Märta Tikkanen ei tarkoittanut Vuosisadan rakkaustarinan runoja muiden nähtäväksi. Kirjeessä ystävälleen Siv Storålle hän kutsui niitä vihaiseksi ja pateettiseksi ”runoudeksi”.
Runoissa kertoja purkaa avioliittonsa pala palalta, esittelee sen vaikeimmat, ilkeimmät ja rumimmat hetket.
”Lapset
eivät yleensä joudu vastaamaan
kun jotakin tapahtuu
Meillä
otti seitsenvuotias avatun viinipullon
kätki sen selän taakse poliisilta
kun sinä kerran olit ratissa juopuneena”
Tässä perheessä runot eivät ole vain runoja, ne ovat totta.
* * *
Avioliitto ja heteroparisuhteet olivat toistuva teema viikko- ja naistenlehdissä 1960-luvulta alkaen. Feministisen liikehdinnän myötä sukupuolesta ja sukupuolten kanssakäymisestä oli tullut poliittinen kysymys.
Tässä valossa kirjailijat Märta ja Henrik Tikkanen, joiden kirjallisuus käsitteli usein juuri naisen ja miehen välistä suhdetta, sopivat hyvin aikaansa lehdistön ”suosikkipariksi”, johon palattiin yhä uudelleen.
Siitä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – kriitikot eivät osanneet suhtautua Vuosisadan rakkaustarinaan. Vuonna 1978 ilmestynyt teos on Märta Tikkasen viides kirja ja ensimmäinen runokokoelma. Se on kolmiosainen kertomus alkoholistiperheen arjesta, vanhempien välisestä valtataistelusta ja minäkertojan, vaimon, kaipuusta saada tilaa ja tunnustusta.
”Rakkaustarinan perspektiivi on äärimmäisen subjektiivinen, kokemukset naisen silmin nähtyjä, henkilökohtaisia, dramaattinen monologi sisältää dialogia, joka setvii ristiriitaisia tunteita, naisidentiteettiä, toiveita ja pettymyksiä”, Tikkanen kuvailee omaelämäkerrallisessa romaanissaan Kaksi. Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta.
”Saako kirjoittaa niin yksityisesti kuin Märta Tikkanen tekee”, pohti Västra Nylandin kriitikko kirjan ilmestyttyä. Nya Argus Nordisk alkohol- & narkotikatidskriftin kriitikko puolestaan huomautti, että kirja tulisi monen mielestä olemaan sopimaton.
Ja sopimaton se olikin. Vuosisadan rakkaustarinasta tuli skandaali. Märta Tikkasen suuri synti oli perheen sisäisen likapyykin tuulettaminen julkisesti.
* * *
Kirja, jossa avattiin kodin sisäisiä säröjä, ja jossa kuvailtiin sitä mistä ei saanut puhua, oli kuitenkin tietoinen ja tarkoituksenmukainen.
Intiimi kirjallisuus, jossa ajatukset, tunteet ja suhteet ovat etualalla, oli hiljattain nostanut päätään Pohjoismaissa. Oli syntynyt ajatus, että yksityinen on poliittista. Kieli nähtiin tehokkaana tapana tehdä näkyväksi yhteiskunnan epäkohtia ja erityisesti sukupuolten välistä epätasa-arvoa. Aiemmin vaietuista asioista oli tärkeä alkaa kirjoittaa, ja niin 1970-luvun loppupuolella kasvoikin esille aivan uudenlainen – naisten kirjoittama ja naisten elämää kuvaava – tunnustuskirjallisuus.
Tunnustuksellinen kirjallisuus erottui omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta niin, ettei se esittänyt kirjoittajaa pelkästään esimerkillisessä valossa. Sen nostamat aiheet liitettiin usein stigmaan ja häpeään. Märta Tikkasen avioliitto, jossa miehen alkoholismi varjosti kaikkia perhe-elämän osa-alueita, oli totisesti sellainen aihe.
* * *
Vuosisadan rakkaustarina oli omistettu Henrikille, Märtan aviomiehelle. Myös kertojan tekstissä puhuttelema “sinä” oletettiin yleisesti viittaavan Henrikiin.
Henrik oli kirjan julkaistaessa vakiinnuttanut asemansa suurena kirjailijana sekä Suomessa että Ruotsissa. Myös hänen kirjansa ovat luonteeltaan paljastavia ja niitä ylistettiin juuri siitä syystä. Laji ei siis ollut Suomessa ennenkuulumaton.
Silti ”rouva Tikkasen” kirja herätti suorastaan raivoa.
”Taas yksi raiskattu mies”, otsikoitiin Uusi-Suomen kirja-arvostelu, jolla viitattiin paitsi Märta Tikkasen edellisen romaanin nimeen ja tematiikkaan – Miestä ei voi raiskata – myös siihen julkiseen häpäistykseen, johon Märta Tikkanen miehensä nyt asetti.
Juuri aviomiehen moittimen oli monelle kriitikolle liikaa. Puolustuspuheenvuorot ovat hämmästyttävää luettavaa. Eräs (miespuolinen) kriitikko kirjoitti Åbo Underrättelser-lehdelle, että olisi ”tekopyhää olla tunnustamatta kokeneensa elämässään samankaltaisia hetkiä”, ja vertasi näin itseään kirjan väärinymmärrettyyn antisankariin. Ruotsalisen Expressen-lehden kriitikko sen sijaan avautui omasta runsaasta alkoholinkäytöstään.
Moni koki kirjan nöyryyttävänä Henrikille, ja leimasi Märta Tikkasen katkeraksi vaimoksi ja huonoksi äidiksi. Kirjailijana häneltä riisuttiin kaikenlainen lahjakkuus. Todettiin muun muassa, ettei hänellä ole ”sellaista kärsivällisyyttä jota kirjailijalta vaaditaan”, että kirja ”näyttää olevan kirjoitettu kovassa kiireessä”, kuten Västra Nylandin kriitikko kirjoitti viitaten runon arkiseen muotoon. Borgåbladet spekuloi, ettei teosta luultavasti edes ollut tarkoitettu kaunokirjalliseski teokseksi, vaan kostoksi, kuten Uusi Suomi kirjoitti.
Juuri aviomiehen moittimen oli monelle kriitikolle liikaa.
Märta Tikkanen ei pelkästään uhmannut sanatonta sopimusta raottamalla kodin ovea julkisesti, vaan haastoi myös perinteistä runomuotoa. Vuosisadan rakkaustarina
rikkoi tuttua runoperinnettä käyttämällä puheenomaista kieltä, välttämällä riimejä ja keskittymällä symboliikan sijaan konkretiaan. Kieli oli helposti lähestyttävää, puhekieltä muistuttavaa vapaata runoproosaa, joka avautui myös kokemattomalle runon lukijalle.
Kirjan tyyli ei kuitenkaan ollut kärsivällisyyden puutetta – oli tärkeää, että kieli oli helposti lähestyttävää. Se heijasti sisältöä, jota ivallisesti kutsuttiin ”tiskipöytärealismiksi”. Termi viittasi arkiseen ja intiimiin taiteeseen, usein naisten tekemään.
Märta Tikkanen oli kirjailijana monella tapaa peloton. Hän ei tyytynyt tiskipöydän hajuihin, vaan runoilee Vuosisadan rakkaustarinassa vatsahapoistakin. Yhdessä runossa Tikkanen kuvailee konjakkioksennusta, sammuneen kuolaa ja krapulaisen ripulia.
Rita Felskin lanseeraama käsite “feministinen tunnustus” kuvaa niinsanotun tiskipöytärealismin ominaispiirteitä. Se on tekstiä, jossa jäljennetään aitoutta ja henkilökohtaista kirjoittamista. Juuri nämä piirteet kiusasivat kriitikoita myös Vuosisadan rakkaustarinan kohdalla. Felskin mukaan tyyli on tapa luoda luottamusta lukijaan. Tunnustuksellinen (nais)kirjailija ei pyrkinyt kirjoittamaan itseään suurmiesten mahtipontiseen romaaniperinteeseen, vaan luomaan jotakin aitoa, haavoittuvaista, joka herättäisi samastuttavuutta lukijassaan.
Vuosisadan rakkaustarinan voi lukea Märta Tikkasen yritykseksi supistaa julkisen elämän ja kodin tapahtumien välistä etäisyyttä, hänen tavakseen sanoa: meillä tapahtuu tällaista, miten teillä voidaan?
* * *
Tikkanen on aina saanut vastata kysymyksiin siitä, miksi hän ei lähtenyt. Myös kertoja pohtii valintaansa kirjan avausrunossa.
”Sitten tulee kysymys:
Miksi et lähde?
Lukemattomia kertoja olen ollut
lähdössä
Jos tämä juomakausi ei ole
viimeinen
minä lähden
Jos ilkeydet kohdistuvat lapsiin
minä lähden
Jos hän vielä alkaa
valehdella
minä lähden
Jos hän ikinä käy käsiksi
minuun
minä lähden
Kun lapset eivät enää
jaksa
silloin minun on kerta kaikkiaan pakko”
Runo jatkaa toteamalla, ”Ja kaikki tämä tapahtui/ enkä minä kuitenkaan lähtenyt”, ja päättyy kysymykseen: ”Miksi?”
Tikkasen vastaukset ovat olleet johdonmukaisia vuodesta toiseen niin kirjoissa kuin haastatteluissa: hän rakasti Henrikiä.
Myös Vuosisadan rakkaustarinan kertoja rakastaa syvästi miestään, vaikka elämä tämän kanssa on usein onnetonta. Alkoholismin varjostamassa suhteessa rakkaus on edelleen läsnä, on halua ymmärtää ja auttaa.
Tämä ristiriita hämmensi kriitikoita. Moni totesi suorasti tai epäsuorasti, että onneton vaimo saa jäädessään syyttää kohtalostaan vain itseään. Eräs arvostelija kirjoitti ivallisesti: ”Kai tällainen moderni nainen tietää, miten raakimuksesta pääsee eroon jos todella tahtoo”.
Modernilla naisella viittaataan Tikkasen feministisiin ajatuksiin, mutta jääminen ei välttämättä sotinut aikansa feministi-ihanteiden kanssa. Toisen aallon feminismiin kuului nimittäin vahva usko siihen, että tasa-arvo saavutettaisiin yhdessä miesten kanssa, rinta rinnan.
Ja siihen myös Rakkaustarinan julkaisupäätös liittyi. Päätös, jota Tikkanen on kuvaillut yhdeksi elämänsä vaikeimmista. Käsikirjoitus oli yritys luoda vuoropuhelua, lähestyä Henrikiä tämän kielellä, kirjojen kautta. Kirjoittaminen oli terapiaa, henkilökohtainen henkireikä, mutta myös tapa asetella avioliitto paperille, Henrikin näkyville.
Käsikirjoituksen luettuaan Henrik suorastaan vaati runojen julkaisua. Tikkasen kertoman mukaan tämä oli lukittuna huoneeseensa kokonaisen päivän Märtan jätettyä käsikirjoituksen hänen pöydälleen. Lopulta Henrik tuli huoneesta julistaen kuinka hienoa on, että hän on voinut inspiroida Märtaa kirjoittamaan tämänkaltaisen suurteoksen.
* * *
Henrik menehtyi kuusi vuotta Rakkaustarinan ilmestymisen jälkeen. Kirja ei muuttanut perhe-elämää. Henrik jatkoi kirjoittamista, ja kotona hän jatkoi juomista. ”[S]isin ja tiedostamaton toiveeni tekstien suhteen ei toteutunut: että joutuisimme seinää vasten, meidän olisi pakko avata suumme ja käydä vaikeuksiin käsiksi, tehdä kaikkemme niiden ratkaisemiseksi. Jollen olisi tuntenut hänen rohkeuttaan ja älyään en olisi tohtinut uskoa, että hän pystyisi näkemään sanojen taakse, oivaltamaan mitä minä kuolemaa halveksuen yritin tehdä pelastaakseni meidän suhteemme”, Tikkanen kirjoittaa kirjassa Kaksi. Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta.
Jonkinlaisen vankkumattoman yhteyden Märta Tikkanen kuitenkin loi – nimittäin lukijoihinsa.
Kirja nousi Mitä Suomi lukee-listan kärkeen ensimmäisenä runokokoelmana. Palautetta, kirjeitä ja kiitosta tuli häkellyttävä määrä. Tänä päivänä
Vuosisadan rakkaustarina on noussut kulttimaineeseen, ja luetaan yhdeksi tärkeimmistä teoksista suomalaisessa ja pohjoismaisessa kirjallisuudessa.
Positiivisesti suhtautuvat kriitikot näkivät heti, jo 70-luvulla, miksi kirja kiinnosti ja kosketti. Kirjastolehti kirjoitti sen olevan ”kamppailu oikeudesta saada rakastaa ja tulla rakastetuksi” ja totesi kirjasta välittyvän tiedon olevan ”ehdottoman tarpeen”. Pohjolan sanomat kirjoitti että ”teos toimii myöskin osoituksena siitä, ettei alkoholistiperheen ongelmat saa jäädä vain perheen sisäiseksi taisteluksi, vaan apua voi hakea myöskin perheen ulkopuolelta”. Ilta-Sanomien kriitikko totesi, että ”[kirjan kuvaamat] naisentunnot ovat tosia ja yleisiä”.
Ehkä tästä syystä Tikkanen omaelämäkerrassaan toteaa, ettei ole katunut Vuosisadan rakkaustarinan julkaisemista. Hän kirjoittaa: ”Minulle tuotti suunnatonta helpotusta ja iloa huomata että se mitä kirjoitin oli ymmärrettävää, oikeutettua ja ylsi paperille.”
Kirjan julkaisu oli tärkeä teos murrosvaiheessa olevan pohjoismaisen feminismin kartalla, mutta myös henkilökohtaisesti se oli merkittävä todistajuus
Tikkaselle itselleen:
”Oli kysymys minun identiteetistäni, sekä kirjailijana että ajattelevana ihmisenä. Yhteiskunnassa ja varsinkin kotona, suhteessani Henrikiin.”
