On tiistai-ilta ja istun työpöytäni ääressä, kun soitan videopuhelun. Ruudulta minua katsovat takaisin miltei karvaton pää ja suuret vihreät silmät. Tämä puhuva pää on Nenad, yksi vanhimmista ja läheisimmistä miespuolisista ystävistäni. Nenad asuu Wienissä, minä taas Helsingissä, joten emme tapaa usein. Soittelemme kuitenkin melkein joka toinen viikko ja viestittelemme päivittäin. Se on minusta mukavaa.
Tällä kertaa Nenad tervehtii minua matkimalla erästä 2000-luvun TV-selvänäkijää ja huutaa ”Hyvää iltaa-aaa!”, ja jatkamme tovin toistelemalla tutun meemin vuorosanoja.
Nykyään on helppo törmätä lehtijuttuihin, jotka käsittelevät miesten yksinäisyyttä. Joskus ilmiöstä puhutaan epidemiana. Mielestäni miesten tilanne on aina ollut huono, mutta ilmiö vaikuttaa politisoituneemmalta kuin ennen, enkä ihmettele, miksi nuoret miehet tuntevat itsensä nykyään eristyneiksi ja entistä yksinäisemmiksi.
Pari viikkoa ennen puhelua Nenadin kanssa olen lukenut The Guardian Weeklyn jutun, joka käsittelee äärioikeiston ideologiasta kiinnostuneita nuoria brittimiehiä. The Guardianin mukaan miehet tuntevat äärioikeiston mielenosoituksissa hyväksyntää ja osallisuutta. Trendi ja sen variaatiot ovat osa maailmanlaajuista ilmiötä. Viime vuosina on myös puhuttu paljon tutkimuksista, joiden mukaan etenkin nuoret miehet ovat arvoiltaan paljon nuoria naisia konservatiivisempia. Arvelen, että eristäytyminen ei voi olla vaikuttamatta romanttisten suhteiden lisäksi myös miesten ystävyyssuhteisiin.
”Minusta oli alusta asti selvää, että meidän ystävyytemme kestää”, sanoo Nenad. Kestävien ystävyyksien solmiminen miesten kanssa on kuitenkin aina ollut minulle jotenkin vaikeaa. Vielä 37-vuotiaanakaan en ole ihan varma, miten se kävisi helposti. Nuorempana luulin, että minussa on jotain vikaa. Olen mies, joka haluaisi muita miehiä ystäviksi, mutta suurin osa ystävistäni ei ole miehiä. Miksi miesten kanssa on niin vaikea ystävystyä?
Jokin mättää
Saadakseni paremmin selkoa miehistä ja ystävyydestä järjestän keskustelun Marja Peltolan kanssa. Hän on Helsingin yliopiston lehtori ja tutkii maskuliinisuuksia, erityisesti suomalaisten nuorten keskuudessa. Palaan siis videopuhelua pyörittävän ruudun ääreen.
Peltola kertoo minulle, että monet nuoret pojat ovat hyvin sosiaalisia ja he solmivat keskenään kaverisuhteita. Ne eivät vain välttämättä muutu syviksi ystävyyssuhteiksi. Jopa he, joilla on paljon kavereita vaikkapa koulussa, kertovat tutkimuksissa, ettei heillä ole varsinaisesti ystäviä koulupäivien tai harrastusten ulkopuolella.
”Verrattuna kevyempiin vertais- ja kaverisuhteisiin, ystävyyssuhteissa on enemmän tilaa tehdä asioita toisin ja haastaa normeja”, sanoo Peltola. ”Tietyssä mielessä ystävyyssuhteet ovat paljon vapaampia tiloja kuin vertais- tai kaverisuhteet. Syvä ystävyys ei vaikuta olevan kovin yleistä poikien keskuudessa.”
Tietysti pojillakin on tarve läheisyyteen, mutta jokin selkeästi estää heitä täyttämästä näitä tarpeita. Syynä saattaa olla, että avoimuus ja haavoittuvaisuus nähdään feminiinisinä tai ihan vain se, että on vaikeaa olla kumpaakaan suurissa ja sattumaan perustuvissa vertaisryhmissä, joissa tutustuminen jää helposti pinnalliseksi.
Yhteisten kiinnostuksenkohteiden ja arvojen lisäksi minulle ystävyydessä on tärkeää se, että toisen ihmisen kanssa muodostuu jokin tunnetason yhteys. Yleensä en jaksa nähdä vaivaa ihmissuhteen eteen, jos se ei ajan kuluessa etene pinnallista jutustelua pidemmälle. Ehkä en tunne oloani turvalliseksi sellaisessa suhteessa: jos toinen ihminen ei ole avoin haavoittuvaisuudelle, se ei kannusta minuakaan olemaan.
Poikien on vaikea olla haavoittuvaisia. Kuten Peltola asian ilmaisee: ”Jos ajattelemme perinteisiä normeja, jotka yhdistävät maskuliinisuuden rationaalisuuteen, autonomiaan, fyysiseen aktiivisuuteen, aggressioon ja niin edelleen. Niitä ei tietenkään ole kovin helppoa yhdistää haavoittuvaisuuden näyttämiseen tai empatian osoittamiseen.”
Peltola kehottaa minua tutustumaan kehityspsykologi Niobe Wayn tutkimukseen. Wayn mukaan pojat ja miehet tarvitsevat syviä yhteyksiä, aivan kuten kaikkien sukupuolten ihmiset. Teini-ikäisenä ja nuorena aikuisena näiden yhteyksien luomisesta tulee kuitenkin vaikeaa, kun pojat alkavat sisäistää patriarkaalisia maskuliinisia normeja. Nämä normit määrittelevät miehet itsenäisiksi ja stoalaisiksi, mikä vaikeuttaa perusinhimillisen läheisyydentarpeen täyttämistä.
Esimerkkiä elävästä elämästä ei tarvitse hakea kaukaa: Kun olin lapsi, kaveriporukassani oli joitain tyttöjä ja useita poikia, joiden kanssa vietin aikaa myös koulun ulkopuolella. Vuosien saatossa naispuolisten ystävieni määrä kasvoi, ja parikymppisenä suurin osa ystävistäni oli naisia tai muunsukupuolisia. Miesten kanssa kaveri- tai ystävyyssuhteet eivät ole kestäneet samalla tavalla.
Tarve yhteenkuuluvuudelle
Ei ehkä ole ihme, että miehillä sitten on muita vähemmän läheisiä ystäviä. Onneksi jotkut ystävyydet kuitenkin pysyvät. Vaikka minä ja Nenad asumme 1 500 kilometrin päässä toisistamme, ystävyytemme kestää.
Tutustuimme 2010-luvun alkupuolella, kun opiskelimme yliopistossa Etelä-Serbiassa, minä filosofiaa, hän sosiologiaa. Olin alkuun hieman epäluuloinen Nenadia kohtaan. Hän julisti olevansa antikapitalisti kuten minäkin, mutta hörppi ylpeästi Coca-Colaa suoraan tölkistä. Viimein, opintojemme jo lähestyessä loppuaan, satuimme kuitenkin samaan ihmisoikeuksia käsittelevään seminaariin. Sen tauoilla juttelimme yhteiskunnasta, filosofiasta, politiikasta ja taiteesta. Vähitellen pääsin yli mustavalkoisesta epäluulostani ja colaa siemaileva uusi ystäväni sai synninpäästön.
Ystävyyteni Nenadin kanssa on aina ollut minulle tärkeä, koska meillä on samanlaiset arvot ja maailmankatsomus. Tulemme samankaltaisista taustoista ja olemme kokeneet samanlaisia asioita: opiskelimme samassa tiedekunnassa kaukana kotikaupungeistamme, muutimme taas uusiin kaupunkeihin maisteriopintoja varten, olemme molemmat tehneet humanitaarista työtä ja vapaaehtoistyötä, meillä molemmilla on ei-serbialaiset puolisot ja meistä molemmista on tullut maahanmuuttajia.
Kelataan 15 vuotta eteenpäin. Kun kysyn Nenadilta ystävyydestämme, hän ei osaa sanoa, miksi se toimii niin hyvin. Mutta arvelemme, että persoonamme ja arvomme liittyvät jotenkin asiaan. Olemme molemmat sekä valmiita joustamaan että sitoutumaan, vaikka elämäntilanteet muuttuvat. Valmiita pitämään yhteyttä yllä, vaikka emme voisimmekaan tavata pitkään aikaan kasvotusten.
Joustavuus kuitenkaan harvoin auttaa sellaista ihmistä, joka janoaa epätoivoisesti yhteyttä muihin. Yksinäisyys luo painetta löytää sosiaalista hyväksyntää vähemmän valikoivasti. Silloin mikä tahansa ympäristö, joka mahdollistaa muihin tutustumisen, muuttuu houkuttelevaksi. Sisäänpäinkääntyvät ideologiat houkuttelevat nuoria miehiä puoleensa lupaamalla heille yhteenkuuluvuuden tunnetta ja merkitystä. Nämä nuorukaiset päätyvät sulkemaan itsensä ulos yhteiskunnasta, koska niin ääriajatteluun perustuvat ryhmät toimivat. Äärioikeisto siis lupaa miehille merkityksellisyyttä, mutta jättääkin heidät aiempaa huonompaan asemaan.
Yhdessä asiassa äärioikeisto toimii kuitenkin samalla tavalla kuin mikä tahansa harrastusryhmä: se kokoaa ihmisiä viettämään aikaa jaettujen kiinnostuksenkohteiden äärelle. Vihan pohjalle rakentuvat ryhmät kokoontuvat vihan äärelle, mutta voivathan miehet kiinnostua mistä tahansa muustakin. Voivathan?
Ahdistava patriarkaattimme
Mistä miesten kanssa edes puhutaan? Lapsena olin kiinnostunut urheilusta ja isäni seurasi monia eri lajeja. Jugoslavia oli maa, joka eli ja hengitti urheilua. Teininä kuitenkin tajusin, että en itse asiassa ole lainkaan kiinnostunut urheilusta, varsinkaan katsojana.
Suurin osa nuorena aikuisena solmimistani ystävyyssuhteista liittyi musiikkiin, oli sitten kyseessä levyjen vaihteleminen, musiikin kuunteleminen tai soittaminen yhdessä. Olisin silti halunnut puhua monista muistakin asioista, kuten kirjoista, filosofiasta, tunteista ja elämästä ylipäänsä, mutta minulla oli kerrallaan vain muutama miespuolinen ystävä, jonka kanssa puhua näistä aiheista.
Ei ole kyse siitä, etteivätkö miehet puhuisi kirjoista, filosofiasta ja elämästä, vaan siitä, että kun he puhuvat, usein vaikuttaa siltä, että he eivät keskustele, vaan selittävät – myös sellaisia asioita, jotka jo tiedän. Hetkinen – aivan kuin olisin kuullut tästä ennen… Rebecca Solnit kuvailee kirjassaan Miehet selittävät minulle asioita (2019), miten hän naisena on joutunut monta kertaa kuuntelemaan miesten alentuvaa pätemistä. Miehet tekevät tätä joskus myös toisilleen.
Miesten kanssa keskusteleminen tuntuu usein kilpailulta. Törmäsin tähän jatkuvasti, kun opiskelin filosofiaa yliopistossa: kuka on lukenut eniten kirjoja, kuka tuntee eniten obskuureja filosofeja, kenellä on Paras Tieto milloin mistäkin. Filosofiaa opiskeleva mies on agentti, jolla on lupa selittää.
Joku saattaa nauttia tästä. Senkin uhalla, että tulen sanoneeksi, miten en ole kuin muut miehet: minä en nauti. Tällainen ilmapiiri on alentuva ja vieraannuttava. Alituinen kilpailu on se, joka karkotti minut urheilun parista, vaikka jalkapallo ja koripallo olivat lapsena lempiharrastuksiani. Ehkä tällainen suhde kilpailemiseen korostuu Itä-Euroopassa. Joka tapauksessa vihasin sitä, ettemme voineet pelata ilman, että joku suuttui. Jokaisen pelin ei olisi tarvinnut olla niin vakava kamppailu herruudesta, ja olisin halunnut, että joskus olisimme voineet – kuvitelkaa – pitää hauskaa. Patriarkaatti on vienyt miehiltä hauskuuden, kannattivatpa he sitä tai eivät.
Ulkopuolisten yhteisö
Puhelussamme käymme Nenadin kanssa läpi ystävyytemme eri vaiheita. Nenad muistelee, että herätin hänessä uteliaisuutta, koska vaikutin ”ulkopuoliselta”, tai ehkä tarkemmin ulkopuoliselta patriarkaalisen yhteiskunnan näkökulmasta.
Kilpailun sijaan toivoisin miesten välille empatiaa ja ymmärrystä. Jos miehet olisivat huomaavaisempia, normien ulkopuolelle jääminen ei olisi ehkä niin ulossulkevaa.
On kuitenkin toivoa siitä, että nuoret suhtautuvat patriarkaattiin kriittisemmin kuin aiemmat sukupolvet. ”Nuoret pojat kritisoivat normeja paljonkin”, kertoo Marja Peltola. ”Tutkimushaastatteluissani oli melko yleistä sanoa, , että nämä normit eivät ole okei – ei ole oikein odottaa, etteivät pojat itke, ja kaikkien pitäisi voida käyttää mekkoja ja olla sitä mitä haluavat, normeista riippumatta.” Toisaalta muutos ei vaikuta tapahtuvan nopeasti: ”Kiinnostava ristiriita on siinä, että kun puhun poikien kanssa kahden kesken, he osaavat kritisoida tätä kaikkea. Mutta kun he kuvailevat arkeaan, samat normit toistuvat”, Peltola sanoo.
Emme voi odottaa, että nuoremmat sukupolvet korjaavat kaiken, vaan on aikuisten miesten käsissä korjata itseään ja ihmissuhteitaan. Ehkä on oltava ulkopuolinen voidakseen haastaa normeja. Mutta se on helpompaa, jos sitä ei tee yksin, vaan yhdessä ystävän kanssa – jonkun, jonka kanssa viestitellessä chatti on täynnä epäironisia sydänemojeita ja halitarroja.
