Kuva: Milena Huhta
Se oli rakkautta ensisilmäyksellä: Edward Cullenin mystinen olemus, hohtava iho ja melankolinen ääni saivat minut hullantumaan. Edward oli toisesta maailmasta. Jotain ihan muuta kuin ne luokkani pojat, jotka haisivat hieltä, haukkuivat luokan takaosissa toisiaan homoiksi ja työnsivät pornoa naamani eteen välitunneilla. Minua nuo pojat eivät kiinnostaneet, ja siksi olin alkanut olla jo vähän huolissani siitä, että minussa olisi jotain vikaa.
Stephenie Meyerin Twilight-kirjojen ja niiden hemaisevan poikavampyyrin Edwardin myötä maailmani kuitenkin muuttui, laajeni peruuttamattomasti. Minulle avautui paitsi vampyyrien maailma, myös uusi, mahdollisten miesten maailma. Minussa heräsi tunne, jota en ollut aiemmin tuntenut: halu.
En kertonut kellekään, kuinka nukahdin kuvitellen Edwardin solakan, mutta vahvan vartalon viereeni. Unissani hän vei minut kohti paratiisia ja hohti kilpaa auringon kanssa, oli kauniimpi kuin mikään, mitä olin aiemmin nähnyt. Siinä kaikessa oli jotain ihanan kutkuttavaa, mutta myös salassapidettävää, jopa syntistä – sillä sydämeni kuului jo toiselle.
Se toinen asui taivaassa, ja hänen nimensä oli Jeesus Nasaretilainen.
Vaikka olin viehättynyt kirjojen Edwardista ja häntä filmatisoinneissa näyttelevästä (ah, niin ihanasta!) Robert Pattinsonista, en voinut hylätä todellista ensirakkauttani, en vielä, en ehkä ikinä… Rakkauteni Jeesukseen oli kaiken lävistävää, syvää ja suurta. Ja kun isosiskoni yläpedillä alkoi kuorsata, minä luin Raamattua. Suljin silmäni ja kuvittelin Jeesuksen parrakkaat, lempeät kasvot, niiden rakastavan, pyyteettömän katseen kohti minua.
Laitoin kädet ristiin ja rukoilin: ”Rakas Jeesus…”
Jeesus – täydellistä poikaystävämateriaalia?
Jeesus oli turvallinen mies. Saatoin luottaa Jeesukseen ja kertoa hänelle kaiken, mikä oli mieleni päällä. Hän oli aina siellä, kuuntelemassa. Häntä kiinnosti, mitä minulla oli kerrottavana ja hänen läsnolonsa oli lohdullista. Myöhemmin olen miettinyt, miksi koin Jeesuksen niin turvallisena ja lähestyttävänä, mutta ei se taida olla kovin ihmeellistä: Jeesus on täydellisen miehen perikuva.
Olin tottunut siihen, että miehet olivat pelottavia ja etäällä, joskus jopa ahdistavia. Mutta Jeesus ei ollut sellainen. En oikeastaan edes ajatellut Jeesuksen olevan mies: sukupuoli – miehuus – oli Jeesuksessa toissijaista.
Länsimaisen kuvaston Jeesus ei ole mikään maskuliinisuuskimppu. Päinvastoin, hänessä on paljon usein feminiinisiksi miellettyjä piirteitä. Kuvissa Jeesuksella on pitkät hiukset, valkoinen, kuulas iho ja hoikka, mutta vahva ruumiinrakenne. Katse on lempeä, se vuotaa lämpöä, mutta myös älyä. Se ei kerskaile, mutta tietää arvonsa ja paikkansa. Joskus Jeesuksen sylissä on esimerkiksi karitsa Jeesuksen hoivaavaa, huolehtivaa puolta korostamassa.
Luonteeltaan Jeesus on rauhallinen, pohdiskeleva ja herkkä. Hän ei yritä esittää kovista, vaan antaa jopa itkunsa tulla. Jeesus ei ole päällekäyvä tai ylimielinen, vaan rauhaa rakastava, anteeksiantava ja toisen poskensa lyöjälle kääntävä. Silloinkin, kun Jeesus sortuu aggressioon, niin tapahtuu, koska Jeesus ei voi sietää epäoikeudenmukaista kohtelua tai ahneutta. Jeesus puhdistaa temppelin kauppiaista ja huijareista, koska hänen isänsä talo ei ole mikään huijareiden markkinapaikka. Hän on samaan aikaan sekä lähimmäisiään puolustava ritari että oman aikansa kommunisti.
Jeesus suhtautui myös naisiin ja muihin heikompiosaisiin vallankumouksellisen tasaveroisesti. Esimerkkinä tästä on tarina Jeesuksen ja samarialaisen naisen kohtaamisesta. Juutalaiset suhtautuivat samarialaisiin tuohon aikaan halveksuvasti. Jeesus kuitenkin puhui naiselle tasavertaisena keskustelukumppanina, ymmärtäen ja armollisesti. Jeesus ei ollut täysin male gazen sokaisema, vaan piti naisia muinakin kuin objekteina tai mahdollisuuksina seksiin. Olihan Maria Magdalena Jeesukselle melkein samanveroinen kuin opetuslapset. Jos Jeesuksella olisi ollut vaimo, hän olisi varmasti ollut uskollinen ja huolehtiva aviomies.
Me too -ajasta Jeesus olisi luultavasti selviytynyt ilman cancelointia. Hän ei ollut ahdistelija tai raiskaaja. Sellainen tuskin olisi edes sopinut tuon nöyrän, ei-performatiivisen feministimiehen maailmankuvaan. Jos Jeesus eläisi nykyajassa, hän ei lähtisi seuraamaan kadulla, huutaisi perään tai laittaisi kikkelikuvia instagram DM:ään kysymättä. Hän tuskin puristelisi perseitä baareissa tai jäisi läähättämään perään.
Eihän tässä voi kuin haaveilla: olisivatpa useammat miehet kuin Jeesus! Jeesus kun on täydellistä poikaystävämateriaalia. Vähintäänkin.
Jeesus on aina ollut naisten mies
Kun eräs ystäväni kertoo puoliksi tosissaan harkitsevansa nunnaksi ryhtymistä, alan nauraa. Miksi kukaan haluaisi luopua kaikesta muusta, kaikesta ihanasta maallisesta? Mielestäni ystäväni ei ihan ymmärrä, mistä puhuu. Mutta kun iltaisin selaan Instagram-keloja, huomaan, että minunkin somealgoritmini on alkanut pitää nunnista. Keloissa kuvataan nunnia yhdessä, onnellisina ja hartaina samanlaisissa kaavuissaan. Videoiden tekstinä on jotain tämäntyylistä kuin: vain yksi pitkittynyt säätö (eng. situationship) lisää, ja liityn heidän joukkoonsa.
Näin Z-sukupolven edustajana, miehiä deittailevana ihmisenä myönnettäköön: nykyajan kollektiivisen ahdistuksen, deittisovellusten aiheuttaman sitoutumiskammon ja alati jatkuvien pettymysten myötä nunnia on helppo ymmärtää. Ehkä luostariin meneminen ei olisi niin huono vaihtoehto? Mihin sitä muita tarvitsee kuin Jeesuksen? Kenties Instagramin nunnat ovat tajunneet jotain oleellista: Jeesus on ainoa mies, joka voi antaa heille kestävän mielenrauhan ja onnen. Nuo Jeesuksen morsiamet lupautuvat selibaattiin, mutta samalla he omistavat koko elämänsä Jeesukselle. Tuolle unelmien poikamiehelle, kirkon omalle bachelorille…
Raamatussa Jeesuksen mahdollinen rakkauselämä jää mysteeriksi. Varmaan siksi, ettei se ole olennaista tarinassa ihmiskunnan pelastamisesta. Jeesuksen elämässä oli varmasti muutakin mietittävää kuin petipuuhat. Voi hyvin olla, etteivät romanttiset tai seksuaaliset asiat kiinnostaneet Jeesusta: ehkä hänellä ei ollut libidoa lainkaan ja hän eli koko elämänsä selibaatissa? Toisaalta Jeesuksen seksi- ja rakkauselämää on pohdittu myöhemmin paljonkin, mistä esimerkkinä 2000-luvun alun myyntihitti, Dan Brownin Da Vinci-koodi (2003), jonka lähtökohtana on ajatus Jeesuksen avioitumisesta ja perheellistymisestä Maria Magdalenan kanssa.
Kiinnostavaa kyllä, on olemassa tarinoita nunnien ja muiden kirkon naisten kokemista eroottisista tunteista Jeesusta kohtaan. Esimerkiksi katolilainen pyhimys Katariina Sienalainen (1347–1380) koki olleensa hengellisessä avioliitossa Jeesuksen kanssa. Neitsyenä pysytelleen Katariinan kerrotaan kokeneen niin avioitumisen kuin jumalallisen intiimiyden Jeesuksen kanssa. Katariina muun muassa janoaa Kristusta ja toisaalta haluaa tämän lävistävän ja merkkaavan hänet. Eikö tämä jos mikä kuulosta himon kuvaukselta, suorastaan seksuaaliselta fantasialta?
Popkulttuurissa Kristukseen on liitetty erotiikkaa rohkeasti. Jännitteeseen on tarttunut esimerkiksi popin kuningatar Madonna, joka leikittelee hittikappaleessaan Like a Prayer (1989) uskonnollisen kuvaston ja erotiikan risteymällä. Aikoinaan kohua herättäneellä musiikkivideolla nuori Madonna kiihottuu Kristukseksi tulkittavasta (ei-valkoisesta!) miehestä, missäpä muualla kuin kirkossa. Kappale onkin osuva kuvaus hengellisyyden, kehollisuuden ja intiimiyden sekoittumisesta nimenomaan naisen näkökulmasta.
Mitä te miehet muka Jeesuksesta tiedätte?
Kun olen jo aikuinen, istumme baarissa, ja huomaan löytäväni itseni keskusteluista, joihin en uskonut päätyväni. Ystäväni, useimmiten miehet, puhuvat lapsuuteni merkittävimmästä hahmosta, Jeesus Nasaretilaisesta, kuin hän olisi vain yksi kuriositeetti poliittisten kysymysten ja taidekeskustelujen seassa. He pohtivat Jeesuksen merkitystä ja miettivät, oliko Jeesus hyvä äijä. Kannattaisiko häntä kuunnella ja seurata?
Kun Jeesus tulee puheeksi, oloni on vähän pelokas: miksi nämä nykyisen elämäni ihmiset haluavat puhua Jeesuksesta? Hahmosta, joka on jäänyt menneisyyteeni, lapsuuteni jumalanpalveluksiin, perheeni iltahartauksiin ja mummoni lasivitriiniin. Kun keskusteluja alkaa tulla yhä enemmän muissakin porukoissa, huomaan itsessäni oudon omistushalun häiveen: mitä te muka Jeesuksestani tiedätte, te ateistisen kasvatuksen saaneet, te pakanalliset – te miehet?
Kun osallistun keskusteluihin, kuuntelen itseäni ulkopuolelta ja huomaan silti vähätteleväni Jeesuksen merkitystä elämässäni. En kerro muille, että tavallaan Jeesus oli ensirakkauteni: sellainen syvä ja kokonaisvaltainen, mutta samaan aikaan äärettömän kivulias ja tärkeä. Sellainen, jonka haluaa yrittää unohtaa, koska muuten ei voi jatkaa eteenpäin.
Mistä tämä yhtäkkinen kaipuu Kristukseen oikein kumpuaa? Vuoden 2025 alussa Lotta Mikkilä kirjoittaa Helsingin Sanomissa: ”Ruotsissa Jeesuksesta on tulossa nuorten suosituin ’influensseri’ — Näin ilmiö näkyy Suomessa” (16.1.2025). Jutussa kerrotaan, kuinka erityisesti nuoret miehet ovat viime aikoina kiinnostuneet uskonnosta ja Jeesuksesta. Samaan aikaan näen uutisia siitä, kuinka myös konservatiiviset arvot ovat olleet nousussa juuri nuorten miesten keskuudessa.
Konservatiivikristityssä ympäristössä kasvaneena uskovaisuus on pitkään tarkoittanut minulle samaa kuin arvokonservatiivisuus. En voikaan olla miettimättä: Johtaako Jeesus-innostus paremman elämän ja taivaan lisäksi jonnekin muualle? Jonnekin, minne meidän ei enää pitänyt palata. Myös siksi suhtaudun varauksella, kun Jeesus liittyy pöytäseurueeseemme.
Mitä enemmän kuuntelen miespuolisia ystäviäni, sitä enemmän olen alkanut ymmärtää, miksi Jeesus ja kirkko kiinnostaa. Epävarmuuden aikakautena, maailman mennessä kohti tuhoa ja miehuuden ollessa jonkinlaisessa murroksessa, he haluavat tunteen joukkoon kuulumisesta. He haluavat liittyä Jeesuksen tiimiin, koska siten he saavat merkitystä elämäänsä ja jonkun, joka johtaa heidät voittoon (eli taivaaseen). He haluavat jonkun, jota seurata.
He haluavat Jeesuksen, jolle voi kertoa kaiken ja joka kuuntelee aina. Joka lohduttaa pyytämättä eikä naura, vaikka itku tulisi. He haluavat turvaa, lohtua ja rakkautta täällä, paikoin pelottavassa maailmassa. He haluavat Jeesuksen, tuon täydellisen miehen, ja minä ymmärrän heitä — olenhan minäkin hänet halunnut.
Mistä voisin heitä siis syyttää?
Mutta ehkä he myös haluavat olla kuin Jeesus: turvallisia, toisenlaisia miehiä. Avoimesti haavoittuvaisia ja silti haluttuja, unelmamiehiä.
Lopulta minä valitsin Edwardin
Ei taida olla kovin ihmeellistä, että ensirakkauteni paikasta kilpailevat juuri Edward ja Jeesus: heistä kumpikaan ei ollut tavallinen, lihallinen mies. Suurimmaksi osaksi he olivat mielikuvitukseni tuotteita, ja siksi he myös olivat turvallisia. He olivat ideaaleja miehistä, pelkkiä haaveita, fantasioita, jotka eivät voi satuttaa.
Olin kuin Twilightin päähenkilö Bella, joka joutui valitsemaan kahden erilaisen unelmamiehen välillä. Aavistin, että valinta määrittäisi elämäni suunnan, totaalisesti. Olinko team Jeesus vai team Edward?
Kirjoissa Bella kuvailee Edwardia jumalalliseksi, ylimaalliseksi ja enkelimäiseksi. Edward on kuin Jeesus, mutta traagisempi, jännittävämpi versio. Hänessä on jotain, mitä Jeesuksessa ei ole: tuhovoimaa. Taisin mieltyä Edwardiin juuri siksi, että hahmoon liittyi olennaisella tavalla vaara ja epätäydellisyys (eli kaikki, mikä Jeesukselta puuttuu). Edward oli kiehtovampi, seksikkäämpi. Hänen tummanpuhuvista silmistään paistoi tragedia, maallisen elämän samastuttava melankolia.
Sattumaa tai ei, samoihin aikoihin, kun kiinnostuin Edwardista, aloin etääntymään uskonnosta, johon olin kasvanut – Jeesuksesta. En enää kertonut Jeesukselle kaikkea, en rukoillut häntä yhtä usein, ja pikkuhiljaa melkein unohdin hänen läsnäolonsa. Edward oli portti toiseen, maalliseen maailmaan, jossa minä olin olemassa eri tavalla, omana itsenäni, myös seksuaalisena olentona. Kun katsoin Edwardia, olin kuin Madonna, joka Like A Prayer -kappaleessaan laulaa:
I close my eyes
Oh God I think Im fallin’
Out of the Sky
I close my eyes
Heaven help me
Seksuaalikasvatukseni oli ollut olematonta, koska seksistä ei joko puhuttu tai se jätettiin muodollisesti avioliittoon. Ehkä siksi minä samaistuin Bellaan, tämän haluun Edwardia kohtaan: se tuntui liialliselta, kestämättömältä, ennenkuulumattomalta – niin kiehtovan kiihottavalta.
Ja lopulta minä valitsin Edwardin. Jeesus oli työnnettävä pois itsenäistymiseni, vapautumiseni tieltä.
Silti mietin häntä, tuota elämääni ehkä eniten vaikuttanutta miestä yhä edelleen. Mietin, miten hän minut näkisi. Miten hän minua katsoisi? Se katse ei ole samanlainen kuin muilla miehillä. Jeesus näkee minut niin kuin toivoisin itseni nähtävän: kokonaisvaltaisesti, alusta asti.
