Koko Hubara on kirjailija, joka työstää tällä hetkellä yleisen kirjallisuustieteen väitös- kirjaa mixed-tytärten omaelämäkerrallisista teksteistä Turun yliopistossa.
Valkoisen äidin ruskeana tyttärenä tiedän intuitiivisesti, että olemiseni suhteessa sekä häneen että maailmaan on hankaavaa, ristiriitaista ja poliittisesti latautunutta. Tästä ei kuitenkaan juuri puhuta.
Matrisentrisen feminismin käsitteen luonut teoreetikko Andrea O’Reilly lausui jo lähes parikymmentä vuotta sitten: ”Voisi sanoa, että äitiys on feminismiltä kesken jäänyt työ.” Minä lisäisin tähän, että voisi sanoa tyttäryyden olevan äitiyden unohduksiin jäänyt rinnakkaiskokemus.
O’Reillyn ja monien muidenkin tutkijoiden mukaan feminismi ei ole ollut tarpeeksi kiinnostunut äitien kokemuksista ja äitiyden poliittisista ulottuvuuksista. Se on jopa vältellyt niitä. Äidit on nähty perinteisen patriarkaatin tukipilareina, jotka ylläpitävät essentialisoivaa järjestelmää, missä naisen ainoa tehtävä on synnyttää ja hoivata uutta elämää kodin seinien sisäpuolella. Tarvitaan siis kipeästi äitien kokemusta keskittävää feminismiä.
Olen sinänsä samaa mieltä O’Reillyn ja kumppaneiden kanssa. On silti tunnustettava, että korjausliikettä on myös tapahtunut, ja feministinen keskustelu, työ, taide ja tiede ovat jo pitkään tunteneet käsitteen äitiminen. Sen kehitti runoilija-filosofi Adrienne Rich jo 1970-luvulla. Rich erotti äitiyden, joka tarkoittaa partiarkaalista, äitejä kontrolloivaa instituutiota, äitimisestä, joka tarkoittaa itse äitiyden kokemusta, hoivan tekemistä ja mahdollisuuksia voimaantua sekä muuttaa rakenteita. Nykyään onneksi ymmärretään jo jonkin verran, ettei äiti aina ole esimerkiksi nainen tai lapsensa biologinen synnyttäjä, keskiluokkainen, valkoinen ydinperheessä elävä hetero.
Tätä ilmiötä tutkivana ja aiheesta myös proosaa kirjoittavana – sekä äitinä – joskus kuitenkin tuntuu, että keskustelu jää puolitiehen. Äitimisestä puhutaan useimmiten suhteessa vauvoihin ja pieniin lapsiin. Unohduksiin jäävät isommat ja aikuiset lapset sekä se, minkälainen instituutio tai kokemus lapseus voisi olla. Äitini ja tyttäreni välissä toimivana tyttärenä ja äitinä pohdin usein sitä, kuinka harvoin keskustelemme tyttäryydestä ja tytärtämisestä. Millaisista teoista ja toistoista tytärtäminen muodostuu, mikä on sen suhde patriarkaatin kontrolliin, mikä on tytärtämisen poliittinen tehtävä, miltä se tuntuu.
Äiti-tytärsuhteita on tutkittu monilla tieteenaloilla melko runsaasti, mutta valtaosa niistä keskittyy äidin kokemukseen, tai tyttären kokemukseen äidin hoivasta ja käytöksestä. Tutkimus myös keskittyy yleensä yksityisiin hankauksiin, ei juurikaan suhteeseen ympäröivään yhteiskuntaan. Tutkimuksen valossa kuitenkin tiedetään, ettei kukaan meistä vain ota passiivisena vastaan äitimme äitimistä, vaan olemme suhteessa myös aktiivisia toimijoita. Meiltä vain oikeastaan puuttuvat kieli ja sanat sille, mikä oma roolimme ja kokemuksemme on. Jos googletat sanan tytärtäminen, löydät lähinnä minun horinoitani aiheesta eri yhteyksissä. Olen kääntänyt sanan englanninkielen sanasta daughtering, joka sekin on melko harvinainen. Myöskään valtaa, luokkaa, sukupuolta, rotua ja muita risteymiä nämä tutkimukset eivät ota huomioon.
Silti moni meistä tyttäristä, jotka elämme äitiemme kanssa eri intersektioissa, tietää, miten paljon valta ja hierarkiat vaikuttavat kokemiseemme ja tekemiseemme tyttärinä. Joudumme esimerkiksi opettamaan äideillemme mitä on (rakenteellinen) rasismi, joudumme pyytämään heitä luopumaan hyväntahtoisesta värisokeudesta ja kannattelemaan heitä kun he vihdoin oivaltavat, miten eri tavalla heidän lapsensa liikkuu maailmassa. Olisiko feminismi jo kypsä keskustelulle tytärtämisestä ja sen poliittisuudesta – nimenomaisesti meidän tytärten, ei äitien näkökulmasta?
