Luin hiljattain Margaret Atwoodin muistelmateoksen Book of lives – a memoir of sorts, jonka johdannossa Atwood kuvaa muiden mielikuvia itsestään. Aikana, jolloin kehojen arvostelu oli normi ja lähinnä miehet toimivat kriitikkoina, naiskirjailijan ulkonäkö oli vapaata riistaa. Häntä verrattiin pistävien silmiensä ja kiharien hiustensa vuoksi antiikin Kreikan taruston Medusaan.
Kiharoiden kurittomuus herätti selkeästi pelkoa, sillä ”noidat avasivat hiuksensa langettaakseen kirouksia, päästääkseen hirmumyrskyjä valloilleen ja viekoitellakseen miehiä”. Atwood jatkaa: ”kenties nämä uskomukset säilyivät miehisten kulttuurikeskustelijoiden mielissä vuosisadan puolivälissä ja myötävaikuttivat noitamaiseen maineeseeni”.
Päädyin pohtimaan noitia ja noituutta yhdenlaisena meeminä. Meemejä on arkikielessä totuttu ajattelemaan lähinnä internetissä leviävinä kuvina ja videoina, jotka ovat humoristisia. Olennaista meemeissä on muokkautuvuus ja tuttujen elementtien toistaminen.
Meemi on alkuperäisen, evoluutiobiologi Richard Dawkinsin esittämän määritelmän mukaan geenin kulttuurinen vastine. Eli siis mikä tahansa idea, joka leviää ihmiseltä toiselle. Sen valossa noitien meemiluonne on ilmiselvä. Parhaiten meemin saa leviämään hauskuuden ohella myös negatiivisten tunteiden herättäminen. Jos meemin tärkeäksi elementiksi mielletään tutkija Susan Blackmoren tapaan pitkäikäisyys, mikäpä olisikaan osuvampi esimerkki meemistä kuin hankalaan naiseen lyöty noidan leima.
Yhtäältä medusat ja noidat toistuivat nykyisissä internetmeemeissä pilkkatarkoituksessa esimerkiksi Hillary Clintonin vaalikampanjan yhteydessä.
Toisaalta useilla feministisukupolvilla, LGBTQIA+-liikkeellä ja muilla marginaaleihin tungetuilla on ollut tapana ottaa haltuun negatiivisiksi tarkoitettuja sanoja (kuten bitch ja queer) ja kääntää ne voimavaraksi, mitä haetaan nähdäkseni meemeissä, joissa julistaudutaan noidiksi tai heidän jälkeläisikseen.
Patriarkaatin murskaamiseen tarvitaankin hankalia akkoja valtaa haastamaan. Siinä mielessä noitamaisuuden haltuunotto toimii ja tuottaa itselleni samankaltaista iloa, jota luen esiin Atwoodin tekstistä.
Mutta hankaluuden arvostamisella voi olla kääntöpuolensa. Jos elämme hankalan akan roolia todeksi myös feministien kesken toimiessamme, se voi tuottaa turhaa egojen kolistelua yhteistoiminnan sijaan.
Noituuden meemiytyminen voi siis toimia patriarkaatin lyömäaseena, feministisenä voimavarana sekä rasitteena. Kontekstista riippuen, kuten meemeillä on tapana.
