SORMENI rullaa seuraavan meemin esiin misandrist-
memes Instagram-tililtä. Katselen siis miesvihameemejä. Edellisen kuvan aiheena on ollut ajatus siitä, että nainen kohtaisi yksin metsässä ollessaan mieluummin karhun kuin miehen. Seuraavassa kuvassa suuri käsi kurottautuu taustasta naista kohti. Käden päälle on liitetty teksti ”the constant threat of assault” ja naisen päälle ”every woman you’ll ever meet”.
Vaihdan sovelluksen Tiktokiin. Nainen jolla on pitkät ja laineikkaat tummat hiukset makaa tyynyjen keskellä, katsoo kameraan ja kertoo minulle kuinka feminismi ei riitä, sillä se on vain reaktio patriarkaattiin – meidän täytyy pyrkiä matriarkaatin perustamiseen jossa äidit, lapset ja hoiva asetetaan etusijalle. Algoritmi tietää, mitä juuri minä haluan nähdä.
Päässäni kamppailee kaksi sutta: samaistumisen tunne ja kauhu. Hymähtelen itsekseni jokaiselle kuvalle ja videolle. Just noin. Vitsailemme kavereideni kanssa siitä, kuinka Instagramin syöte alkaa näyttää enemmän tyttöjen Ylilaudalta. Vertaus ei ole aivan osuva. Mies- ja naisvihan levittämisessä on eroja. Yhteistä on kuitenkin, että meemikielellä mikään ei tunnu kovin vakavalta. Läppä läppä, eihän me nyt oikeasti vihata miehiä. Eteerinen nainen Tiktokissa tuntuu lempeältä, ei uhkaavalta.
Suurin osa feministeistä on joutunut joskus vastaamaan miesvihasyytöksiin ja selittämään, että eihän tässä nyt siitä ole kysymys. Ymmärrämme kyllä, että miehilläkin on haasteensa. Mutta minun vihani ei voisi olla aidompaa, eikä siinä ole mitään hauskaa. Mitään muuta vihan muotoa en tukisi ja jakaisi koskaan näin.
Kun puhun vihasta, puhun tunteesta, en rakenteesta. Ei riitä jos sanoo, että vihaan patriarkaattia tai toksista maskuliinisuutta, sillä vihaan myös ihka oikeita eläviä miehiä, tai ainakin heidän tekojaan. Kun koen vihaa, en ajattele omia etuoikeuksiani, joita monilta rodullistuteilta tai vaikka hankalan lapsuuden koneilta miehiltä puuttuu. En myöskään ajattele, estääkö vihani feministejä saamasta miehiä mukaan liikkeeseen. Viha leimahtaa yksilöitä kohtaan, mutta sillä on myös tylppä, yleistävä luonne. Vihallani on sävyjä, mutta on siinä on myös universaali puoli. Missä mies, siellä ongelma.
* * *
ASIOIDEN täytyy muuttua. Ei näin voi elää.
Päätän soittaa psykoterapeutti Elina Tanskaselle.
Kysyn häneltä, miten voin olla tällaisessa tilanteessa, vaikka omat ongelmani miesten kanssa ovat aina olleet suhteellisen pieniä. Olen säästynyt esimerkiksi vakavalta seksuaaliväkivallalta ja lähisuhdeväkivallalta, minkä toki pitäisi olla kaikille itsestäänselvyys. Isäsuhteenikin on vähintään kohtuullinen ja kasvoin kiltin isoveljen kanssa.
Tanskanen muistuttaa, että tunteet ja traumat voivat olla myös ylisukupolvisia ja kollektiivisia. ”Kun katselee ihmiskunnan historiaa, ei kukaan voi väittää, ettei naisia olisi sorrettu”. Tästä on vaikea olla eri mieltä, ja tämä tekee not all men -argumenteista kiusallisen latteita. En voi, tai edes halua erottaa itseäni sorrosta, jota naiset ovat kokeneet ja edelleen kokevat.
Kirjassaan Mies tahtoo muuttua bell hooks kirjoittaa, että naiset ja lapset kaikkialla maailmassa tahtovat miesten kuolevan, jotta he voisivat itse elää, sillä totuus on, että miehet käyttävät patriarkaalista valtaa joka on hooksin mukaan ”suunnaton uhka elämälle”. Vaikka hooks pitää vihaa ymmärrettävänä, hän arvostelee feministejä liiallisesta miesten morkkaamisesta ja sanoo, että miesviha on vain yksi tapa olla ottamatta miehiä ja maskuliinisuutta vakavasti. Hooksin mukaan feministinaisten on helpompi puhua patriarkaatin haastamisesta kuin puhua miehistä ja kertoa esimerkiksi miten toivoimme heidän muuttuvan.
Provosoidun tästä, koska epärakentava viha tuntuu niin oikeutetulta reaktiolta sortoon. Pitääkö meidän tämäkin hoitaa?
* * *
TANSKANEN kehottaa miettimään, miltä asioilta viha tunteena suojaa. Hän kertoo, että vihan alta voi nousta vaikeita asioita, joita olemme normalisoineet: ulkonäköpaineita, vanhemmuuteen ja seksuaalisuuteen liittyviä asioita, tai suhteissa haavoitetuksi tulemista.
Pohdiskelen, mistä viha omassa elämässäni on alkanut. Historiallisen näkökulman lisäksi tuntuu, että siinä on jotain henkilökohtaista. Aristoteles määritteli, että suuttumusta, johon liittyy kipua, koetaan vain yksilöitä kohtaan, mutta vihaa voi kokea ihmisryhmää kohtaan. Aristoteles näki, että suuttumus voi olla ohimenevää, viha ei niinkään. Toivon, että hän ei ollut oikeassa. Henkilökohtainen turhautumiseni onkin ehkä enemmän suuttumusta, mutta siinäkin tuntuu olevan systeeminen, nimenomaan vihaa liekittävä juurisyy.
En löydä elämästäni tapahtumaa, joka olisi radikalisoinut minut. Kyse on enemmän tuhannen pienen viillon prosessista. Pienen kartoituksen jälkeen hahmotan syitä eri tasoilla. Misogynia on näkyvillä vahvasti Suomen nykypolitiikassa, jossa hoivaa ei arvosteta ja kansainvälisesti, kun aloitetaan sotia, joissa heikossa asemassa olevat kärsivät.
Toisen tason muodostavat henkilökohtaiset misogynian kokemukseni – kaikki ne kerrat, kun minua tai tekemääni on vähätelty tai kokonaan sivuutettu samalla kun (yleensä valkoinen cis-hetero) mies on saanut arvostusta ja kiitosta samasta suorituksesta. Haluaisin, että minunkin keskinkertaisuuteni riittäisi, eikä esimerkiksi minulle luontevassa ilmaisutyylissä nähtäisi aina jotain korjattavaa. Koska minut on kasvatettu feministisesti, luulin pitkälle aikuisuuteen asti, ettei sukupuoleni juurikaan vaikuttaisi työelämääni. Siksi olin pettynyt, kun ymmärsin ettei asia ollutkaan niin yksinkertainen. Jos ilmiötä epäilee, voi kuunnella vaikka transmiesten kokemuksia siitä kuinka miehenä kuunnellaan eri tavalla kuin naisena nähtynä.
Kolmantena haavoittumisen kenttänä ovat olleet nuoruuden ja aikuisuuden ihmissuhteet miehiin.
"Usein joudun leikkimään
hieman vähemmän älykästä
kuin olen, jottei mies
ahdistuisi."
Periaatteessa suhteet ovat olleet tasavertaisten, vapaiden ihmisten muodostamia, mutta tuntuu, että niihin ovat henkilökohtaisten kokemusten lisäksi vaikuttaneet meitä voimakkaammat rakenteet. Koen, että olen tehnyt lähes kaikissa suhteissani heteromiesten kanssa valtavasti tunnetyötä meidän molempien puolesta. Koen, että miehet ovat hyötyneet tästä suhteettoman paljon.
Kevyemmissä suhteissa minun täytyy antaa miesten puhua ja usein joudun leikkimään hieman vähemmän älykästä kuin olen, jottei mies ahdistuisi. Olen myös seurannut läheltä, kuinka heteroparien lapsiperheissä metatyöt ja oikeastaan kaikki muutkin työt valuvat lopulta naisen niskaan.
En tietenkään ole itsekään ollut aina hyvä kumppani tai ystävä. Joka tapauksessa tässä asiassa kuilu sukupuolten välillä on tuntunut valtavalta, ja asiaa onkin käsitelty viime vuosina julkisessa keskustelussa paljon.
Viimeiseksi, olen saanut huomata monta kertaa, että miehet valitsevat feminismistä osat ja tilanteet, jotka palvelevat heitä. Olen myös lopen uupunut väitöksiin, että intersektionaalinen feminismi olisi jotenkin vaikeampi käsittää kuin vaikka Tori-kauppojen tekeminen.
* * *
TURVATON tila -kirjassa Herman Raivio kirjoittaa, että harva nykyään tunnustaa omaavansa vihollisia. Vihainen ihminen on tunteen vallassa, eikä häntä voi ottaa vakavasti, kun taas jonkun vastustaminen näyttäytyy järkevänä ja harkittuna. Vastustaja on usein lähes tasavertainen, jopa kunnioitettu. Huomaan että minun kohdallani kyse on kuitenkin nimenomaan vihasta ja sen myötä vihollisista. Tunteeni on niin arkipäiväistynyt ja tullut osaksi sitä kuka olen, että en ole kiinnostunut uskottavuudestani. En ole peitellyt sitä pitkään aikaan, vaan puhun vihastani paljon.
Keskusteluista tekee vaikeita, se että niin moni ihminen kieltää patriarkaatin olemassaolon ja vaikutuksen. Silloin viha tosiaan näyttäytyy yhtä myrkyllisenä kuin vaikka valkoisen ylivallan tavoittelu, vaikka se on minulle epätoivoinen ja epätoivottu reaktio epäoikeudenmukaisuuteen.
Puhumme psykoterapeutti Elina Tanskasen kanssa siitä, kuinka raskas tunne viha on. ”Kukaan ei huvikseen tunne vihaa”, hän summaa.
Olen päätynyt viettämään arkeani pitkälti naisten ja queerien kanssa. Miesvihani ei ole omiin ystäviini verrattuna lainkaan poikkeuksellisella tasolla. Keskustelemme aiheesta paljon yhdessä. Jos tapaan naisia, jotka eivät ymmärrä vihaani, ajattelen, että he elävät väärässä tietoisuudessa, enkä jaksa jatkaa keskustelua.
"Naisia tunnutaan vihaavan
sen vuoksi, mitä he ovat,
miehiä heidän tekojensa takia."
Miehiä en vaadi vihaani ymmärtämään, mutta sanon, että asia tuskin tulee muuttumaan. Jotkut kyllä ymmärtävät, toiset provosoituvat ja kääntävät argumenttini toisinpäin – onko naisviha siis myös hyväksyttävä tunne ja toimintatapa. En enää jaksaa yrittää selittää, mikä näiden ero on. Naisia tunnutaan vihaavan sen vuoksi, mitä he ovat, miehiä heidän tekojensa takia.
Jotkut miehet tuntevat minua kohtaan sääliä ja toiset moittivat minua uhriutumisesta: en voi olla tasavertainen, jos näen itseni sorron kohteena. Miksi vihaan miehiä -kirjassa Pauline Harmange kirjoittaa, että miesviha pelottaa miehiä, koska se tarkoittaisi, että heidän pitäisi alkaa ansaita naisten hyväksyntä. Mietin taas meemiä, sitä jossa sanotaan, että olkaa onnellisia, että emme halua kostoa vaan ainoastaan oikeutta.
Yksi valtava ero mies- ja naisvihan välillä on väkivalta. Harmange kirjoittaa, että toisin kuin joskus ajatellaan, kaikki viha ei johda väkivaltaan.
Elokuvissa yksi tarinatyyppi on toki naissankarin väkivaltainen kosto, enkä voi väittää olevani immuuni niiden tuomalle tyydytykselle. Yksi tunnetuin väkivaltaista miesvihaa sisältävä teos on radiakaalifeministi Valeria Solanasin SCUM manifesto vuodelta 1967, mutta sitä pidetään yleisesti satiirina. Jos teosta uskaltautuu lukemaan, huomaa, että siinä tehdään hieman kömpelöön tyyliin teräviä havaintoja patriarkaatista. Solanas teki kyllä väkivaltaa. Hän ampui taiteilija Andy Warholia, muttei siksi, että tämä oli mies. Solanasin omasta elämästä tiedetään, että moni mies kohteli häntä kaltoin.
En epäile, ettei maailmassa olisi koskaan tapahtunut miesvihan motivoimaa naisen tekemää väkivaltaista viharikosta. En vain ole koskaan kuullut sellaisesta. Miehet sen sijaan tekevät valtavasti väkivaltaa naisille ja miehen malliin sopimattomille miehille. Minun ei siis tarvitse pyrkiä luopumaan vihastani tai edes laimentamaan sitä, koska se voisi johtaa hirmutekoihin, vaan koska se on minulle hirveää.
Tanskanen ehdottaa, että toinen vihani kanssa tuleva tunne saattaa olla syyllisyys. Myös syyllisyys on raskas tunne ja johtaa itseinhoon. Syyllisyys nousee esiin esimerkiksi miettiessäni poikalapsia, sillä he eivät ole tietenkään ansainneet vihaani. Olen heidän puolestaan surullinen, sillä he joutuvat todennäköisesti kovettamaan itseään pärjätäkseen miehinä. Samalla mietin myös, kuinka he tulevat sen prosessin jälkeen kohtelemaan naisia. Hooks kirjoittaa, että emme kunnioita poikia ja suojele heidän tunne-elämäänsä, ellemme saa patriarkaattia loppumaan. Pohdinnassa päätyy nopeasti lopputulokseen, josta hooks myös kirjassaan puhuu: me olemme kaikki saman systeemin, joka asettaa meitä toisiamme vasten, uhreja.
* * *
MITEN tästä eteenpäin? Jos haluan vihasta eroon, minun täytyy tehdä se itseni, ei miesten takia. He kyllä pärjäävät ilman minua, toisin päin en ole aivan varma. Mies tahtoo muuttua -kirja alkaa väitteellä, että kaikki naiset haluavat kyllä miehen rakkautta. Kun luen tuon ajatuksen, tunnen epämukavuutta paljastetuksi tulemisesta. Käännän vasenta kyynärpäätäni niin, että näin sen yläpuolelle tatuoidun tekstin. Siinä lukee capseilla BOY CRAZY. Monella tapaa pidän miehistä, enkä ihan sovi itsekään naispäätyyn binääriä.
Hooks kirjoittaa myös halustaan ymmärtää mieheyden kokemus. Tunnistan tämän tarpeen. Vaikka olen vuosia pyrkinyt altistamaan itseäni enemmän muiden kuin (valkoisten cis-hetero) miesten tarinoille, mieheyden kokemus kiinnostaa minua edelleen.
Luen Sara Ahmedin kirjasta Tunteiden kulttuuripolitiikka ajatuksen, että vihaa voi pitää intiiminä suhteena, joka sitoo kaksi kappaletta toisiinsa. Se ei ole välinpitämättömyyttä. Ahmed kirjoittaa, että vihan syy ei ole sen kohteessa. Viha saa alkunsa, kun rakennetaan eroja meidän ja muiden välille. Suurin osa meistä tunnistaa, kuinka lähellä viha usein on rakkautta.
Herman Raivio oli oikeassa: vihollisen ja vastustajan välillä on ero. Vastustajaan ei suhtauduta samanlaisella tunteella, vaan häntä vastaan toimitaan strategisesti. En minä oikeasti halua toimia miehiä vastaan strategisesti. Haluan, että olemme kaikki samalla puolella.
Elina Tanskasen kanssa keskustellessani pohdimme, että vaikka yhteiskunnallisesti vihasta ei voi ehkä täysin päästä eroon, yksilönä sitä voi työstää. Vastalääkkeeksi hankalille tunteille Tanskanen ehdottaa itsemyötätuntoa, jonka avulla tunteita voi käsitellä rankaisematta itseään. ”Jos omia tunteita voi tarkastella uteliaasti ja lempeästi, voi löytää uusia näkökulmia ja vaihtoehtoisia toimintatapoja.”
Tanskanen kehottaa pohtimaan, olisiko miesvihassa myös joku yhteys sisäistettyyn naisvihaan. Aavistelen, että saatan syyttää miehiä rajoituksista ja vaatimuksista, joita olen itse itselleni asettanut. Nämä vaatimukset liittyvät siihen, mitä naiset voivat tai mitä heidän pitää tehdä. Minun täytyy itse opetella rakastamaan sekä miehisinä että naisellisina pitämiäni puolia itsessäni.
Minulla on valta muuttaa ja työstää ajatuksiani. Yritän muistaa, että niin kuin kaikki muutkin, olen altis vahvistusharhalle – taipumukselle uskoa herkemmin omia ajatuksiani vahvistavaa tietoa – jota esimerkiksi algoritmit ovat omiaan voimistamaan. Älypuhelinkulttuuri on vahvasti sukupuolittunutta. Se pitää minut vihassa kiinni, jos antaudun sille.
Joskus joku mies on kysynyt, mitä hän voisi tehdä, ettei minun tarvitsisi enää olla niin vihainen. Olen vastannut, että kuuntele naisia ja marginalisoituja. Sitten meidän on helpompi kuunnella teitäkin. Aina välillä huomaan puheenvuoron, jossa miehet pyytävätkin toisia miehiä sekä pyykkäämään että käsittelemään tunteitaan tai luen esseen miesten tuntemasta miesvihasta. Nykyisessä mediaympäristössä enemmän ilmatilaa taitavat kuitenkin viedä naisvihaa viljelevät vaikuttajat. Toivoisin olevani toiveikkaampi.
Kuulen psykologiaa ja seksiä käsittelevässä podcastissä taas kerran, kuinka viha tuhoaa ja katkeroittaa kantajansa. Asiantuntija neuvoo, että ihmisten, joille luonteva tapa olisi kääntää viha sisään, olisi hyvä ohjata se ulos. Mietin, että tämä taitaa koskea minuakin. Tiedän kuitenkin, että vielä en ole valmis päästämään vihastani irti. Se tuntuu totuudelta ja joskus jopa lahjalta. Naisten raivon patologisoinnilla on pitkä historia, ja kieltäydyn osallistumasta siihen. *
