Syksyllä 2018 klikkasin auki artikkelin, jonka ystäväni oli linkittänyt sosiaaliseen mediaan. Siinä kerrottiin, miten tunnettu toimittaja oli liikkunut vuosia vasemmistopiireissä saalistamassa nuoria naisia. Naiset kuvasivat tapahtumia suoraan, sellaisina kuin he ne näkivät ja kokivat: Mitä toimittaja teki, miten he reagoivat. Miten tilanne eteni, mitä he tunsivat. Baari-illat jatkuivat yksityisasuntoihin, joissa toimittaja painosti ja uhkaili, lopulta raiskasi.
Pimeä, piiloutuva ja hahmoton alkoi ottaa muotoa, vuosia kalvanut kipu saada selityksensä. Kertomukset avasivat silmäni ja uskalsin viimein myöntää, että minutkin oli raiskattu, monta kertaa. Syyllisyyden ja häpeän tilalle nousi helpotus ja rauha, lopulta terve suuttumus. Miksi jatkaisin itseni syyllistämistä? Katsoessani noita naisia katsoin itseäni. Minä olin kuten nuo naiset, enkä nähnyt syyllistä heissä vaan raiskaajassa.
Joku kirjoitti Facebookissa: ”Miksi asioita pitää kuvata noin yksityiskohtaisesti? Palveleeko se muka mitään muuta kuin tirkistelynhalua?”, ja olisin halunnut mennä kommentteihin raivoamaan, että etkö ymmärrä kuinka valtavan lahjan olen juuri saanut. En kuitenkaan kirjoittanut mitään. Silloinhan olisin paljastanut itseni, eikä minulla ollut siihen voimia tai uskallusta. Vielä.
Naisiin kohdistuvan väkivallan esittämistä taiteessa kritisoidaan usein seksualisoivasta, väkivallalla hekumoivasta katseesta: murhasarjat vilisevät nuorten naisten vähäpukeisia ruumiita, Game of Thronesin lukuisat raiskauskohtaukset ruokkivat oletetun mieskatsojan mielihyvää. Näyttää kuitenkin siltä, että aivan aiheellisen, väkivaltaa seksualisoivaan valtavirtaiseen mieskatseeseen kohdistuvan kritiikin oheistuotteena on alettu tuomita kaikki seksuaaliväkivallan näyttäminen.
Esimerkkejä riittää. Vuonna 2022 Helsingin sanomien kriitikko Suvi Ahola kiitti Susanna Hastin esikoisromaania Ruumis/Huoneet siitä, ettei se ”sorru” kuvaamaan käsittelemäänsä seksuaaliväkivaltaa yksityiskohtaisesti, ja julisti, että tästä muutkin voisivat ottaa mallia. Kirjailija Helmi Kekkonen kirjoittaa tuoreessa teoksessaan Näin minä sen kirjoitin, ettei romaanissaan Liv! halunnut kuvata raiskausta, tuottaa ”jälleen lisää kuvastoa pahoinpidellystä naisesta”.
Ylen Luomiskertomus-ohjelmassa Kekkonen ja juontaja Anna Tulusto vakuuttelivat, että näyttämättä jättäminen on itse asiassa tehokkaampaa kuin ”kuvaston tarkka toistaminen”, kyllä lukija osaa itse kuvitella. He antoivat ymmärtää, että on olemassa vain yksi kuvasto, yhdenlainen katse. Mutta ei kai katse ole aina sama? Emmekö voi irrottautua mieskatseesta ja luoda feminististä kuvastoa, jonka keskiössä on naisen katse ja kokemus?
Arviossaan Hastin romaanista Ahola kysyi: ”[t]äytyykö hirveydet todella kuvata sanatarkasti, jotta ne olisivat uskottavia?” Ei varmasti täydy, mutta kuvaamisella on muitakin päämääriä. Sitä, mitä ei kuvata, ei tunnisteta, eikä sille ole nimeä. Ja vaikka lukija osaisi itse kuvitella tapahtumat, millaista kuvastoa hän päässään luo, jos ainoat mallit ovat Game of Thrones ja oikeudenkäyntiä etäältä selostava toimittaja? Usein uhrit – kuten minä aikoinani – eivät heti edes ymmärrä, mitä heille tapahtuu. Mallit puuttuvat, joten väkivallasta jää jäljelle vain kalvava hämmennys ja häpeä, ja voi kestää vuosia, ennen kuin palaset loksahtavat kohdalleen. Se taas lietsoo epäilyksiä siitä, että naiset valehtelevat kertoessaan kokemuksistaan. Miksi et aiemmin sanonut mitään?
Kun luin HS:n arvion Hastin kirjasta, olin alkanut kirjoittaa omakohtaista romaania, jonka Tammi julkaisi tammikuussa 2025 nimellä Bilbao. Romaanissa levoton ja vapautta janoava suomalainen Elina löytää Baskimaan suurimmasta kaupungista itsensä ja kotinsa. Sitten turvapaikka pettää: Elina raiskataan ja hän ajautuu Bilbaon yöelämässä seksuaaliväkivallan kierteeseen.
Joku sanoi minullekin, että näyttämättä jättäminen olisi tehokkaampaa (miksi ihmeessä? en ymmärrä!), mutta ratkaisuni oli selvä. Aioin katsoa suoraan kohti. Lukemani artikkeli ja kuvauksiin yhdistyvä oivaltaminen siirtyi sellaisenaan romaanin käsikirjoitukseen. Kohtaus alleviivaa samastumisen merkitystä ja vastaa samalla kritiikkiin, jota joku saattaa esittää väkivallan kuvaamista kohtaan. Kirjoitin romaaniin pari muutakin katkelmaa, joissa avataan tunnistamisen vaikeutta ja monenlaisten kertomusten tarvetta. Kysyin kustannustoimittajalta: onko tässä nyt varmasti tarpeeksi rautalankaa? Kustannustoimittaja vastasi, että kyllä on.
Minua alkoi huolestuttaa, selitinkö valintojani liikaa. Ainahan sanotaan, että näytä, älä selitä.
En selittänyt liikaa. Kun kirja julkaistiin, kritiikkien sävy oli pääosin myönteinen. Useimmat niistä kuitenkin keskittyivät yksilötason traumakertomukseen ja kiertelivät seksuaaliväkivallan teemoja. Demokraatin Esa Mäkijärvi tunnisti (aivan oikein!) Bilbaon poliittiseksi ja feministiseksi romaaniksi, mutta esitteli arviossaan kirjan ”synnynnäisestä paremmuudestaan vakuuttuneiden sikamiesten” ja ”hyvää tarkoittavien naisten” välisenä vastakkainasetteluna ja piti kirjan kohderyhmänä ”etenkin me too -liikkeen edustajia.”
Sain toki paljon myös toivomani kaltaista palautetta. Keskisuomalaisen Sanna Jääskeläinen kirjoitti, että Bilbaota voi lukea raiskauskulttuuria ruotivana romaanina, joka käsittelee ”syvälle kulttuurisiin ymmärryksiin juurtuneita käsityksiä uhrin roolista raiskauksen mahdollistajana”. Sain viestejä ihmisiltä, joilla oli samantapaisia kokemuksia ja jotka kiittivät kirjani tarjoamasta vertaistuesta, sain viestejä psykoterapeuteilta ja kriisityöntekijöiltä, jotka tunnistivat työssään sen, mitä pyrin romaanissa kuvaamaan: ”Lukemattomia kertoja olen vakuuttanut soittajille sitä faktaa, että meidän on lupa juhlia, meidän on lupa olla humalassa, meidät on ohjelmoitu luottamaan lajitovereihimme…eikä kenelläkään ole lupaa rikkoa rajojamme!”, kuten 20 vuotta Tukinaisen vapaaehtoistyöntekijänä toiminut nainen viestissään kirjoitti.
Maaliskuun kahdeksantena palasin kotiin naistenpäivän marssilta täynnä feministisestä väkijoukosta saamaani energiaa. Luin Helsingin Sanomien arvion ja tunnelma lässähti. Kriitikko Anni Valtonen kirjoitti ahdistuneensa romaanini ”rajuista” seksuaaliväkivallan kuvauksista ja toivoi saavansa ”selityksen sille, miksi niille annetaan niin paljon tilaa”. Laskin, että käytän kirjassa väkivallan kuvailuun yhteensä yhdeksän sivua 323:sta. Se on vähemmän kuin kolme prosenttia kirjan kokonaisuudesta. Onko se liikaa?
Kuvaan romaanissani toistuvan väkivallan kierrettä. Trauma kerää päälleen lisää traumaa ja väkivallan uhrilla on suurempi riski joutua uudelleen uhriksi. Halu suojella omia tunteita on inhimillisesti ymmärrettävä, mutta minä ja moni muu olemme eläneet sen, mitä kriitikko ei kestä katsoa. Näinkö vähän
me too -liike, jonka ytimessä oli seksuaaliväkivallan näkyväksi tekeminen, lopulta kulttuuriimme vaikutti? Ja jos näyttäminen on niin tehotonta kuin väitetään, miksi sitä vastustetaan niin vahvasti?
Vaatimus seksuaaliväkivallan piilottamisesta tuntuu käskyltä hävetä ja lopettaa veren tahrimien lakanoiden levittely kulttuuriväen sisäsiistissä keskustelussa. Raiskaus on ruumiillinen, liiallinen, epämiellyttävä. Parempi on, jos se siivotaan pois näkyvistä.
Se, mitä kirjassani kuvaan, ei kuitenkaan ole aiheena uusi. Kesäkuussa 2025 lojuin Baskimaassa Arrigunagan kuumalla hiekalla ja luin ystäväni kirjahyllystä löytämääni sarjakuvaromaania, joka kertoo kahden punkkaritytön liftausreissusta 1980-luvun Italiaan. Alkuperäisteos on saksankielinen, Ulli Lustin kirjoittama ja piirtämä, Liken vuonna 2013 suomeksi julkaisema Tämä on loppuelämäsi ensimmäinen päivä.
Kirja on tematiikaltaan hämmentävän samankaltainen kuin Bilbao. Kuten Like nettisivujensa esittelytekstissä kuvaa, ”vapautta etsiessään naiset joutuvat taistelemaan elintilastaan ja usein myös oman vartalonsa määräysvallasta”. Miehet rikkovat nuoren Lustin rajoja toistuvasti, eikä lopulta juuri kehenkään voi luottaa. Sivu toisensa jälkeen mies painostaa, maanittelee, tunkee kutsumatta sänkyyn, kourii, raiskaa ja vielä syyllistää päälle. Sekin, joka on näyttäytynyt ystävänä ja suojelijana, alkaa lopulta ruikuttaa seksiä.
Lust kuvaa teoksessaan seksuaaliväkivallan rakenteellisuutta ja kertautuvuutta näyttämällä, miten se tapahtuu yhä uudelleen. Minä jätin paljon kertomatta, sivuutin toistuvat tapahtumat lyhyillä maininnoilla, mutta Lustin kirjasta kuvaukset todella vievät paljon tilaa. (Ja konkreettiset kuvat! Kyse on sarjakuvaromaanista, joten Lust laittaa lukijan kirjaimellisesti katsomaan.) Eivät ne kuitenkaan vie liikaa tilaa. Kuinka ne voisivatkaan? Minusta kokemukset saavat ansaitsemansa tilan, ne ansaitsevat tulla kuvatuiksi ja nähdyiksi yhä uudelleen, miljoonien silmin, niin että sama, mikä tapahtui 1980-luvulla ja 2010-luvulla, ei ehkä tapahtuisi jatkuvasti myös 2030- ja 2050-luvuilla ja että väkivallan ja painostuksen uhrit ainakin ymmärtäisivät, mitä heille tapahtuu, eivätkä syyllistäisi siitä itseään.
Keväällä 2025 Suomea kuohutti niin sanottu Malmin tapaus, jossa kolme miestä vapautettiin humalaisen teinin raiskaussyytteistä, koska oikeuden mukaan tytön käytös ei kielinyt pelkotilasta. Lukija kirjoitti 5.5. HS:n mielipidepalstalla tapaukseen viitaten, että kulttuuriset mielikuvamme uhrin käytöksestä eivät useinkaan vastaa psykologian alalla tunnistettua todellisuutta. Emme ymmärrä, miltä raiskaus näyttää, koska kuvasto on vaillinaista ja yksipuolista. Siksi moni jää vaille oikeutta.
Jos haluamme muuttaa kulttuurista kuvastoa, tarvitsemme kuvauksia, jotka eivät ole mieskatseen läpäisemiä. Tarvitsemme feminististä katsetta, joka tuo uhrille oikeutta, monipuolisia kertomuksia siitä, mitä uhri tuntee ja miten hän käyttäytyy tapahtumien aikana ja sen jälkeen; kuvauksia siitä, millainen raiskaus on, ketkä raiskaavat, mitä on suostumus ja miten sen rajoja venytetään.
Emme me, joilla on kokemus ja ymmärrys seksuaaliväkivallasta, voi kieltäytyä kuvaamasta. Silloinhan jätämme heille, joille tärkeää ei ole uhrin hyvinvointi, yksinoikeuden määritellä, miltä raiskaus kirjoissa, televisio-ohjelmissa ja elokuvissa – ja lopulta meidän mielikuvissamme – näyttää.
Emmekä me voi siivota seksuaaliväkivaltaa ja sen uhreja pois näkyvistä, jotta meillä olisi mukavampi olo.
