikissa, liian pieneksi hupenevaa metsäaluetta, loitsin: ”tästä ei mene moottoritie / tästä ei mene junarata / tähän ei rakenneta pientaloaluetta / tähän ei tehdä ennakkoraivausta // joka edes yrittää, epäonnistuu / hän ei onnistu missään”.
