Kuka?
Emma Ainala
Mikä?
Kuvataiteilija
Ikä?
37
Kotoisin?
Jyväskylästä
Asuu?
Savonlinnassa
Perhe?
Puoliso (kirjailija Johannes Ekholm), kaksi omaa lasta, bonuslapsi ja kissa.
Monissa töissäsi on kuvattuna noitia. Mitä noidan hahmo merkitsee sinulle?
Kuten muutkin hahmot ja symbolit maalauksissani, noidat ovat monimerkityksellisiä ja muotoaan muuttavia. Ne ilmestyvät minulle samaan tapaan kuin hahmot unessa.
Ilmiselvin merkitys on varmaankin patriarkaatin silmissä uhkaava, kelvoton, demonisoitu naishahmo. Minua on aina inspiroineet säteilevät, kaoottiset ja ristiriitaiset naiset niin fiktiossa (esimerkiksi L. Onervan Mirdja) kuin julkisuudessakin (vaikkapa Courtney Love, Trisha Paytas ja Cardi B). He ottavat tilaa välittämättä kauhistelusta ja hiljentämisyrityksistä. Minulle valkenee koko ajan enemmän, miten vähän vaatii, että saa hankalan naisen leiman.
Töistäsi muodostuu iso ja hersyvä hahmogalleria. Onko sinulla tiettyjä suosikkihahmoja?
Mietin itsekin usein, että keitä nämä hahmot ovat ja mistä ne tulevat. Olen ihan pienestä lapsesta asti piirrellyt niitä kouluvihkot täyteen. En osaa sanoa muuta, kuin että olen ehdottomasti niiden kaikkien puolella, ne vain haluavat päästä näkyviin.
Teoksissasi kuvaat tyttömäisiä hahmoja unenomaisissa ympäristöissä. Viittaat populaarikulttuuriin ja someen, mutta myös mytologiaan ja satuihin. Mistä otat vaikutteita?
Alle kouluikäisenä opettelin piirtämään ihastuttuani Disney-prinsessoihin. Eniten ajatteluani ja muotokieltäni muovanneet artistit löysin kuitenkin ala-asteella isän levyhyllystä: Tori Amos, Kate Bush, Joni Mitchell ja Erykah Badu. Heidän tapansa kertoa tarinaa, käyttää intertekstuaalisuutta ja luoda oma universuminsa avasivat minulle maagisen portin toisiin maailmoihin.
Harrastin lapsena eri tanssilajeja, ja tanssillinen ajattelu näkyy maalauksissani edelleen. Minulle se, että hahmot ovat aseteltu asentoihin suhteessa toisiinsa, on olennainen kerronnallinen elementti.
Myöhemmin tärkeiksi tulivat elokuvat kuten Wizard of Oz, Andrzej Żuławskin Possession, Věra Chytilován Tuhatkaunokit sekä tietyt tärkeät maalaukset, esimerkiksi Balthusin teokset, prerafaeliitit, Botticelli ja Frida Kahlo sekä levynkannet, jotka ilmestyvät viittauksina teoksissani aina uudelleen.
Myös pukeutuminen ja muoti ovat aina olleet minulle tärkeitä itseilmaisun muotoja.
Maalaamiseeni vaikuttaa tietysti myös se, että olen ollut äiti 16 vuotta. Tällä hetkellä elän uudelleen ja käsittelen nuoruuden kokemuksia omien lasteni kautta.
Kolmenkympin kriisissä, joka minun kohdallani alkoi muutaman vuoden etuajassa, olin kroonisesti online. Lapset olivat pieniä ja sumuinen kotielämä nielaisi minut. Pakenin hajoavaa arkeani ja itseäni maalauksiin ja nettiin. Selfiekuvasto ja itsen esittämisen aihepiiri tulivat sen kautta vahvemmin maalauksiin.
Instagramin tarinatoiminnon tulemisen myötä aloin pitämään eräänlaista päiväkirjaa: julkaisin tanssivideoita ja muodostin puolivahingossa netin kautta valtavan määrän uusia tuttavuuksia. En vieläkään tiedä, olivatko ne enemmän päiväkirjamerkintöjä, hätähuutoja, treffiilmoituksia vai taidetta
Nykyään olen vähemmän netissä ja enemmän ulkona, joten saan inspiraatiota päivittäisistä havainnoista. Kipinänä maalaukselle voi toimia niin kuu, taivas, kaunis kohta aamupiirretyissä kuin sateessa huuhtoutunut festarimainoskin.
"Välillä olen jopa huolissani siitä, että elämme selittämisen ja kirjaimellisuuden tyrannian aikaa."
Taken by the Wind, 2024. Kuva: Jussi Tiainen
Kuvaat lähes yksinomaan naishahmoja. Länsimaisen taiteen historia on täynnä maalauksia vähäpukeisista naisista. Kuinka paljon pohdit maalatessasi sitä, ettei naiskehon esineellistämisen kritiikki lipsahda esineellistämisen puolelle?
Olen tietenkin pohtinut näitä teemoja aika paljon, mutta maalatessani en koe erityisesti esittäväni mitään kritiikkiä. Sellainen tuntuisi minusta helposti liian lukitulta ja yläpuolelle asettuvalta. Opettamiseen ja luennoimiseen on parempia välineitä kuin maalaustaide.
Esineellistämisen ja esineellistymisen teema toistuu monissa teoksissani. Se kurkottaa kohti jotain, joka liittyy omaan todelliseen keholliseen kokemukseeni. Se liittyy sellaiseen henkiseen tilaan, jossa on hyödyllistä poistua omasta kehosta, itsen ulkopuolelle. Vaikka siinä onkin ahdistavia ja synkkiä sävyjä, minulle maalaus nousee kaksinapaisuuksien yläpuolelle.
Välillä olen jopa huolissani siitä, että elämme selittämisen ja kirjaimellisuuden tyrannian aikaa. Maalauksia ei kuitenkaan tarvitse sanallistaa tai edes ymmärtää, jotta niitä voi kokea ja ne voivat tehdä vaikutuksen. Ne ovat itsenäisiä ja olemassa myös ilman sanoja ja taustatarinaa.
Tällä en tarkoita, että olisin tulkintaa tai analysointia vastaan. Teoksistani on kirjoitettu uskomattoman hienosti. Minulle on ollut tajunnanräjäyttävää kun kriitikot, toimittajat ja kuraattorit ovat osanneet nostaa esiin monenlaisia merkityksiä ja asettaa niitä kontekstiin. Mutta sellainen on heidän työtään, ei minun.
Sinut tunnetaan isoista maalauksista, joiden yksityiskohtaiset maisemat imaisevat katsojan sisäänsä. Kuinka suuritöistä niiden tekeminen on?
Onhan se. Isoihin menee useampi viikko tai jopa kuukausia. Jokaisen maalauksen kohdalla on alkuhuuma, kuherrusvaihe, tasaista puurtamista, grandiositeetti että nyt tulee paras teos, ja lopuksi uupuminen: miksi mä teen tätä? Usein käy niin, että olen viimeistelyyn lopuksi niin kypsä, että tekisi mieli vaan sylkäistä päälle ja sanoa see you never. Viimeisen viikon ajan voin olla aika ärsyttävä kotona. Silti vähän ajan päästä, kun saa etäisyyttä niin yleensä vasta näkee mitä tuli tehtyä. Prosessi on lopulta aina sama: Pitää antautua ja luottaa tuntemattomaan, antaa maalauksen tapahtua. Se on ainoa tie läpi.
Maalaaminen mahdollistaa omien tunteiden prosessointia ja reflektoimista. Se on minulle eräänlaista jungilaista shadow workia. Maalaaminen mahdollistaa minulle etäännytetyn tilan, jossa pääsen ulos itsestä. Silloin syvemmällä olevien asioiden on turvallista nousta. Liikutaan esitietoisen ja alitajunnan tasoilla ja sieltä tuodaan näkyväksi asioita.
Viime vuodet olen pohtinut sitä, miten paljon pakenen muuta elämää maalaamiseen ja missä määrin se voi olla haitallista.
Kehitit jo varhain urallasi tunnistettavan omintakeisen tyylin. Kuinka tietoinen prosessi tyylin vakiinnuttaminen on ollut?
Kuten sanoin aiemmin, kuvat tulevat minulle ensin, ja ajatukset vasta perässä. Se mitä haluan saada näkyväksi on ajanut ja muovannut ilmaisuani eteenpäin. Toki on hetkiä, jolloin voi olla päällä niin sanottu editoiva katse, ja arvioin omaa tekemistäni ikään kuin ulkopuolisena, mutta väitän, että teokset elävät myös omaa elämäänsä.
En ole tietoisesti kehittänyt mitään tyyliä, vaan ilmaisuuni on tarttunut matkan varrella elementtejä jotka minua inspiroivat ja kiehtovat ja ovat lähellä sydäntäni. Omaa käsialaa ei myöskään voi paeta.
Teoksiasi on esillä Kiasmassa lokakuusta helmikuuhun. Millainen kokonaisuus näyttely on?
Se on hartaudella kudottu seitti. Teoksia on mukana kymmenen vuoden ajalta. Mittakaava ja volyymi todella tuovat painoarvoa maalauksille. Olen pyrkinyt tekemään kokonaisuuden, jossa maalaukset ovat suhteessa toisiinsa ja muodostavat jatkumon.
Viittaan teoksissani usein ajankohtaisiin ilmiöhin, ja siksi 5–10 vuotta sitten maalatut teokset näyttäytyvät nyt eri valossa. Se on kiinnostavaa. Esimerkiksi 2018 käsittelin roskaruoka-estetiikkaa, nykyisin maalaan tuoreita ruokia. Näin tästä visuaalisen kulttuurin muutoksesta äskettäin analyysin, jonka mukaan vielä kymmenen vuotta sitten roskaruoan kanssa poseeraaminen henki milleniaalien pitkitetyn nuoruuden unelmaa ja teki rikkaista julkkiksista kansalle samastuttavampia. Nykyään kun ruoan hinta on tähtitieteellinen, tuoreesta ruoasta on tullut muotikuvastossa esiintyvä statussymboli ja luksustuote.
Emma Ainala: Like a Prayer nähtävillä nykytaiteen museo Kiasmassa 9.10.2026–14.2.2027.
