Pazilaiti Simayijiang on helsinkiläinen uiguuri, entinen lapsiaktivisti ja nykyinen basisti.
Raivoni saa minut itkemään aika usein. Ajattelen taaksejäänyttä kotia ja itken. Siitä se yleensä alkaa. Tuijotan vaatekaappini ovia raivon vallassa. Yhdessä niistä on läpikuultava paperi, johon on painettu kirjailija Amanda Palon runo, joka on osa hänen, taiteilija Landys Roimolan sekä valokuvaaja Eva-Liisa Orupõldin printtiteosta Hasta tu último suspiro, yo te amo / Aina viimeiseen hengenvetoosi, minä rakastan sinua. Teos oli osa kampanjaa, jolla kerättiin rahaa naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiseen työhön Suomessa ja Kolumbiassa.
Runossa ei kaunistella raivoa ja sen institutionaalista luonnetta, eli sitä miten se syntyy vastauksena järjestelmän tuottamalle epäoikeudenmukaisuudelle. Runo alkaa toteamuksella ”[m]inä en tiedä mihin tämän vihan laitan” ja loppuu näin: ”En tiedä mihin tämän kaiken laitan / tälle ei ole mitään paikkaa.”
Tämä kolumni on yritykseni hahmottaa raivoa ja sen paikkaa.
Olen väsynyt olemaan raivon vallassa näin usein ja näin intensiivisesti. Onko tämä tunne jotain, mistä minun tulisi luopua? Raivoisa musliminainen… Kuulostaa vaaralliselta.
Kun ilmaisen raivoani, se on harvoin jäsenneltyä: henkilökohtaiset tunteeni sekoittuvat iloisesti epäluuloon ja toivottomuuteen, joita kansanmurhien todistaminen herättää. Joskus raivo auttaa moraalisten suuntamerkkien näkemisessä ja kertoo, mitä ei voi ohittaa. Tarvitsen raivon selkeyttävää vaikutusta, jotta osaan kulkea arvoineni suoraselkäisenä ja anteeksipyytelemättä.
Muistutan itseäni tosiasiasta: olen elämäniloinen uiguuri. Sukulaisiani on viety keskitysleireille, koska olen puhunut julkisesti Kiinan sortovaltaa vastaan. Tämän vuoksi en voi käydä synnyinmaassani, sydänmaassani. Lohdutan itseäni toisella tosiasialla. Kukaan uiguuri ei ole turvassa, riippumatta minun hapuilevasta aktivismistani Suomessa.
Tarvitsen raivoani, mutta soisin sen loppuvan. Raivo antaa usein energiaa, mutta sen mukana tulee uupumus, josta nouseminen vaatii aikaa, pohdiskelua ja toimintaa. Toimintaa, joka institutionaalisen vallan lailla on sitkeää ja läpileikkaavaa. Nopealiikkeisesti ja pinnallisesti virittyneen yhteiskunnan kanssa on kuitenkin vaikea neuvotella tunnekokemuksista. Vaikeaa, muttei mahdotonta! Kai.
Raivoni on emotionaalista informaatiota, kompassi, joka käy ylikierroksilla valkoisessa yhteiskunnassa. Sen avulla navigointi on vaikeaa, kun välinpitämättömät instituutiot sitovat oikeudenmukaisuutta janoavat sielumme solmuun. Ilmastokriisit ja kansanmurhat kiristävät ruuvia entisestään. Loppuuko tämä koskaan? Entä mitä tämän ”kaiken” jälkeen? Mitä tämä ”kaikki” edes on?
Meidän tehtävämme tässä ajassa on opetella pois kolonialistisista sanoista ja tavoista sekä ottaa tilat proaktiivisen raivon ja rakkauden käyttöön. Se on väsyttävää ja hidasta — ja välttämätöntä. Kollektiivisuus ja yhteisöllisyys palavassa ja hukkuvassa maailmassa on harvoin helppoa tai kivaa.
Silloin kun olen raivoni syvemmässä päädyssä, istun huoneeni nurkassa tuolilla ja tuijotan nurkkakaapin ovea. Siihen on sinitarralla kiinnitetty lappu, joka tuli laulaja-lauluntekijä Ullalintulammen Kannattelen-vinyylilevyn mukana. Lapussa on biisien sanat.
Laulussaan Kiltti tyttö Ullalintulampi kertoo tulevansa hirmumyrskyn, vihan, verenhimon ja omien ehtojen voimalla. Sen jälkeen hän toteaa:
”ja vaikka minut työnnät maanrakoon
niin minä kyllä nousen ja potkin sua persvakoon
nousen aina uudestaan”
Näen näissä sanoissa parhaan mahdollisen vimman, mitä raivo voi ihmisessä aiheuttaa. Ajatus sortajan persvaon potkaisusta saa minut sisuuntumaan. Ehkä juuri tämä on raivon todellinen voima: se ei lopu. Meidän on löydettävä se persvako, jota kohti osoittaa kengänkärkemme.
